runoniekat muistavat lauluissaan,
oli maansa viimeinen vapaa maa
meren rannasta aina vuorien taa.
Oli terävä miekkansa sivallus,
näkyi kauas kypärän kimallus,
ja pinnasta kilpensä hopeisen
kuvastui taivas ja tähdet sen.
Vaan kauan sitten hän ratsasti pois,
minne – kukapa tietää vois.
Hänen tähtensä laski pimeyteen
Mordorin varjojen synkkyyteen.'
- J.R.R. Tolkien, Taru Sormusten Herrasta
'Murtui keihäs ja katkesi miekka
Veren joi Mordorin musta hiekka
Hän on kaatunut, ei enää loista
Eikä tähden tuon kaltaista toista
Koskaan enää voi Keski-Maa nähdä
Taivaaltakaan ei kirkkautta löydä
Vertaista suuren valon kuninkaan
Gil-Galadin, loistavan valtiaan.'
- Arwen Imladviel 2003
[Partly based on Part Eight of the English Original: 'A Hidden Lamp.' Partly new text.
Kahdeksas Osa: Kätketty Lamppu
'Voitto!' Nuoret sotilaat huutavat. Mutta heidän silmistään virtaa kyyneliä.
'Tuskin olimme Anarionin haudanneet…' Joku haltioista sanoo. Glorfindel, onko tuo hän, tuo ontuva mies jonka hiukset ovat kauttaaltaan kuivuneen veren tahrimat? Hänen sen täytyy olla, sillä Celeborn leikkasi hiuksensa surun merkiksi.
Mutta Celeborn ei ajellut päätään kaljuksi, toisin kuin eräs, se joka suree eniten. Enemmän kuin Elrond herraansa, enemmän kuin Isildur isäänsä.
Pengil riisui yltään jokaisen haarniskankappaleen, taittoi jousensa kahtia, poltti viimeiset nuolensa, itki tuntikausia ääneen valittaen, raastoi irti hiuksiaan tukkoina ja käski jonkun ihmisistä leikata niiden viimeiset rippeet partaveitsellään. Pengilin polvet ovat kivien kolhimat, sillä hän on viettänyt yön hautakummulla.
Gil-Galadin haudalla, ja Elendilin myös, mutta Gil-Galad on se jota hän suree. Elrond tuo hänelle silloin tällöin ruokaa, mutta hän kieltäytyy jopa vedestä. Elrond palvelee häntä kuin herraansa ennen, tai palvelisi jos Pengil kaipaisi kenenkään palveluksia. Isildur seisoo usein haudan lähellä, mutta hän ei polvistu, hän ei itke. Pengil tuntuu aistivan hänen läsnäolonsa ja se tekee hänet levottomaksi. Jos mikään voi enää tehdä häntä levottomammaksi kuin mitä hän on ollut siitä hetkestä alkaen, kun näki Gil-Galadin kuolevan.
Myöhemmin hän matkaa haltioiden mukana Lothlórienin maahan. Hän haluaa kuolla. Hän todella haluaa kuolla. Harva Maiarista on koskaan halunnut kuolla, mutta tämä, tämä jolla ei ole nimeä, koska hän ei vastaa mihinkään niistä joilla häntä puhutellaan, tämä haluaa lakata olemasta. Haihtua kuin savuna ilmaan, kadottaa itsensä, muistonsa. Ikuisuutensa.
Celeborn taluttaa häntä kuin sokeaa. Nimetön Maia, puettuna ritarin aluspukuun ja Elrondin viitta harteillaan, kävelee kuin unen vallassa, vaikka uni pysyy hänestä kaukana joka yö. Sen sijaan häntä piinaavat muistot, ja syyllisyys.
Sillä viimeiseen taisteluunsa Ereinion Gil-Galad ratsasti Elain nimi taistelulaulunaan, vannoen voittavansa vihollisen ja näin vapauttavan rakastettunsa kirouksen kahleista.
Kahle, siron näköinen ketju josta roikkuu musta kivi, on yhä hänen kaulassaan. Hän näki Sauronin sortuvan, mutta tämän henki elää yhä jossain. Vasta kun Sauron todella kuolee, ketjun sitova voima katoaa.
Hän haluaa kuolla. Kuolleita ei sido mikään. Mutta ensin hänen on hyvästeltävä ystävänsä. Galadriel Lauremiriel.
