[Partly based on Part VII of the English Original; 'Sunbeam and Moonray'; partly new text. ]

Seitsemäs Osa: Kuunsäde ja Auringonpaiste

Kätkössä pysytellen Tinwen seurasi metsästäjiä suureen, kauniiseen haltiakaupunkiin. Kuljettuaan pitkään kaduilla hän näki seuruetta johtaneen nuoren haltiaruhtinaan lepäämässä hedelmäpuun alla hienossa puutarhassa. Tinwen otti uuden hahmon, haltianeidon kaltaisen, pukeutuen violettiin vaatteeseen, käskien yönmustat hiuksensa järjestäytymään huolitelluksi kampaukseksi. Hänen ihonsa oli jälleen kalpea, silmänsä siniset, ja jaloissaan hänellä oli helmiäiskengät. Hän alkoi laulaa. Haltiamies heräsi ja katsoi häntä hämmästyneenä. Sillä hetkellä miehen sydämeen kaiverrettiin hänen kohtalonsa.

'Kuka olette, kaunis valtiatar?'
'Nimeni on Tinwen Híniel Cal-Urúnya Maialaurë El-Carnil.'
'Se on liian pitkä nimi minun kömpelölle kielelleni. Saanko kutsua sinua nimellä Elai? Minä olen Ereinion.'
'Sillä hetkellä kun näin sinut, rakastuin sinuun, Ereinion. Kutsu minua millä nimellä vain haluat.'

'Niin rakastuin minä sinuun sillä hetkellä, kun sinut näin, Elai.' He keskustelivat koko loppupäivän ja vielä koko yön tuon puun alla. Elai kertoi kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut Ardan alusta alkaen. Ereinion mainitsi vain vähän itsestään. Sen sijaan hän muisteli Thingolin ja Melianin tarinaa.
'Melian oli Maia,' hän lopetti, 'kuten olet sinäkin. Mutta Thingol oli kuningas moriquendin maassa, vaikka hänet itsensä luettiin Calaquendin joukkoon. Minä taas olen syntynyt tässä maanpaon maassa, ja siksi en kuulu Calaquendin joukkoon, vaikka hallitsen Noldoria heidän kuninkaanaan.'
'Sinä olet siis kuningas. Melkein tiesin sen.' Elai ei kuulostanut yllättyneeltä.
'Ereinion Gil-Galad, Noldorin Korkea Kuningas, palveluksessasi.' Hän polvistui.
'Tuletko vaimokseni, kaunis Elai?'
'Olen kertonut syyn, miksen voi.'
'Sitten vannon, että tuhoan Sauronin kun hetki tulee, hinnalla millä hyvänsä.' Hän asetti oikean kätensä sydämelleen ja vasemman miekkansa kahvalle.
'Voi Ereinion, toivon, ettei se hetki tule pian. Pelkään menettäväni sinut!'
'Joko menetät minut, tai saat minut.'

Ratkaisun hetki viipyi, ja valtiatar Elai esiteltiin hoville. Hän pysyi rakkaansa vierellä minne tämä menikin, ja he olivat yhdessä vuosisatoja, odottaen siunatun huomisen koittoa.

Sen sijaan nousi vihan veripunainen aamu. Numenor sortui, ja Uskolliset saapuivat Keski-Maahan, ja Elendil saapui Gil-Galadin luo. Aivan liian pian Elain silmissä tuli aika solmia Viimeinen Liitto. Elai matkasi Ereinionin kanssa Imladrisiin, minne Sauronin vastustajat kokoontuivat. Siellä, viimeisenä iltana, laulettiin monta laulua Elrondin saleissa. Laulettiin myös harvoin muistettu laulu Angbandin tuhosta Eönwën kunniaksi. Ereinion näki kyyneleet Elain silmissä ja johdatti tämän hiljaiselle parvekkeelle tähtien alle.

