Title: Meidän tiemme
Author: Piiska
Rating: PG
Summary: Haldir/Legolas. Haldir kohtaa Rivendellissä rakastettunsa, eikä kaikki ole kuin ennen. AU, slash
Disclaimer: Tolkienin hahmot eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta (Duh!)
Authors Note: Betana toimi edelleen Kooma ^_^ Kiitoksia kovasti sinne. Henkilöt eivät välttämättä käyttäydy luonteidensa mukaisesti, mutta älkää antako sen häiritä! Kritiikkiä olisi mukava saada... *hint hint, nudge nudge*
Kahden haltian askeleet aiheuttivat tuskin ääntäkään kivetyllä polulla, jota reunustivat vuorotellen patsaat ja vanhat sypressit, jotka kohosivat yllättävän korkealle. Niiden kasvattajan täytyi olla taitava työssään, Aragorn pohti jälleen kerran seuratessaan kaksikkoa hyvän matkan päässä jäljessä. Hän ei itse välttämättä halunnut tietää mitään vaaleasta haltiasta, joka kulki ryhti sotilaallisen suorana edellä, mutta pelko ja levottomuus, jotka olivat asettuneet Legolasin sydämeen pakottivat hänet liikkeelle. Elrond ja Haldir olivat riittävän keskittyneitä omiin ajatuksiinsa ja ihmismies saattoi helposti pysytellä heidän perässään.
Elrond johdatti nuoremman haltian puutarhojen läpi ajatuksissaan, mutta samalla hän toivoi hetken hiljaisuuden rauhoittavan toisen haltian mieltä. Päädyttyään lopulta yksityisten huoneidensa ovelle hän seisahtui ja tarkasteli Haldirin kasvoja. Lorienin vartijan komeat piirteet olivat pingottuneet ja tämän huulet olivat puristuneet tiukasti yhteen. Elrondin mieli täyttyi surusta, sillä hän oli nähnyt nuo samat kasvot aikaisemmin täynnä iloa ja elinvoimaa. Iloa eikä varsinkaan elinvoimaa enää näkynyt väsyneillä kasvoilla. Raskas huokaus pääsi Rivendellin ruhtinaan huulilta ja hän avasi oven päästäen nuoremman haltian edellään sisälle.
Haldir astui sisälle huoneeseen aavistuksen epäröiden. Tuntui loukkaavalta tunkeutua siten haltiaruhtinaan kammioihin ja soturi värähti tietäessään, että Elrond oli pyytänyt hänet mukaansa keskustellakseen. Haldir ei pitänyt ajatuksesta ja hänen ajatuksensa pyörteilivätkin kuumeisina etsien pakokeinoa tilanteesta. Nähdessään Elrondin ilmeen hän kuitenkin ymmärsi ettei voisi välttää tulevaa mitenkään.
Vanhempi haltia sulki oven perässään ja kehotti Haldiria käymään peremmälle ja tämä totteli vastahakoisesti. Elrond yritti mielessään keksiä sopivan tavan aloittaa keskustelu, mutta hylkäsi pian suunnittelmansa tietäen ettei mitenkään voisi toimia niiden mukaisesti. Hän laski kätensä tuolin selkänojalle mietteissään, muttei aikonut istua. Edelleen mietteliään näköisenä vanhempi haltia kääntyi Lorienin vartijan puoleen, joka seisoi lähellä ovensuuta kuin valmiina pakenemaan.
"Haldir", Rivendellin ruhtinas puhutteli vaaleaa haltiaa aavistuksen epävarmasti, "olin aikonut jättää murheesi sinulle itsellesi..."
"Herrani Elrond, ei ole sellaista, jonka takia teidän pitäisi vaivata itseänne. Varsinkaan minun takiani", Haldir kumarsi kevyesti vastatessaan ja hänen äänensä oli vakaa. "Pyydän anteeksi jos olen antanut syytä huoleen."
Elrond pysyi hetken vaiti ja vain katsoi soturiin. Hänen pistävä katseensa sai Haldirin nielaisemaan pitääkseen tunteensa tarkasti hallinnassa. Hitaasti haltiaruhtinas lähestyi soturia ja laski kätensä tämän hartialle lempeästi. Haldir ei vetäytynyt pois kosketuksesta, mutta hänen kehonsa jäykistyi ja Elrond nosti pian kätensä pois.
