[Based on Parts IV-V of the English Original; 'A Flickering Ember' & 'Ashes in Angamando'.]
Neljäs Osa: Tuhkaa Angamandossa
'Täten otan sinut omakseni.'
'Se polttaa! Ota se pois!' Tinwen kiskoi Morglin-kiveä ketjusta niin kauas kuin sai sen ihostaan. Silti se oli liian lähellä.
'Kuinka mikään voi polttaa sinua, rakkaani? Sinut on tehty tulesta.'
'Se on niin kylmä, se ei koskaan ennen ollut näin kylmä. Ole kiltti, ota se pois.'
'Olen pahoillani, pikkuiseni, mutta en voi. Lukkoa on mahdoton avata. Aion pitää sinut omanani ikuisesti.' Näiden sanojen myötä Sauron vangitsi Tinwenin yhdellä kädellä ja kiinnitti toisella kahleen petolliseen kaulakoruun. Sitten hän kahlitsi Tinwenin Coimirerin seinämään.
'Nämä kahleet ovat liian vahvat sinun rikottaviksesi, eikä kukaan muu pääse tänne rikkomaan niitä. Itse olet myöntänyt, ettei kukaan paitsi Melkor ja joku, joka lupasi säilyttää salaisuuden, tiedä minne lähdit Amanista. Ja herrani on taatusti mielessään löytäessään sinut tallessa täällä, kun hän palaa.'
'Jos hän palaa,' Tinwen onnistui kuiskaamaan.
'Ja mitä se sinua auttaa, vaikei palaisikaan? Saat nähdä, että minäkin osaan olla julma. Itse asiassa saat nähdä sen hyvin pian... vaimoni!'
Tuli polttaa. Joskus se polttaa sormesi. Joskus se polttaa itsensä loppuun, tuhkaksi. Tuli ei voi palaa kauan suljetussa tilassa. Se vaatii ilmaa. Ilman ilmaa, tuli ei ole tulta. Mutta kuumuus kestää, se odottaa.
Melkor palasi. Hän keräsi väkensä ja alkoi vahvistaa Angamandoa, korottaen Sangororimbën huiput sen ylle. Sauron toivotti valtiaansa tervetulleeksi kahdella lahjalla. Toinen oli Aulën tekemä veitsi. Melkor sulatti sen ja käytti raudan kiinnittämään Silmarilit kruunuunsa. Toinen oli vanki.
Tinwen kuuli muutoksen äänet, muttei pystynyt käsittämään niiden merkitystä. Askeleet kiiruhtivat edestakaisin. Työkalut muovasivat kiveä. Painavia esineitä siirrettiin paikasta toiseen. Vesi loiskui, tulet syttyivät kohisten jossain. Itse maa muuttui ja liikkui, mutta mikään muutoksista ei yltänyt Coimirerin sydämeen, joka oli pimeä ja toimuinen, kuin hauta.
Kunnes Tinwen kuuli oven aukeavan, sinettien murtuvan. Joku astui sisään, muttei tuonut valoa. Ilman tuulahdus sytytti Tinwenin liekit, ja hän näki mustan, huppupäisen hahmon aivan edessään.
'Kuka olet?' Hän kysyi.
'Kutsu minua herraksesi.' Vierailija riisui huppunsa, ja Tinwen näki ensi kertaa Feänorin jalokivet, joissa hehkui Valinorin elävä tuli. Sitten hän näki kasvot rautakruunun alla.
Arien, hän joka ohjaa Aurinkoa, oli yhdellä ensimmäisistä matkoistaan taivaan halki. Äkkiä tulikyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. Hän ei ymmärtänyt syytä, kunnes tunsi, että hänen pienin sisarensa kärsi, vammautui parantumattomasti.
Kultainen tuli oli palanut tuhkaksi ja tuhkan olivat talloneet saastaiset jalat. Tinwen ei itkenyt. Hänen ruumiinsa kärsi, jokainen raaja tuntui rammalta, voimattomalta. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja toivottomaksi. Hänen kasvonsa olivat kuin palanut liha, hänen hiuksensa roikkui likaisina tuhkanvalkeina takkuina. Hän ei ollut edes varma, oliko hän elävä vai kuollut.
Aika ei kosketa Maiaria. Kuitenkin huolet, kipu ja suru voivat vanhentaa heitä. Niin oli Tinwenin käynyt. Enää hän ei ollut kaunis, ylväs ja hohtava. Hän käveli ympäri vankilaansa niin pitkälle kuin kahleet antoivat myöten. Hän kuiskaili seinien kiville, muistellen Amanin valoa ja loistoa kaukana meren takana. Eräänä päivänä hän löysi kiven, joka vastasi kuiskaukseen; jalokivihengen. Hitaasti hän irrotti sen seinästä paljain käsin. Hän kiillotti sen sileäksi vaatteidensa rievuilla. Hän antoi sille nimen Quetondo, Puhuva Kivi. Se opetti hänelle kallion kielen, joka on hidasta ja vähäsanaista, pikkukivien puheen, joka koostuu pienistä pyöreistä sanoista, ja lohkareiden kielen, joka on raskasta ja terävää. Ja Quetondo kertoi ihmeellisiä tarinoita vuorten tanssista, mannerten sulamisesta, laaksojen avautumisesta ja kukkuloiden kohoamisesta.
