[Based on Part VI of the English Original; 'A Light Rekindled'.]

Viides Osa: Valo Syttyy Jälleen

'Mene.' Yksi sana riitti Eönwëlle, joka tiesi, mitä Manwë oli odottanut. Hän laskeutui Taniquetililta ja kiiruhti kohti Tirionin kaupunkia. Puolivälissä kukkulaa ylös hänen mieleensä muistui, milloin hän oli viimeksi juossut. Muisto hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin myrsky. Silloin hän ei ollut juossut yksin... Ajan vuorovetten alle hautautuneet muistot kohosivat pintaan yksi toisensa jälkeen. Parantuneet haavat vuotivat taas verta. Eönwë oli valinnut palvelevansa Manwëa, mutta sydämessään hän usein toivoi, että olisi lähtenyt etsimään Tinweniä. Tinweniä, joka oli hänet hylännyt. Sanansaattaja tajusi seisovansa keskellä tietä. Hän ryntäsi täyttämään tärkeää tehtäväänsä.

Kaupunki oli tyhjä, liian tyhjä. Siellä olisi pitänyt olla eräs. Missä oli Merenkävijä? Viimein Eönwë näki hänet, mies oli jo kääntymässä pois. Kuinka typerää, että hän, ylimmäinen airut, oli myöhässä tällaisena päivänä...
'Terve Eärendil, merenkävijöistä maineikkain, odotettu joka tulee odottamatta, kaivattu joka tulee toivon tuolta puolen!'

Ei niin kauan tämän jälkeen, Aikojen mittakaavassa, Eönwë nojasi miekkaansa ja katsoi aamuauringon valaisemaa taistelukenttää. Viimeisen suuren taistelun kenttää. Hänen voittonsa tapahtumapaikkaa, ja Eärendilin voiton. Hän kohotti miekkansa tervehtimään miestä, joka ohjasi Vingilotia kohti ylempiä taivaita. Terässä oli verta, Morgothin verta. Sieltä missä hän seisoi, suoraan Angbandin portteja vastapäätä, Eönwë saattoi nähdä Mustan Ruhtinaan kahlittuna ja vartioituna. Hän näki kuolleita haudattavan ja haavoittuneita hoidettavan. Hän näki, miten pimeyden vankeja tuotiin valoon ja vapauteen. He olivat heikkoja ja murtuneita, he peittivät kasvonsa, sillä heidän silmänsä eivät olleet tottuneet valoon. Kentällä hohtivat Anarin lisäksi kaikki kolme Silmarilia. Yksi oli ylhäällä taivaalla, toiset kaksi hyvin vartioituina aivan Eönwën lähellä. Hetken mielijohteesta hän otti ne käteensä ja kohotti korkealle päänsä päälle.

Sillä hetkellä hän näki näyn, joka poltti hänen sydäntään. Porteista oli astunut pystypäinen vanki, laiha kuin luuranko, vanha muodoltaan, kelmeä iholtaan, katkera kasvoiltaan. Nainen käveli vakain askelin ja kantoi räsyjään kuin kuningattaren loistoa. Hän käänsi silmänsä ylöspäin ja Anarin säteet heijastuivat niistä. Eönwë oli tunnistanut Tinwënin heti, ja kaiken arvokkuuden unohtaen hän juoksi tämän luo.

Tavatessaan he eivät lausuneet sanaakaan. Sen sijaan Eönwë tarttui Tinwenin käsiin - mutta hänen omissaan olivat yhä Silmarilit. Kun Tinwen kosketti niitä, hänen sydämensä syttyi jälleen. Hän oli taas pitkä, nuori ja kaunis. Hänen vaatteensa oli valkea kuin Silmarilien liekki, hänen hiuksensa olivat kuin musta pilvi, kuin menneiden surujen muisto.
Eönwë suuteli häntä.

Ikuisuus tämän jälkeen, Rakkauden mittakaavassa, he seisoivat kahdestaan jonkin matkan päässä veren tahrimalta kentältä. Tinwen kysyi:
'Olenko nyt vapaa? Missä on Sauron?'
'Minä en...,' Eönwë aloitti, mutta hänet keskeytettiin:
'Sauron on tässä.'
Niin kuin olikin. Hän oli jälleen ottanut komean ja ystävällisen hahmon. Hän polvistui Eönwën eteen, pyytäen armoa.
'Minulla ei ole valtaa armahtaa vertaisiani. Siksi käsken sinua palaamaan Amaniin Manwën tuomittavaksi.'
Sauron käveli pois pää painuksissa.

