[Based on Part III of the English Original; 'Heat Underground'.]
Kolmas Osa: Maanalainen Polte
Syvät olivat luolastot, jotka varjojen olennot olivat kaivaneet Angamandon alle, syvät ja vaaralliset. Ne tarjosivat piilopaikan Melkorin palvelijoille, jotka odottivat voimansa aikaa. Siellä nukkuivat valaraukar, mustan tulen henget. Siellä asui laumoittain örkkejä ja peikkoja, sekä muita olentoja, joita ei koskaan nähty maanpinnan yläpuolella, nimettömiä. Se oli kaaoksen ja anarkian maailma, lukemattomien tappeluiden, nälän ja kannibalismin, metsästyksen, pakenemisen, veren ja tulen maailma. Tunnelit muodostivat labyrintteja, joita halkoivat maanalaiset virrat ja järvet - joissakin aaltoili vesi, toisissa sula laava. Siellä oli kuumaa, ja joskus maa vapisi ja uusia kuiluja aukeni täynnä liekkejä.
Tunnelien keskellä oli korkeakattoinen, valoton sali. Yhdellä seinustalla oli valtaistuinta muistuttava tuoli. Tuolilla istui liikkumaton hahmo mustissa vaatteissa. Huoneessa ei ollut mitään muuta.
Sauron pelkäsi. Hänen herransa oli kaukana. Hän oli yksin. Hän oli yrittänyt hallita Melkorin alamaisia, mutta ne keskittyivät tappelemaan keskenään tai, kuten valaraukar, nukkumaan ja keräämään voimiaan tulevaisuutta varten. Sauron ei ollut varma, olisiko heillä tulevaisuutta. Mitä jos tämä oli loppu? Jos Valtias ei koskaan palaisi? Jos...
Äkkiä huoneessa loisti valo. Sauron kirkui ja peitti silmänsä häikäisevältä kultaiselta liekiltä, joka leijui hänen edessään. Yllättäen hän kuuli naurua, kuin palavan tuoreen puun ääni. Iloista naurua vailla ivaa. Hitaasti hän avasi silmänä ja katsoi valoon. Hänen edessään ei ollut liekki vaan kultatukkainen nainen. Sauron arveli tunteneensa hänet joskus, muttei kyennyt muistamaan kuka hän oli. Hänen onnellisimmat muistonsa olivat muuttuneet utuisiksi, Melkorin mahdin mustan liman peittämiksi. Sitten hän näki naisen hymyn, kun tämä otti taskustaan mustan kiven.
'...Cal-Urúnya?'
'Niin.'
'Kaipasin sinua.'
'Todellako?'
'Kaipasin, vaikken tajunnut kaipaavani.'
Sauron nousi ja käveli Tinwenin luo. Neito oli pukeutunut punaiseen vaatteeseen, ja hänen uusi hahmonsa oli pitkä ja uljas. Sauron polvistui hänen eteensä.
'Jos tulit tappamaan minut, tee se nyt.'
'Tule kanssani Mahanaxarin piiriin, tuomiotasi kuulemaan.'
'Vankeuteen, tarkoitat.' Sauron nousi ylös.
Tinwen kertoi hänelle Melkorin vankeudesta ja vapaudesta, ja Sauron kyseli paljon hänen katumuksestaan. Tinwen vastasi vakuuttavasti kaikkiin kysymyksiin. Sitten Sauron kertoi kärsineensä Melkorin vallan alla, ja sanoi tahtovansa vapaaksi, mutta Amaniin hän ei uskaltaisi mennä, sillä hän ei enää ikinä halunnut nähdä Melkoria, oli tämä muuttunut tai ei. Tinwen uskoi ymmärtävänsä, sillä hänkin oli tuntenut olonsa tukalaksi Melkorin lähellä.
'Hänen takiaan menetin sinut', he sanoivat toisilleen.
'Vapauta minut, Cal-Urúnya!'
'Kuinka?'
'Aloita kutsumalla minua Turoniksi.'
Ja nyt hän oli Turon, hänen vaattensa olivat sinistä ja kultaa, häntä ympäröi kalpea kultainen hohde. Hän oli pitkä ja komea. Hän hymyili, ja hänen silmissään hehkui rakkaus.
'Turon, oletko todella palannut luokseni?'
Jälleen mies polvistui.
'Otatko minut, huolitko minut vielä?'
'Kyllä.'
'Ethän jätä minua ikinä?'
'En.'
'Vannotko Morglini-kivien kautta?'