"Älä pyydä anteeksi. Mutta älä myöskään kätke tuskaasi sisimpääsi, se ei ole ratkaisu", huokaisten raskaasti ja silmät täynnä huolta mustahiuksinen haltia lukitsi katseensa Haldirin kanssa.
"Älkää vaivatko itseänne minun takiani", nuoremman haltian ääni oli tukahtunut ja melkein pelkkä kuiskaus. Hän käänsi katseensa pois ja harppoi nopeasti avoimen ikkunan ääreen. Vaikka Haldir yritti estää kyyneleitä nousemasta silmiinsä hän tunsi pian niiden valuvan poskilleen. Purren huultaan hän kuitenkin esti hartioitaan tärisemästä hijaisen itkun voimasta.
Aragorn jähmettyi paikoilleen peläten aluksi, että Lorienin haltia näkisi hänet tämän ilmestyttyä yhtäkkiä ikkunaan. Pelko kiinnijäämisestä muuttui kuitenkin pian hämmennykseksi, kun hän näki haltiasoturin kristalliset kyyneleet. Vaikka mies oli elänyt suuren osan elämästään haltioiden parissa hän ei ollut nähnyt yhdenkään haltian koskaan itkevän samalla tavalla. Hän oli nähnyt yksinäisiä kyyneleitä haltioiden muistellessa kadotettuja rakkaitaan, muttei koskaan sellaista tuskaa, jonka nyt näki edessään.
Varovasti Aragorn perääntyi miltei häpeissään, sillä hän ei halunnut loukata soturia, vaikka tämä ei tiennytkään hänen katselevan. Tilanne oli kuitenkin liian yksityinen, jotta ihminen olisi saattanut jäädä. Tietäen hyvin vähän, mutta silti liikaa hän poistui etsimään Legolasta. Ehkä haltia itse tietäisi mistä oli kyse, Aragorn ei halunnut enää selvittää asioita tämän puolesta. Hän oli nähnyt jo tarpeeksi.
Author: Piiska
Rating: PG
Summary: Haldir/Legolas. Haldir kohtaa Rivendellissä rakastettunsa, eikä kaikki ole kuin ennen. AU, slash
Disclaimer: Tolkienin hahmot eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta (Duh!)
Authors Note: Betana toimi edelleen Kooma ^_^ Kiitoksia kovasti sinne. Henkilöt eivät välttämättä käyttäydy luonteidensa mukaisesti, mutta älkää antako sen häiritä! Kritiikkiä olisi mukava saada... *hint hint, nudge nudge*
Kahden haltian askeleet aiheuttivat tuskin ääntäkään kivetyllä polulla, jota reunustivat vuorotellen patsaat ja vanhat sypressit, jotka kohosivat yllättävän korkealle. Niiden kasvattajan täytyi olla taitava työssään, Aragorn pohti jälleen kerran seuratessaan kaksikkoa hyvän matkan päässä jäljessä. Hän ei itse välttämättä halunnut tietää mitään vaaleasta haltiasta, joka kulki ryhti sotilaallisen suorana edellä, mutta pelko ja levottomuus, jotka olivat asettuneet Legolasin sydämeen pakottivat hänet liikkeelle. Elrond ja Haldir olivat riittävän keskittyneitä omiin ajatuksiinsa ja ihmismies saattoi helposti pysytellä heidän perässään.
Elrond johdatti nuoremman haltian puutarhojen läpi ajatuksissaan, mutta samalla hän toivoi hetken hiljaisuuden rauhoittavan toisen haltian mieltä. Päädyttyään lopulta yksityisten huoneidensa ovelle hän seisahtui ja tarkasteli Haldirin kasvoja. Lorienin vartijan komeat piirteet olivat pingottuneet ja tämän huulet olivat puristuneet tiukasti yhteen. Elrondin mieli täyttyi surusta, sillä hän oli nähnyt nuo samat kasvot aikaisemmin täynnä iloa ja elinvoimaa. Iloa eikä varsinkaan elinvoimaa enää näkynyt väsyneillä kasvoilla. Raskas huokaus pääsi Rivendellin ruhtinaan huulilta ja hän avasi oven päästäen nuoremman haltian edellään sisälle.