'Minä rakastan maan tulia,' Tinwen sanoi, 'opeta minulle sana, jolla voin kutsua ne luokseni.'
Quetondo kertoi sanan, ja Tinwen lausui sen. Maa repeytyi kahtia, kuilusta nousi savua, jota seurasi sula kivi. Tinwen oli riemuissaan saadessaan jälleen valoa. Nyt hän näki Quetondon, pienen tanssivan varjon pyöreän kristallinsa keskellä. Tuli ei voinut sulattaa Tinwenin kahleita, mutta se lievitti kylmän Morglin-kiven aiheuttamaa tuskaa.
Melkor tunsi valtaistuimensa vapisevan. Hän lähetti palvelijansa etsimään syytä. Nämä ilmoittivat, että Tinwenin vankila oli avautunut ja sieltä virtasi laavaa. Melkor käski Sauronia:
'Olet ollut harkitsematon vangitessasi hänet maan alle. Etsi uusi paikka, jonne kahlita hänet.'
Valaraukar lennättivät Tinwenin eräälle Sangororimbën terävistä huipuista. Sinne Sauron kahlitsi hänet. Oli pilvinen, pimeä yö. Sauron oli vampyyrin hahmossa. Hän kosketti Tinwenin kasvoja teräväkyntisellä kädellä.
'Näkisitpä itsesi, pikkuinen. Et ole enää mitään!'
'Olen yhä elossa.'
'Pian toivot, ettet olisi.' Ja Sauron joi hänen verensä.
Seuraavana aamuna Anar nousi kunniassaan vuorten ylle. Arien näki surkean pienen hahmon kahlittuna vuorenrinteeseen. Hahmo nosti ontot, kalpeat kasvot valoa kohti. Sen piirteissä oli jotain tuttua...
'Sisar?'
'Sisar! Auta minua!' Ääni oli kuiva ja hengetön.
'En voi. En voi tulla alas. Voi, Tinwen!'
Ja Arien, Auringon neito, kulki taivaan yli länttä kohti hätäviesti huulillaan. Jotkut alhaalla huomasivat, että päivä tuntui tavallista lyhyemmältä, aivan kuin auringolla olisi ollut kiire.
Seuraavana päivänä Arien saapui jälleen, kertomaan että Sorontarin kotkat tulisivat heti, kun hän herättäisi heidät. Mutta Tinwen ei enää ollut vuorella. Melkorin vartijat olivat kuulleet hänen puhuvan Auringolle, ja hänet oli tuotu jälleen maan alle. Tällä kertaa hänen vankeutensa oli entistä kurjempi: hänet jäädytettiin pienen jäätikön sisälle. Hän ei voinut liikkua, mutta hänen Maiar-henkensä kesti ja hän oli jatkuvasti tietoinen tukahduttavasta kylmyydestä ympärillään.
Vuodet kuluivat, pelon ja sodan vuodet Beleriandissa, kauhun ja synkän epätoivon vuodet Angbandissa.
Tuli hetki, jolloin toivo kosketti Angamandon vankeja ja lievitti heidän tuskiaan. Sillä pimeimmästä ja synkimmästä salista, missä Morgothilla oli valtaistuimensa, kohosi kauniiden unien laulu. Kaikki jotka sen kuulivat vaipuivat uneen, ja Tinwen uneksi Ardasta Anarin alla, kukkien kasvusta ja tanssivista lapsista. Hänen sydämensä löysi lumouksesta jotain tuttua, hän ajatteli: 'Melianin tytär...'. Toinenkin uni hänellä oli, näky hänen kadonneesta veitsestään murtumassa toisen terän alla, ja sitten hänen veitsensä särki tuon terän, ja yksi Ilúvatarin nuoremmista Lapsista otti käteensä Simarilin. Liian pian unet haihtuivat ja Tinwen tunsi jälleen tuskansa ja epätoivonsa, yhä syvemmin nyt kun häntä oli muistutettu kadotetusta onnesta. Kuitenkin sydämensä syvyyksissä hän iloitsi Melkorin tappiosta ja mitä toivon varjoa hänellä oli, sen hän laittoi Silmariliin. Melkor ei ollut voittamaton...
'Sorontar' on Tolkienin käännös Kotkien Kuninkaan, Thorondorin nimestä.
'Sangororimbë' on oma käännökseni nimestä Thangorodrim.