'Rakastit häntä.' Se oli toteamus, ei syytös.
'Kyllä, mutta hän ei rakastanut minua. Nyt itken kuolleen rakkauden muistoksi.'
'Minä rakastan sinua kuolemaan saakka ja ylikin! Meidän rakkautemme ei kuole! Luotatko minuun tässä, kaunis Elai?'
'Oi, Ereinion!' Hänen suudelmansa oli polttava, mutta makea.
'Sinun ei pitäisi mennä. Pelkään henkesi puolesta.'
'Tämä on minun tieni, rakkaani. Olen soturi, ja olen vannonut sinulle valan. Sinun tähtesi uhmaan kuolemaa, vapautesi vuoksi taistelen Sauronia vastaan.'
'Mutta mitä teen millään vapaudella, ellen voi jakaa sitä kanssasi, rakkaani?'
'Voi Elai!' Ereinion polvistui ja tarttui hänen käteensä.
'Näen, että minun on selitettävä tämä asia sinulle. Sinun vankeuteesi myös minut on vangittu. Sillä haluan sinua! Sinut enkä ketään toista tahdon vaimokseni, kuningattarekseni. Lähden taisteluun sinun vuoksesi, mutta myös itseni vuoksi. En tahdo odottaa ikuisesti!'
Ereinion osoitti kuuta:
'Tuolla vaeltaa Tilion, metsästäjä, aina sisaresi Arienin jäljessä. Aina kun hän tavoittaa tämän, Aurinko polttaa häntä. Tilion-parka! Tahdotko minulle saman kohtalon?'
'En jos voin sen estää.' Elai auttoi Ereinionin seisaalleen.
'Mutta tällaisena kuin olen, en kelpaa kuningattareksi. En kelpaisi edes kerjäläisen vaimoksi, sillä sisälläni on Morgothin myrkky, kaulassani Sauronin kahle, ja sieluani sitovat omat sanani.'
'Kuitenkin elät ja seisot vierelläni, ja silmissäsi loistaa toivo. Jos ottaisin sinut, olisiko kohtaloni raskaampi kuin sinun?'
'Olisi. Toivon sytyttivät minuun Silmarilit, elämäni on vanhempi kuin taivas ja maa. Sinä kuolisit myrkkyyn, joka minussa on.'
'Ja kuitenkin, kuitenkin haluan sinua! Voisinpa saada sinut tänä yönä! Mitä on kuolema sille, joka on liittynyt ikuiseen tuleen ja juonut maljan täydeltä valoa!' Ereinion syleili kihlattuaan, veti tämän aivan lähelleen, niin että Elai tunsi hänen hengityksensä omilla huulillaan.
'Malja, pahoin pelkään, on täynnä pimeyttä, ja tulesta nousee kitkerä savu. Ei, Sauronin on kuoltava, sitten voimme olla yhtä! Mene Mordoriin, rakkaani, kuten sinun täytyy... mutta minä en sano sinulle näkemiin, minä ratsastan vierelläsi!'
'Mutta...'
'Illuinin valossa tähtien alla minä olin ensimmäinen, joka Sauronia uhmasi! Punahehkuinen veitsi kädessäni taistelin Utumnon porteilla ja surmasin balrogin, oman veljeni! Pelkäämättä astuin yksin luoliin Angbandin alla, ja pystypäin kävelin pois kun vankeuteni päättyi. Kauan elin metsästäjänä enkä päästänyt ainuttakaan petoa kimppuuni. Eönwë itse aikoja sitten Amanissa neuvoi minulle aseiden käytön.'
Turhaan yritti Ereinion Gil-Galad muuttaa Tinwenin päätöstä, ja niin neito varustettiin taisteluun kuin kuka tahansa ritareista. Aseikseen hän valitsi jousen ja kevyen miekan.

Sotajoukko pysähtyi lepäämään laskeuduttuaan vuorilta. Airut asetti Gil-Galadin sini-hopeisen tähtilipun huolellisesti pystyyn kivien väliin ennen kuin vei hevosensa juomaan. Sitten hän istuutui katselemaan tovereitaan syöden samalla lembasia. Hän oli ylpeä tehtävästään; oli suuri kunnia toimia Korkean Kuninkaan airuena. Näytti kuitenkin siltä, että yksi nuorista ritareista halusi vieläkin korkeamman kunnian; tämä käveli Gil-Galadin jäljessä kuninkaan tarkastellessa joukkojaan ja vaati suureen ääneen jotain aivan ennenkuulumatonta. Airut, Elrond, kuunteli kiinnostuneena.