Tietenkään Galadriel ei anna hänen kuolla. Hän hoivaa ystäväänsä kuin lasta, ja hänen huuliltaan Tinwen kuulee nimen johon ystävyys velvoittaa vastaamaan: El-Carnil. Hänen käsistään El-Carnil ottaa lembasin, raikkaan veden, hänen siunatussa valtakunnassaan, joka on nimetty merentakaisen unien tarhan mukaan, El-Carnil vaipuu uneen.
Viiden vuoden kuluttua sanat palaavat hänen huulilleen.
Galadriel vie hänet peilinsä eteen.
Tinwen näkee itsensä, eikä hän tunnista itseään. Hän näkee nimettömän Maian, jolla on lyhyet pörröiset hiukset. Joka ainoa hius on hopeanharmaa. Naisen kasvoilla on surua ja syyllisyyttä. Kuva väreilee ja muuttuu.
Hän näkee Pengilin taistelun huumassa. Hän näkee Elain timantteja hiuksissaan. Hän näkee Maialaurën kiipeämässä puuhun. Hän näkee El-Carnilin juoksevan halki myrskyn, yli murtuvan maan. Hän näkee Cal-Urúnyan Sauronin vierellä, hiukset liekkeinä hehkuen. Hän näkee Hínielin, punatukkaisen villin lapsen. Sitten peiliin kuvastuvat Galadrielin kasvot ja Tinwen muistaa, että ne olivat kerran hänen, nekin myös. Seitsemät kasvot ja seitsemän nimeä hän näkee, ja sitten hän parahtaa miltei epätoivoisesti.
Vieraat kasvot, tummahiuksisen naisen kasvot katsovat häneen. Haltian kasvot, tai kuolevaisen, mutta kauniimmat kuin yhdenkään toisen. Kauniimmat kuin yhdetkään Tinwenin kasvoista. Ja naisen kaulalla lepää suurten jalokivien ketju, ja ketjussa hohtaa tähti, kirkas kuin Eärendil.
Ei, se on sama valo. Tinwen tuntee legendat. Tässä on Silmaril, kääpiökäädyissä kiinni, Lúthien Tinúvielin kaulalla. Melianin piirteet erottuvat ihmeellisen ihanilla kasvoilla.
Kultainen mallornin lehti leijuu alas ja putoaa kuvastimen kalvoon, rikkoen sen. Pian peilistä heijastuu jälleen vain harmaatukkainen Maia, joka on saanut nimensä takaisin.
'Alatariel! Näitkö? Näitkö hänet?'
'Minä näin. Lúthien. Se oli todella hän. Mutta minun oli käännettävä kasvoni poispäin, sillä en kestänyt kohdata hänen kirkkauttaan. Sinä olet vahvempaa tekoa.'
'Olen katsonut Morgothin silmiin. Miksi pelkäisin naista, jonka sydän on puhdas?'
'Hän on puhdas, kuin tulessa puhdistettu metalli. Vain sinunlaisesi henki voi koskettaa valkohehkuista kultaa!'
'Älä puhu hehkuvasta kullasta! En voi olla muistamatta Isilduria ja sitä kirottua sormusta!'
'Puhukaamme siis Lúthien kauniista. Miksi näit hänet? Mitä hän teki?'
'Hän vain katsoi suoraan minuun. Ja hän hymyili. Kauneutta en häneltä kadehdi, mutta toivon että voisin vielä joskus hymyillä täydestä sydämestäni.'
'Ehkä voitkin. Ehkä tämä oli enne. Lúthien vapautti Berenin Sauronin kahleista, ehkä sinäkin vielä vapaudut! Ja ehkä, niin kuin Lúthien, menet naimisiin ja saat lapsia… kun suruaikasi on ohi'
'Ei. Ei ikinä. Kukaan ei enää joudu vaaraan minun takiani! En ota kaunista muotoa, en viettele miestä, oli hän haltia tai kuolevainen. Ja Gil-Galadia suren kaksituhatta vuotta!'
'Sure, El-Carnil, ja laula valituslauluja! Jää tähän maahan tai kulje muualle, ja pidä muistoissa ja kunniassa rakastamasi nimi! Laulakoon koko Keski-Maa sinun kanssasi hänen muistokseen.'