Turon otti oman kivensä ja he liittivät kätensä niin että kumpienkin käsien välissä oli kivi, ja vannoivat toisilleen etteivät hylkäisi toisiaan. Todistajiksi valalleen he kutsuivat Vánan ja Melkorin.
Tuskin mikään paikka Ardassa on täysin vailla kauneutta, sellainen on Eru Ilúvatarin voima. Niinpä jopa Angamandon alla oli kätkettyjä luolia täynnä värikkäitä tippukiviä, kimaltavaa kristallia ja puhtaita virtoja. Siellä oli kivipilareita jotka kohosivat ylös kuin metsän puut, ja mineraalisuonia jotka hehkuivat kuin kukkakedot. Virtaavan veden ja tippuvien pisaroiden kuulostivat toisinaan linnunlaululta, lehtien havinalta ja jopa laulavilta ääniltä. Monta tällaista paikkaa Melkorin palvelijat olivat tuhonneet linnoitusta rakentaessaan, mutta eräs oli jäänyt koskemattomaksi, koska sitä ympäröivät joka suunnalta graniittiseinät, joissa ei ollut tarpeeksi suurta aukkoa kenenkään kuljettavaksi.
Paitsi tietenkin sellaisen, joka pystyi tekemään itsensä todella pieneksi. Ja Tinwen halusi tutkia joka paikan. Aikuisen hahmossa hän oli edelleen entisensä, leikkisä ja utelias. Turonin oli vaikea pysyä hänen vauhdissaan. Tinwen saattoi säikäyttää hänet katoamalla ja hyppäämällä hänen kimppuunsa luolan katosta valaraukaksi naamioituneena. Kerran neito yritti kesyttää hylättyä peikkovauvaa. Hätkähdyttävintä oli hänen kykynsä tanssia laavan päällä ja kylpeä tulessa. Ja luonnollisesti hän halusi seurata jokaista tunnelia, virtaa, tai tässä tapauksessa pientä aukkoa luolan seinämässä. Turon ei ollut jaksanut mennä hänen mukaansa vaan odotti ulkopuolella. Yhtäkkiä aukosta kuului avunhuuto. Hetkessä Turon oli sisällä ja ryntäsi kaikua seuraten pimeyden läpi.
'Apua! Vettä! En pääse ylös!'
Vesi sammuttaa tulenhengen liekit. Turon tajusi äkkiä tottuneensa Tinwenin valoon ympärillään. Hän kiirehti ja saapui lammelle täynnä tummaa vettä. Vedenpinta väreili. Epäröimättä Turon sukelsi. Hän näki vain kuplia. Hän tutki pohjan, mutta löysi vain kiviä. Epätoivoisena hän nousi pintaan. Siellä häntä tervehti hilpeä nauru.
'Hahaa, olet ihan märkä!'
Tinwen seisoi kalliolla, hohtavana, lapsen hahmossaan, vaatteet kuivina. Turon suuttui.
'Älä enää koskaan tee noin! Luulin jo menettäneeni sinut!'
'Anteeksi. Mutta katso mitä minä löysin!'
Ja hänen valonsa täytti koko luolan. Turon henkäisi ihastuksesta. Yhdessä he alkoivat tutkia paikkaa.
Kauneimmalle luolalle Tinwen antoi nimen Coimirer, Elävät Jalokivet. Se oli kristallikukkien tarha, kivipilarien metsä, melkein yhtä kaunis kuin Aulën kaivokset Amanin vuorten alla. Täällä kulkiessaan Tinwen ei kaivannut mitään maanpinnalta. Paitsi, joskus, Alatárielin kulkemaan vierellään. Mutta ehkä haltianeito tuntisi kuumuuden painostavan hentoa muotoaan, ehkä hän kaipaisi tuulta ja tähtiä, ja kaltaisiaan. Ehkä tämä oli salainen paratiisi, tarkoitettu vain kahdelle sielulle. Uudet toiveet täyttivät Tinwenin sydämen, tekivät kipinästä liekin - Cal-Urúnyan. Sellainen oli hänen sydämensä, kun hän kerran seisoi Coimirerin keskellä, odottaen Turonia. Tämä oli lainannut hänen Morglin-kiveään ja luvannut hänelle yllätyksen.
Turon saapui.
Hän pyysi Tinweniä vaimokseen, ja Tinwen suostui. Ja hän antoi Tinwenille lahjan; Morglin-kiven kiinitettynä kultaiseen ketjuun.
'Kullassa on lumous,' hän kuiskasi, 'se ei sula kuumimmassakaan tulessasi, rakkaani.'
Ja hän kurkotti kätensä ja lukitsi ketjun Tinwenin kaulan ympäri.
'Täten otan sinut omakseni.'