'Viimeisen kerran, et voi ratsastaa vierelläni, Pengil! Se paikka kuuluu Elendilille, ja hänen vierellään ratsastaa Isildur ja tämän vierellä Anarion.'
'Elendil ratsastaa oikealla puolellasi?'
'Kyllä, tietenkin.'
'Kuka ratsastaa vasemmalla puolellasi?'
'Ei kukaan.'
'Minä ratsastan vasemmalla puolellasi, sydämesi puolella, kilpikätesi puolella.'
'En voi sallia sitä.'
'Edellesi en voi mennä, jäljessäsi en tahdo kulkea.'
'Tämä on sotaa! Kuvitteletko olevasi paraatissa?'
'En. Tahdon vain suojella sinua. Ota minut vaikka aseenkantajaksesi!'
'Hyvä on - jos suoriudut siihen kuuluvista tehtävistä.'
'En minä työtä pelkää!'
'Kiillota sitten tämä.' Ja kuningas otti kilpensä ja viskasi sen huolimattomasti uuden aseenkantajansa käsiin. Tämä horjahti sen painosta mutta säilytti tasapainonsa.

Elrond käveli nuoren ritarin luo, kun tämä oli syventyneenä työhönsä.
'Haluatko viiniä?'
'En, kiitos. Söin jo.'
'Oletko hänen majesteettinsa sukulaisia?' Mikään muu tuskin voisi selittää kuninkaan sinuttelemista, muusta äskeisestä puhumattakaan.
'En.' Aseenkantaja - Pengil, sekö hänen nimensä oli, tähtijousi? - nosti vasta nyt katseensa. Hänen silmänsä olivat tummansiniset.
'Ihmettelet varmaan minun käytöstäni. Katsos, minä pelkään niin paljon hänen puolestaan. Hän aikoo taistella etulinjassa. Hän aikoo haastaa Sauronin!' Pengil jatkoi kiillottamista puhuessaan, vaikka kilven tähdet olivat jo peilikirkkaita.
'Ja hän on vihainen minulle. Hän olisi halunnut minun jäävän Imladrisiin.'
'Miksi?'
'Kai hän oli huolissaan minusta. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi taistellut.'
'Näytät nuorelta.'
'En ole. Eikä hänen tarvitsisi huolehtia minusta.'

Pengil tosiaan ratsasti Dagorladin kentälle kuninkaansa vierellä, jousimies miekkojen ja keihäiden keskellä. Hän tähtäsi nuolensa missä vain näki vihollisia, jotka näyttivät tavoittelevan päälliköiden henkeä. Jossain vaiheessa hän veti esiin kapean miekan ja surmasi örkin, joka oli aikeissa iskeä kirveellä hevosen selästä pudonnutta miestä. Mies oli Isildur, Elendilin poika, ja hän tarttui pelastajansa käteen luvaten suuren palkkion. Vastaukseksi Pengil vain auttoi hänet taakseen oman ratsunsa selkään - ja hyppäsi sitten itse ratsailta, sillä tähtilippu oli vihollisten piirittämä. Häpeämättömästi hän iski nappaamallaan örkinkirveellä selkään useampaa vihollista, raivasi tiensä renkaan sisälle ja seisoi Elrondin rinnalla kunnes Isildur johdatti useita ratsumiehiä heidän avukseen - ja kuolleen miehen hevosen urhealle Pengilille.
'Mistä sinut oikein on tehty?' Ihmisten kuningas kysyi.
'Tulesta!' huusi Pengil, nousi ratsaille ja suuntasi etsimään lisää vihollisia.

Sinä päivänä moni kaatui, mutta Pengil selvisi saamatta naarmuakaan. Myöhemmissä taisteluissa hän osoitti samanlaista urheutta, ja sekä ihmisten että haltioiden kuninkaat löivät hänet ritariksi Barad-Dûrin piirityksen aikana.

Piiritys kesti seitsemän vuotta. Kolmantena vuonna Pengil haavoittui. Kasvoton mustaviittainen ratsumies, vihollisen päälliköitä, ampui myrkytetyn nuolen häneen kämmenensä läpi.