Joidenkin vuosien jälkeen Tinwen lähti jälleen vaeltamaan. Hän otti kuolevaisen naisen hahmon, vuosien painaman ja harmaantuneen. Sellaisena hän saapui Gondorin hoviin Osgiliathin kaupunkiin, ja hänestä tehtiin kuningasperheen lastenhoitaja. Pikkulapset kutsuivat häntä nimellä Wen-Wen, ja hän palveli kolmea kuningasta, hämmästyttäen kaikki pitkällä iällään. Monet arvelivatkin, että hänessä oli jaloa Numenorin verta enemmän kuin kansassa yleensä. Pitkään hänen mentyään Gondorissa kutsuttiin aatelisperheiden lastenhoitajia ja imettäjiä nimellä Wen-Wen.
Tinwen sai ajatuksen tutustua lähemmin Aulën kansaan, kääpiöihin. Siihen aikaan Khazad-Dûmissa hallitsi Durin kuudes. Tinwen saapui länsiportille kääpiönaisen hahmossa, kantamuksenaan vain korillinen marjoja. Portti oli auki ja vartijat olettivat, että hän oli mennyt ulos edellisen vartion aikana ja palasi nyt kotiin, vaikkeivät he tunteneet häntä näöltä. Hän vaelsi käytäviä valtakunnan keskiosiin ja istuutui penkille lyhdyn alle. Hän tarjosi marjoja ohikulkeville lapsille puhumatta sanaakaan. Illan tullen hän oli yhä paikallaan, ja ystävällinen perhe tarjosi hänelle yösijaa. Myöhemmin ilmeni, ettei kukaan tuntenut harmaatukkaista mykkää naista. Hän oppi hiljalleen kääpiökielen, mutta oli vähäpuheinen eikä paljastanut mitään menneisyydestään. Arveltiin hänen menettäneen muistinsa, mutta kohteliaisuuden vuoksi häneltä ei kysytty asiaa suoraan.
Hän otti käyttöön kutsumanimen Dari. Hän oli kätevä käsistään ja pääsi palvelijaksi kuninkaan keittiöön. Eräänä päivänä kuningas, leskimies ja korkeassa iässä, kysyi oliko Dari naimisissa. Nainen vastasi:
'En ole, herrani, mutta olen vannonut ottavani miehekseni vain sen, joka rikkoo tämän kaulaani sitovan ketjun.' Hän näytti mustan kiven hennossa kultapunoksessa. Kuningas oli jo mielistynyt Dariin, ja yritti oitis murtaa ketjun auki. Hän ei onnistunut millään keinoin, eikä yksikään niistä monista, jotka yrittivät. Vihdoin Dari pyysi, että saisi itse opetella sepäntaitoja. Kuningas salli tämän, mutta ketju kesti Darinkin yritykset.
Vuodet vierivät, ja Balrog heräsi ja surmasi kuninkaan. Soturit perääntyivät, ja näkivät Darin seisovan puolustamassa Durinin ruumista. Hän otti kuninkaan kirveen ja iski petoa. Liekit eivät näyttäneet polttavan häntä, mutta hänen iskunsa eivät haavoittaneet vastustajaa juuri lainkaan. Balrog paiskasi hänet seinää vasten, mutta hän nousi ja hyökkäsi vielä kerran.
'Ei ole liian myöhä, veljeni, sinun palata todellisen valon tielle!'
Dari kohotti vasemman kätensä ja katso! Hänen sormessaan hohti kultainen tähti. Äkkiä hän näytti hohtavan, hänen hiuksensa olivat kuin valkoista tulta, hänen vaatteensa kuin ohuet pilvet joiden läpi aurinko paistaa. Vain musta varjo hänen kaulallaan himmensi loistoa. Kääpiöt tunnistivat tähden hänen sormessaan: se oli Glorharn, kultakivi, mahtavin seitsemästä sormuksesta. Durinilla oli ollut se, eikä Dari ollut ottanut sitä hänen ruumiiltaan, joten kuninkaan oli täytynyt antaa se hänelle vielä eläessään.
Balrog kävi hänen kimppuunsa ja kääpiöt pakenivat. Vain yksi, Náin, Durinin poika, pysytteli lähellä. Kun taistelun äänet vaikenivat, hän uskaltautui katsomaan. Näytti siltä, että Balrog oli surmannut Darin ja vienyt pois Durinin ruumiin. Náin nosti Darin ruumiin käsivarsilleen ja kantoi hänet turvapaikkaan kansansa luo.
