[Partly based on Part VII of the English Original; 'Sunbeam and Moonray', partly new text.]

Kuudes Osa: Nuotiopaikka Erämaassa

Vartiomiehet ottivat velvollisuutensa vakavasti. He olivat ainoat, jotka puolustivat Sirionin Suiston Eldaria muulta Beleriandilta. Ja muu Beleriand oli vaarallinen paikka, varsinkin näinä aikoina, kun ukkonen vyöryi pohjoisesta ja maa järisi, kun Sirion miltei kuivui ja meri nieli maata. Niin nämä kaksi harmaahaltiaa pysäyttivät tuntemattoman mustahiuksisen naisen, jonka näkivät juoksevan puiden alla. He eivät olleet varmoja edes siitä, oliko hän ihminen vai haltia, märkä hän ainakin oli ja takkutukkainen. Hänen vaatteensa olivat ehkä joskus olleet valkoiset, nyt ne olivat tahraiset ja riekaleiset, eikä hänellä ollut kenkiä ollenkaan. Vartiomiehet ihmettelivät, mistä hän tuli ja miksi hän kulki yksin, ja vielä tällaisella ilmalla. He kysyivät hänen nimeään ja mitä hän teki täällä.

'Kuka olen, se ei teille kuulu. Olen tullut tapaamaan valtiatar Alatárielia.' Hän puhui Quenyaa tavalla, joka kertoi kielen olevan hänelle tuttu.
'Tarkoitatko Galadrieliä?' He eivät olleet aiemmin kuulleet tämän alkuperäistä nimeä.
'Saatanpa tarkoittakin. Sanokaa Valtiatar Galadrielille, että El-Carnil on tullut tapaamaan Lauremirieliä.'
'El-Carnil? Sanotaan, että kun Carnil loistaa kirkkaana, huonoja uutisia on tulossa.' Nuorempi vartiomies vaikutti huolestuneelta.
'En loista kovinkaan kirkkaana, hyvät herrat, saati sitten kaimani taivaankannessa kaikkien noiden märkien pilvien takana, jotka kaatavat vettä niskaani sillä aikaa kun minun on selitettävä asioita teille paksupäille!'

Vartiomiehet eivät olleet koskaan kuulleet jaloa kieltä puhuttavan tuollaiseen sävyyn. Se, joka oli osoittanut kiinnostusta tähtien lukemiseen, kiiruhti etsimään Galadrieliä. Hänen toverinsa opasti El-Carnilin runsaslehtisen puun alle sateensuojaan. Hän aavisti naisen ansaitsevan kunnioitusta, joten hän tarjosi tälle viittansa istuialuseksi ja toivotti hänet muodollisin sanoin tervetulleeksi seudulle.
'Tarkoitat, mikäli minut päästetään rajojen yli!' oli hänen saamansa terävä vastaus. Hetken he istuivat hiljaa, sitten vartija yritti aloittaa keskustelua:
'Onko uutisia pohjoisesta?'
Nainen tuijotti ylös sateeseen.
'Suuret viestinviejät kuljettavat suuria viestejä. Ettekö ole nähneet Eärendiliä? Hän oli sanomansa arvoinen, tähti muita kirkkaampi. Älä pelkää, El-Carnil ei ole kirkas.'

Galadriel ei lähettänyt viestiä, vaan saapui itse. Hänen vaatteensa olivät märät ja hiuksista tippui vettä. Kaksi ystävystä syleilivät, ja kulkivat käsi kädessä Galadrielin kotiin. Nuorempi vartiomies katsoi heidän jälkeensä, sateessa seisoen.
'Mikä sinua vaivaa?' Hänen toverinsa kysyi.
'Tiedätkö, hän on oikeastaan kaunis.'
'Ha! Tiedätkö mitä hän sanoi sinusta, kun olit mennyt?'
'Kerro!'
'Ei mitään.'

Kun Tinwen oli kertonut koko tarinansa, Galadriel kysyi, mitä hän aikoi tehdä.
'En voi tehdä mitään. Sauron on sitonut ruumiini Keski-Maahan ja hänen varjonsa tahraa sydäntäni. En voi mennä naimisiin, ennen kuin olen vapaa.'
'Kuitenkin kätesi koskettivat Silmarileja, eivätkä palaneet.'
'Mutta kahleeni ei katkennut.'

Pian Eönwë saapui armeijoineen, mutta ilman Silmarileja. Jalokivet olivat kohdanneet kohtalonsa.

