Title: Meidän tiemme

Author: Piiska

Rating: PG

Summary: Haldir/Legolas. Haldir kohtaa Rivendellissä rakastettunsa, eikä kaikki ole kuin ennen. AU, slash

Disclaimer: Tolkienin hahmot eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta (Duh!)

Authors Note: Betana toimi edelleen Kooma ^_^ Kiitoksia kovasti sinne. Henkilöt eivät välttämättä käyttäydy luonteidensa mukaisesti, mutta älkää antako sen häiritä! Kritiikkiä olisi mukava saada... *hint hint, nudge nudge*

Elrond tunsi huolen aiheuttaman tuskan puristavan sydäntään ja hän asteli varovasti nuoremman haltian vierelle. Hitaasti hän laski kätensä tämän hartialle ja pyysi olemuksellaan soturia kertomaan murheensa. Haldir yritti paeta kosketusta, mutta haltiaruhtinaan lempeä ote vangitsi hänet paikoillen.

"Miksi te kidutatte minua", Haldirin kysymys oli täynnä epätoivoa ja hänen äänensä oli katkonainen.

Elrond kiersi kätensä soturin hartioiden ympärille tarjoten tälle tukeaan. Hetken he seisoivat hiljaa, sillä haltiaparantaja halusi antaa Haldirille hetken aikaa hyväksyä tilanne. Hän ei halunnut , että soturi tuntisi itseään uhatuksi. Kun Elrond puhui, hänen äänensä oli lempeä ja täynnä huolta.

"Minä näen kuinka Mandos kutsuu sinua Haldir, näen kuinka taistelet pitääksesi sen salassa. Näen kuinka vastustelet vielä, mutta samalla odotat näkeväsi Odotuksen Salit.. Olen nähnyt liian monen haltian poistuvan Saleihin ennen minua, en haluan sinun liittyvän heidän joukkoonsa."

"Herrani, te ette voi minua auttaa. Älkää kantako minun kohtaloani harteillanne", Haldir kuiskasi kääntäen kasvonsa poispäin Rivendellin ruhtinaasta.

Elrond piteli nuorempaa haltiaa kieltäytyen päästämättä tästä irti. Hän ei olisi halunnut luovuttaa Lorienin vartijaa niin helposti. Hiljaisuus laskeutui kuitenkin heidän välilleen kun Elrond lopulta onnistui kääntämään Haldirin kasvot itseensä päin. Vankka tieto omasta kuolemastaan kuvastui soturin silmistä ja parantajan oli myönnettävä avuttomuutensa. Hänellä ei ollut valtaa pitelemänsä haltian elämään ja hitaasti hän johdatti Haldirin makaamaan sängylleen. Haltiaruhtinas tiesi, että velvollisuus piteli nuorta soturia elämässä ja että jokainen hetki, jona Haldir taisteli vääjäämätöntä vastaan tuotti tälle kestämätöntä tuskaa. Elrond oli katsellut vaimonsa hitaasti kuolevan, eikä halunnut pidentää Lorienin vartijan kärsimystä. Vaikka hänellä ei ollut valtaa palauttaa haltian elämää, hänellä oli kuitenkin valta päästää tämä rauhaan. Hiljaisuus venyi ja tuskaisen hämmentynyt katse Haldirin silmissä pakotti vanhemman haltian puhumaan.

"Sydämeni itkee, kun joudun lausumaan nämä sanat, mutta minulla ei ole valtaa auttaa sinua. Eikä minkään velvollisuuden tulisi sinua luonamme pidätellä. Et petä valtiatartasi tai valtiastasi vaikka et enää palaakaan vartijoimaan Lorienin rajoja. Jos tehtäväsi on ainoa joka sinua täällä pidättelee niin päästä irti siitä."

Elrondin rauhalliset sanat saivat Haldirin huokaisemaan helpotuksesta. Hänen annettaisiin kuolla, ei tarvitsisi enää yrittää taistella. Vihdoin hän saattoi unohtaa naamionsa ja odottaa tulevaa antautuen, eikä periksi antaminen ollut ollut koskaan yhtä helppoa. Varovasti soturi kohtasi Elrondin katseen.

"Pysyttekö vierelläni herrani?"

Haldirin hauraat sanat yllättivät Elrondin. Hän oli kuvitellut soturin haluavan kuolla yksin. Kuitenkin katsoessaan alas väsyneisiin kasvoihin haltiaruhtinas näki ylpeyden ja voiman väistyneen tämän kasvoilta. Velvollisuudesta kannetun naamion oli annettu pudota ja nyt hän viimeisillä hetkillä katseli sitä haltiaa, joka oli kantanut sen mikä oli tälle annettu ja enemmänkin. Hiljaiset ja mietteliäät silmät katsoivat ylös haltiaruhtinaaseen pelokkaina. Vaikka soturi tiesi kuolevansa tämä pyysi ääneti Elrondia olemaan jättämättä häntä yksin, rauhoittamaan lähtijää ja auttamaan kohtaamaan tulevan.