Dari kuitenkin havahtui kuolemankaltaisesta unestaan, kun Náin oli ottamassa sormusta hänen sormestaan.
Nainen sanoi vain:
'Se on sinun. Olen pahoillani.' Ja hän käveli pois ontuen eikä häntä enää nähty, mutta kääpiöt muistavat yhä naisen nimeltä Dari. Glorharnin kantajan. Durinin morsiamen.
Sortuneesta Moriasta Tinwen vaelsi jälleen Lothlórieniin. Hän katsoi Galadrielin peiliin, näki itsensä, kahdeksan nimeä tällä kertaa, ja kuolevaisen Wen-Wenin jonka "nimi" merkitsee: nainen-nainen. Ja toisen kuolevaisen hän näki, Lúthienin, kauniin Satakielen Silmaril kaulallaan. Tässä kuvassa Lúthien kantoi lasta kohdussaan, Dioria josta oli tuleva Thingolin perillinen, Eärwenin isä, sen joka lensi albatrossin siivin Eärendilin luo.
Tämän Tinwen ymmärsi, vaan omaa kohtaloaan hän ei nähnyt, mutta Galadriel vannoi:
'Kaksituhatta vuottasi ovat miltei päättyneet, ja tulee aika, jolloin minä saan nähdä lapsen sinun käsivarsillasi ja syleillä häntä.'
'Jotain opin kääpiöiden luona: on enemmän kuin yksi tapa takoa kahle, ja vielä useampia tapoja murtaa se. Olen vannonut etten enää lähetä ketään Sauronia vastaan, mutta kenties löytyy taitaja, jonka käsissä on häntä suurempi voima. Kenties saapuu joku, joka vapauttaa minut.'
'Kenties. Otatko hänet omaksesi?'
'Jos hän ottaa minut. Sillä tämän minä olen vannonut Durin-kuninkaalle: ketään muuta en ota kuin sen, joka kahleeni katkaisee. Valani aion pitää, sillä viimeisenä aamunaan hän antoi käteeni kalleimman aarteensa.'
'Mitä tarkoitat?'
'Veden tähti kämmenelläsi, Lauremiriel! Kultakivi kämmenelläni, hetken vain, sen hetken muistan aina.'
Galadriel katsoi häntä hyvin tarkasti.
'Säilytä salaisuus. Ja varo! Vain kolme on kirkasta, joita Sauron ei ole koskenut. Seitsemän, yhdeksän, ja yksi ovat epäpuhtaita. '
'Minä muistan. Luulen, että minun on aika matkata Imladrisiin. Kuinka voi Elrond?'
'Hän otti tyttäreni vaimokseen, ja heillä on kaksi poikaa ja tytär, Arwen Undomiel. Ja kun Arwen katsoo kuvastimeeni, tarvitaan vain pieni veden värähdys tekemään hänen kasvoistaan Lúthienin kasvot.'
'Sen uskon, onhan hänessä Satakielen sukua ja Lórienin valoa. Vien sinulta tervehdyksen Celebrianille ja hänen perheelleen.'
Tinwen viipyi Rivendellissä pitkään. Siellä oli joitakin, jotka muistivat hänet, kuten Elrond ja Celebrian, sekä Glorfindel. He kutsuivat häntä Elaiksi, muu väki tunsi hänet vain sellaisilla kutsumanimillä kuin Haltiamieli ja Harmaapää. Hän vietti aikaa lukien ja vanhoja tekstejä kopioiden. Jos häntä pyysi laulamaan, hän lauloi ainoan säveltämänsä laulun, Gil-Galadin valituksen. Se oli siihen aikaan tunnettu laulu. Elrondin pojat, Elladan ja Elrohir, keksivät hänelle uuden nimen nähtyään hänen palmikoivan sulkia tukkansa koristeeksi.
Haukansulka. Ja sen nimen kuullessaan hän hymyili, ei yhtä kauniina kuin Lúthien, mutta yhtä täydestä sydämestä, kaapuun puettu vanha nainen joka leikitteli hiuksillaan kuin lapsi.
Kaksituhatta vuotta oli kulunut Gil-Galadin kuolemasta. Suruaika oli ohi.