Haldir astui sisälle huoneeseen aavistuksen epäröiden. Tuntui loukkaavalta tunkeutua siten haltiaruhtinaan kammioihin ja soturi värähti tietäessään, että Elrond oli pyytänyt hänet mukaansa keskustellakseen. Haldir ei pitänyt ajatuksesta ja hänen ajatuksensa pyörteilivätkin kuumeisina etsien pakokeinoa tilanteesta. Nähdessään Elrondin ilmeen hän kuitenkin ymmärsi ettei voisi välttää tulevaa mitenkään.
Vanhempi haltia sulki oven perässään ja kehotti Haldiria käymään peremmälle ja tämä totteli vastahakoisesti. Elrond yritti mielessään keksiä sopivan tavan aloittaa keskustelu, mutta hylkäsi pian suunnittelmansa tietäen ettei mitenkään voisi toimia niiden mukaisesti. Hän laski kätensä tuolin selkänojalle mietteissään, muttei aikonut istua. Edelleen mietteliään näköisenä vanhempi haltia kääntyi Lorienin vartijan puoleen, joka seisoi lähellä ovensuuta kuin valmiina pakenemaan.
"Haldir", Rivendellin ruhtinas puhutteli vaaleaa haltiaa aavistuksen epävarmasti, "olin aikonut jättää murheesi sinulle itsellesi..."
"Herrani Elrond, ei ole sellaista, jonka takia teidän pitäisi vaivata itseänne. Varsinkaan minun takiani", Haldir kumarsi kevyesti vastatessaan ja hänen äänensä oli vakaa. "Pyydän anteeksi jos olen antanut syytä huoleen."
Elrond pysyi hetken vaiti ja vain katsoi soturiin. Hänen pistävä katseensa sai Haldirin nielaisemaan pitääkseen tunteensa tarkasti hallinnassa. Hitaasti haltiaruhtinas lähestyi soturia ja laski kätensä tämän hartialle lempeästi. Haldir ei vetäytynyt pois kosketuksesta, mutta hänen kehonsa jäykistyi ja Elrond nosti pian kätensä pois.
"Älä pyydä anteeksi. Mutta älä myöskään kätke tuskaasi sisimpääsi, se ei ole ratkaisu", huokaisten raskaasti ja silmät täynnä huolta mustahiuksinen haltia lukitsi katseensa Haldirin kanssa.
"Älkää vaivatko itseänne minun takiani", nuoremman haltian ääni oli tukahtunut ja melkein pelkkä kuiskaus. Hän käänsi katseensa pois ja harppoi nopeasti avoimen ikkunan ääreen. Vaikka Haldir yritti estää kyyneleitä nousemasta silmiinsä hän tunsi pian niiden valuvan poskilleen. Purren huultaan hän kuitenkin esti hartioitaan tärisemästä hijaisen itkun voimasta.
Aragorn jähmettyi paikoilleen peläten aluksi, että Lorienin haltia näkisi hänet tämän ilmestyttyä yhtäkkiä ikkunaan. Pelko kiinnijäämisestä muuttui kuitenkin pian hämmennykseksi, kun hän näki haltiasoturin kristalliset kyyneleet. Vaikka mies oli elänyt suuren osan elämästään haltioiden parissa hän ei ollut nähnyt yhdenkään haltian koskaan itkevän samalla tavalla. Hän oli nähnyt yksinäisiä kyyneleitä haltioiden muistellessa kadotettuja rakkaitaan, muttei koskaan sellaista tuskaa, jonka nyt näki edessään.
Varovasti Aragorn perääntyi miltei häpeissään, sillä hän ei halunnut loukata soturia, vaikka tämä ei tiennytkään hänen katselevan. Tilanne oli kuitenkin liian yksityinen, jotta ihminen olisi saattanut jäädä. Tietäen hyvin vähän, mutta silti liikaa hän poistui etsimään Legolasta. Ehkä haltia itse tietäisi mistä oli kyse, Aragorn ei halunnut enää selvittää asioita tämän puolesta. Hän oli nähnyt jo tarpeeksi.