Noihin aikoihin moni jätti keski-Maan muuttuneet seudut, sekä ihmiset että haltiat. Viimein lähti myös Eönwë Manwën kutsua noudattaen. Kun hänen purjeensa katosi horisontin taa, Tinwen käänsi selkänsä merelle ja juoksi. Hän juoksi päiväkausia pysähtymättä, aina Ered Lindonin taa, kunnes hän löysi asumattoman erämaan. Siellä hän kaatui maahan ja itki. Aikanaan hän kokosi oksista nuotion, metsästi ja keräsi marjoja syödäkseen, pukeutui nahkoihin. Hän ei rakentanut asumusta, vaan siirsi leiriään joka kuukausi. Hänen hahmonsa oli pieni ja ketterä, melkein kuin hänen lapsenmuotonsa, mutta ilman väriä ja iloa, arka, kätkeytyvä, sanaton hahmo.

Eräänä kesäpäivänä hän kohtasi koivun, jolla oli kasvot. Olento käveli juuren kaltaisin jaloin. Huomatessaan Tinwenin se seisahtui ja puhui:
'Mitä teet täällä? Mikä polku sinut tänne toi?'
'Tië útiervéra, mallë úestelvéra, irmë erëssëa, úráve ú-ohtacarë.' Tämä merkitsee:
'Poluttomien polku, toivottomien tie, yksinäisyyden kaipuu ja hiljaisuuden rauha.'
'Sinä puhut kuin yksi meistä. Luulenpa, että olet tervetullut, mutta täytyy vielä harkita. Minä olen Fimbrethil, miten haluat itseäsi kutsuttavan?'
'Minulla on monta nimeä, haluatko valita?'
'Älä toki todellisia nimiäsi kerro, vastahan tapasimme, älä hätiköi.'
'Sanotaan sitten, että olen Maialaurë.'

Tämän nimen alla Tinwen tutustui Enttien kansaan, puiden paimeniin. Erityisesti hän ystävystyi heidän lastensa, Enttisten, kanssa. Aika kului huomaamatta, sillä Enttien elämä oli verkkaista. Kaikki heistä eivät suinkaan hyväksyneet tulenhenkeä ystäväkseen, ennen kuin he erään ukkosmyrskyn jälkeen näkivät hänen ikään kuin imevän hahmoonsa kokonaisen metsäpalon liekit, näin tukahduttaen sen. Seura tuntui tekevän hänet kaltaisekseen, hänen ihonsa muistutti pian väriltään vaaleaa kaarnaa, hänen mustissa hiuksissaan alkoi näkyä vihreä kiilto. Ruskeissa nahkavaatteissaan ja naavamaisissa turkiksissaan häntä saattoi luulla Enttiseksi muiden joukossa, ja hänen puheeseensa tarttui heidän sanojaan.

Tällainen oli Maialaurë, kun hän kerran piileskeli leikkitoveriltaan Bregaladilta suuren tammen oksistossa. Silloin hän kuuli metsästystorvien soiton, ja oksien ali ratsasti pian joukko haltioita, selvästi kotiin palaava metsästysseurue, sillä satuloissa roikkui saalista ja hevosten välissä kannettiin suurta uroshirveä. He lauloivat hilpeästi ja nauroivat. Ja Tinwen katsoi heitä ja jokin liikahti hänen sisällään, kuin kevät pitkän talven jälkeen. Hän katsoi joukkoa johtavaa haltiamiestä, komeaa ja jalosyntyisen näköistä. Heidän laulunsa yhä kaikuessa Tinwen etsi Bregaladin ja sanoi:
'Kerro minulta kaikille hyvästi. Nuo metsästäjät, he saivat sydämeni saaliikseen. Minua kutsuvat kaupungit ja tornit, silkit ja satiinit, puistot ja suihkulähteet! Minun on mentävä, ennen kuin hetki haihtuu, ennen kuin heidän jälkensä katoavat. Ole tuhannesti siunattu, nuori Bregalad, kasva pitkäksi ja komeaksi, ja muista minua!'
Vakavin silmin katsoi hänen jälkeensä Bregalad Äkkipää, yhtä hämmentyneenä kuin jos olisi löytänyt äitinsä omenapuusta kirsikoita. Hän ei ollut aavistanut, että Tinwen oli niin erilainen. Toki tämä söi lihaa ja tämän varsi taipui outoihin asentoihin, ja tällä oli kädet jotka pystyivät tekemään tulen tyhjästä ja sammuttamaan sen yhdellä eleellä, mutta kuitenkin Maialaurë oli ollut hänelle vain hiukan toisenlainen Entneito. Hitain askelin hän palasi kansansa luo.