Mikään ei olisi voinut saada Elrondia kieltämään Haldirin pyyntöjä ja hän laski kätensä pehmeästi soturin käden päälle. Hitaasti ruhtinas nyökkäsi ja lupasi vaalealle haltialle pysyvänsä tämän luona.

Haldir lepäsi rauhallisemmin, vaikka kipu ei laantunut hetkeksikään. Tieto siitä, että kaikki olisi pian ohi lohdutti häntä ja auttoi sietämään kärsimystä. Huoli syttyi kuitenkin soturin silmiin, kun hänen ajatuksensa koskettivat muistoja Lorienista.

"Minä hyvästelen veljesi puolestasi, älä murehdi heidän vuokseen."

Elrondin ääni sai Haldirin jälleen rauhoittumaan, vaikka hän surikin sitä ettei voisi nähdä enää veljiensä rakkaita kasvoja tai puhua heidän kanssaan. Muistot täyttivät soturin mielen ja hän menetti ajantajunsa keskittyessään muistelemaan jokaista vaihdettua sanaa ja jaettua kosketusta.

Legolas tunsi jonkin olevan vinossa jo ennenkuin Aragorn kertoi hiljaa kuiskaten näkemänsä. Hirvittävä pelko täytti hänen sydämensä ja hän ponnahti seisomaan penkiltä jolla oli levännyt.

"Ei Haldir, ei älä", Legolas tajusi vain vaivoin parahtavansa.

Synkmetsän prinssi ampaisi juoksuun jättäen Aragornin katsomaan peräänsä hämmentyneenä, mutta hän ei välittänyt. Hän halusi löytää rakkaansa. Hetkellisesti Legolas pysähtyi kuin seinään tajuttuaan ajatuksensa, sitten hän kiihdytti juoksunsa entistä hurjemmaksi. Hän ei voisi ikinä antaa itselleen anteeksi jos myöhästyisi, eikä epätoivoinen haltia edes huomannut peräänsä tuijottavia haltioita ja muita Rivendellin asukkaita.

Sydän raskaana Legolas lopulta pysähtyi Elrondin oven eteen ja avasi sen hitaasti. Hän pujahti sisään ja vilkaisi ympärilleen kauhun miltei lamaannuttaessa hänet paikoilleen. Täristen pelosta prinssi siirtyi eteisestä isompaan kammioon, josta hän saattoi nähdä sängyn jolla Haldir lepäsi ja Rivendellin herran, joka istui vuoteen vierellä. Tapa jolla Elrond piteli soturin kättä, kertoi Haldirin olevan yhä hengissä ja Legolas ryntäsi huoneen poikki. Hän pysähtyi vuoteen vierelle ja polvistui laskien kätensä rakastettunsa viileälle poskelle. Elrond tuskin räpäyttikään silmiään ja kohottautui tuolistaan poistuen huoneesta.

Legolas siirtyi istumaan sängynreunalle ja veti soturin käsivarsilleen. Kyyneleet valuivat haltiaprinssin silmistä ja hän puristi rakkaansa tiukasti itseään vasten kuiskien tämän nimeä yhä uudestaan ja rukoillen tätä olemaan jättämättä häntä yksin. Epävarmuus ja pelko polttelivat hänen mielessään, kunnes Haldirin silmät raottuivat aavistuksen. Epäusko kuvastui tämän silmistä ja Legolas huokaisi helpotuksesta. Hän painoi huulensa kevyesti sylissään lepäävän haltian otsalle ja kuiskasi kuinka paljon rakasti tätä. Pieni hymy kohosi Haldirin huulille.

Varovasti Legolas laski Haldirin käsivarsiltaan ja kääntyi Elrondin puoleen, joka seisoi ovensuussa. Hetken neuvoteltuaan he päättivät siirtää lähes tajuttoman soturin Synkmetsän prinssin huoneisiin.

Vaikka Legolas olisi halunnut itse kantaa rakastettunsa hän tiesi kokemuksesta että vanhempi haltia oli liian raskas hänen kannettavakseen niin pitkällä matkalla. Hän oli kuitenkin kiitollinen, kun oli saanut Haldirin omiin huoneisiinsa, omaan sänkyynsä. Varovasti Legolas riisui soturin vaatteet ja tehtyään saman itselleen hän kiipesi vuoteeseen vetäen peitteet heidän ylleen. Tuntui hyvältä voida kietoa kätensä ja jalkansa tutun hahmon ympärille ja Legolas hymyili pehmeästi vaikka huoli asui yhä vahvana hänen mielessään. Jotenkin hänestä kuitenkin tuntui, että saisi kietoutua vielä useasti rakkaansa ympärille.