'Annat hänen kulkea kahleitta? Puhut armahduksesta?' Tinwen raivostui.
'Etkö vieläkään ymmärrä, mitä hän minulle teki?' Hän näytti Eönwëlle Morglin-kiven. 'Niin kauan kun Sauron on vapaa, minä olen vanki. Katso, tässä on kahle, jota et pystynyt murtamaan. Niin kauan kuin tämä sitoo minua, en voi tulla Amaniin kanssasi. Sauron sitoo minut Keski-Maahan.'
'Mutta suostuthan vaimokseni täällä? Alatáriel on ollut naimisissa vuosisatoja.' Eönwë pakotti kasvoilleen hymyn.
'En. Minun on ensin vapauduttava tästä. Todista minulle rakkautesi ja tuhoa Sauronin voima!'
'Miksi sitoa meitä uusilla valoilla? Pelkään, että tämä on viimeinen tilaisuutemme. Voin tehdä vain sen, mihin voimani riittää, ja minkä herrani sallii.'
'Minua kidutettiin silläaikaa, kun nautit elostasi Amanissa.'
'Nautin? Tuskinpa. Sydämeni oli revitty irti.'
'Mikset sitten tullut? Minut kahlittiin ja sidottiin, jäädytettiin ja pahoinpideltiin, etkä tullut avukseni!'
'Itse lähdit luotani! Toivoin sinun palaavan. Mutta olit hylännyt minut, rakastit toista enemmän kuin minua! Luulet, etten tiedä häpeällisiä salaisuuksiasi, mutta Morgoth riivasi minua niillä, kun hän näki etten kuitenkaan armahtaisi häntä!'
'Ja sinä uskoit?' Tinwen vapisi.
'En tietenkään! Tarvittiin kymmenen soturia pitämään minut aloillani, etten pilkkoisi häntä kokonaan palasiksi, Manwë olkoon armollinen! Mutta nyt luen totuuden silmistäsi. Sinä uskoit häntä. Sinä jätit minut. Sinä halusit Sauronin, himoitsit häntä! Hymyilit hänelle, kun hän kietoi kaulaasi tuon orjankahleen!'

Kyyneleet valuivat alas Tinwenin poskia, kaikkien hänen vankeutensa aikojen kyyneleet. Vangittuna hän oli säilyttänyt ylpeutensä. Nyt mikään ei estänyt häntä itkemästä tuskaansa ja yksinäisyyttään. Hänen jalkansa pettivät hänen allaan, ja hän vaipui maahan. Silloin hän tunsi Eönwën vahvat käsivarret ympärillään.
'Rakastan sinua, Híniel! Voi, kuinka minä ikävöin sinua! Ja haluan sinut, kaikesta huolimatta.' Hän suuteli Tinweniä.
'Anna minulle anteeksi. Toivoisin että olisimme taas Amanissa kahden Puun alla, ja voisin heittää pois mustan kiven ja Kesä ei koskaan päättyisi! Sillä minäkin rakastan sinua!'
'Minua etkä ketään muuta, tällä kertaa?'Eönwën ääni oli vakava mutta hänen silmissään välkkyi kiusoitteleva hymy.
'Vaikka kuinka monia muita!' Tinwen nauroi kyyneltensä läpi.
'Kerro heti, keitä!' Eönwë teeskenteli uhkaavaa.
'No, valtiatartani Vánaa, ja kaikkia Valaria, ja Ilúvataria kaiken isää.'
'Mutta tuskin muita?'
'Tottakai, Arienia ja muita sisariani!' Tinwen osoitti Aurinkoa.
'Ei muita?'
'Vielä kahta. Tässä on toinen.' Ja hän otti taskustaan pyöreän kristallin.
'Saanko esitellä Quetondon.'
'Vai tässä on rakkaasi, Tinwen,' jalokivihenki sanoi, 'kerronko kaiken mitä hänestä sanoit?'
'Älä juuri nyt, ole hyvä!'
'Vai niin! Entä se viimeinen?' Eönwë yritti pidättää nauruaan kunnes Tinwen oli laittanut Quetondon takaisin taskuunsa.
'Etkö arvaa? Alatáriel, tietenkin, kuka muu? Tiedätkö, missä hän on?'
'Hän elää pakolaisena Sirion-nimisen joen suulla. Hän ja hänen puolisonsa, joka kuuluu Moriquendiin, ovat kokeneet paljon, iloa ja surua, siunausta ja tuskaa.'
'Minun täytyy tavata hänet heti! Palaan luoksesi kun pääsen.'
Ja Tinwen suuteli Eönwëä ja lähti vaeltamaan.