Gil-Galad kantoi Pengilin parantajien telttaan omilla käsivarsillaan, unohtaen kaiken muun. Ihmisten kuninkaat kääntyivät katsomaan, nuori airut antoi lippunsa asetoverille ja juoksi valtiaansa jälkeen.
'Herrani kuningas! Voinko olla avuksi?'
Mutta kuningas ei vastannut, ja Elrond näki edessään oudon näyn:
Pengil makasi paareilla kuin hengettömänä - miten saattoi käteen revennyt haava olla noin vakava? - Ja hänen haavoittunutta, kankaanriekaleella sidottua kättään Gil-Galad piti omissa käsissään, vuoteen vierelle polvistuneena, ja hänen silmistään kyyneleet putosivat verisiin siteisiin.

'Herrani kuningas? Mikä häntä vaivaa?' Elrond pakottautui puhumaan.
'Myrkky. Se oli paha nuoli. Hän taistelee hengestään pimeyden porteilla.'
'Jos emme voi mitään tehdä, suremmeko kuin naiset? Majesteetti, hyökkäys on kesken. Mitä Pengil sanoisi, jos näkisi teidät noin? Olen nähnyt hänen taistelevan, hän ei luovuta koskaan, olen nähnyt hänen raahautuvan polvillaan iskemään viholliselta jalan irti, olen varma että hän voittaa myös tuon myrkyn. Hän itse sanoo olevansa tulesta tehty!' Elrond puhui rohkeasti, koska ei kestänyt nähdä suuren kuninkaan pelkäävän.
'Tulesta tehty,' Gil-Galad kuiskasi.
'Se on totta! Elrond, minä uskon sinulle salaisuuden. Pengil ei ole kuten me. Hän on Ainu. Ikuisuuden kansaa. Ja hän on totisesti tulesta tehty. Elrond, tuo tänne hiiliastia, kaada liekkiin öljyä.'
Tämä totteli.

Gil-Galad otti tulella täytetyn astian käsiinsä. Sitten hän nosti varovasti Pengilin käden ja työnsi sen tuleen. Elrond tukahdutti kauhunkiljaisun, ja tuskin uskoi silmiään: kuninkaan rannehaarniskan kultaus kuumeni punahehkuiseksi, tämän sormet paloivat pahasti siinä lyhyessä hetkessä jonka kesti asetella Pengilin käsi keskelle tulta. Mutta haavoittuneen käden siteet leimahtivat ja valuivat tuhkana pois, ja käsi oli tulessa valkea ja hehkui, hehkui kuin aurinko, ja kämmenen keskellä avautuva musta haava leimahti liekkeihin ja ikäänkuin imi itseensä tulen hiiliastiasta. Sitten tuli sammui ja Pengilin paljaan käsivarren suonissa tuntui liikkuvan outo hehku.
Hänen silmänsä avautuivat ja hän hymyili.
'Olethan kunnossa?'
'Ereinion. Se oli hirveää - se nuoli, tarkoitan. Sauronin iljettävää saastaa. Nyt se on poissa, sinä puhdistit minut.' Hän avasi kätensä nyrkistä eikä siinä ollut jälkeäkään haavasta.
'Elrond auttoi.'
'Kiitos sinulle, Rivendellin Elrond.' Jälleen Pengil hymyili, oudon lempeästi, ja äkkiä Elrond tunnisti hänet, tunnisti tuon hymyn. 'Mutta sinähän - te - te olette Elai!'
'Minä olen Tinwen Híniel Cal-Urúnya Maialaurë El-Carnil Elai, Arienin sisar, mutta minä olen myös Pengil, ritari Viimeisen Liiton armeijassa.'
'Ymmärrän. Kukaan ei kuule minulta salaisuuttanne.'

Pengil sitoi jälleen käsivarteensa haarniskan ja tarttui jouseensa.
'Mitä enää viivyttelemme, Ereinion? Taistelu ei pysähdy meidän vuoksemme.'
Ja kuningas nauroi ilosta. Ja sota jatkui.


Kielitieteellinen huomautus: nimi 'Elai' tulee Quenyan sanasta 'Ela!', 'Katso!', tarun mukaan ensimmäinen sana jonka haltiat lausuivat herättyään Cuivienenin rannalla tähtien alla.