[Partly based on Part Nine of the English Original: 'A Solitary Fire']
Vuodet kuluvat nopeasti niille, jotka elävät halki aikojen. Maailman uutisista Tinweniä kiinnostivat vain Sauroniin liittyvät asiat. Gondorin kuningassuku sammui ja hän suri muistaen lapset sylissään. Celebrian haavoittui ja meni länteen. Durinin suku menetti Erebor-vuoren lohikäärmeelle. Kaunis Laakson kaupunki, jossa Tinwenkin oli vieraillut, tuhoutui samalla. Sen myötä katosi kuolevaisten tiedosta muisto, että Synkmetsä oli joskus ollut nimeltään Suuri Vihermetsä. Maailma oli täynnä vihollisia ja taisteluita. Sankareita myös, sodan sankareita.
Tuli aika, jolloin Tinwen päätti lähteä Harmaisiin satamiin. Hän ei ollut katsonut merelle sitten Eönwën lähdön aikoja sitten. Oli jo aika, ennen kuin hän unohtaisi miltä auringonlasku rannattomaan aavaan näytti.
Lännentie kulki halki aution Arnorin maan, ja vielä autiompi oli vihreän peitteen saanut etelän tie hänen katsoessaan sitä risteyksen pikku kylässä. Pian tuon kylän jälkeen oli suuri silta yli Baranduin-virran, ja sillan jälkeen hänen eteensä aukeni outo maa. Sen seudun asukkaat olivat puolituisia, kääpiön mittaisia mutta hentoja ja parrattomia. He kulkivat paljain jaloin ja polttivat piippua. Tinwen muutti oman muotonsa heidän kaltaisekseen, harmaatukkaiseksi, auringonpaahtamaksi hobittinaiseksi, sillä hän halusi tutustua lähemmin tähän erikoiseen kansaan. Heissä tuntui olevan piirteitä kaikista hänen rakastamistaan kansoista; he olivat ahkeria kuin kääpiöt, iloisia kuin haltiat, rakastivat aurinkoa ja viljavaa maata kuin ihmiset, kätkeytyivät metsään tarvittaessa taitavasti kuin entit. Eniten Tinwen piti heidän maistuvasta oluestaan ja sen äärellä kerrotuista tarinoista.
Hobitit oudoksuivat hieman tätä naimatonta muukalaisnaista, mutta hyväksyivät hänet joukkoonsa koska hän omaksui useimmat heidän tavoistaan eikä tuonut itseään esille. Hän vaelsi Konnun osasta toiseen kunnes sattui näkemään viehättävän pikku kolon myytävänä, ja maksoi sen vierasmaalaisella hopealla. Myyjä, muuan herra Säkinheimo, totesi rahat nähdessään:
'Repunreuna Seitsemän onkin sitten teille sopiva osoite, neiti Haukansulka!'
'Kuinka niin?' Nimensä yleiskielelle kääntänyt Tinwen kysyi.
'Ette ole ensimmäinen, joka tuo Kukkulalle haltiahopeaa! Tuolla ylhäällä, Repunpäässä, tiedätte paikan varmasti, sattuu nimittäin asumaan herra Bilbo Reppuli – älkää väittäkö, ettette ole kuulleet hänestä.'
'Olen kuullut, hyvää ja pahaa, ja outoa eritoten. Hän on matkustanut kääpiöiden kanssa ja ryöstänyt lohikäärmeeltä aarteen, vai mitä?'
'Minulle on sama vaikka ryöstäisi lohikäärmeiden kanssa kääpiöaarteen, sitä hopeaa eivät monet pääse näkemään, te olette toista maata. Ja teette järkevästi kun tyydytte tähän pieneen koloon ettekä yritä yksin asua Repunpään kokoista paikkaa!'
'Herra Säkinheimo, minulla ei ole montaakaan kolikkoa jäljellä. Minua sanotaan maankiertäjäksi, joten ajattelin asettua aloilleni. Se mitä naapurini tekevät ei kuulu minulle, mutta sen sanon, että teidän ei kannata puhua minulle pahaa kääpiöistä eikä heidän ystävistään. Katsokaas,' Tinwen hiljensi äänensä luottamukselliseksi kuiskaukseksi;
'Minä olin kerran kihloissa kääpiön kanssa!' Ja hän nauroi ääneen eikä herra Säkinheimo-raukka tiennyt oliko hän tosissaan. Kunnon juoru siitä tietenkin tuli, ja tuli muutakin; Bilbo Reppuli päätti tutustua uusimpaan naapuriinsa.
Tinwen Haukansulka avasi oven esiliina vyöllään. Hän näki Bilbon ensi kertaa läheltä ja yllättyi tämän nuoresta olemuksesta.
'Päivää, kuinka voin auttaa?'
'Tuota, olen teidän naapurinne. Bilbo Reppuli on nimeni.'
'Hauska tutustua. Tulkaa toki sisään.'
'Kiitos, neiti Haukansulka. Teillä on erikoinen nimi.'
'Sanokaa vain Tinwen. Haluaisitteko teetä? Kakkua ei ole mutta uunituoretta leipää kyllä.'
Bilbo otti selkänsä takaa korin.
'Minä, tuota, toin teille kakkua. Itse leipomaani. Se on, tuota, maustekakkua.'
'Voi, kiitoksia, herra Reppuli.'
'Sanokaa vain Bilbo.'
'Mutta eihän se sovi, tarkoitan, tehän olette, kuinka sanoisin, parempaa väkeä…'
'En teille, Tinwen-neiti, sillä teitä parempaa väkeä ei ole.'
'Mitä tarkoitatte? Tuskin tunnette minua.'
'Olen kuullut teistä. Istutte iltaa Vihreässä Lohikäärmeessä miesten kanssa ja kerrotte vierasmaalaisia tarinoita. Laulatte haltiakielellä. Kysytte kääpiöiltä kuulumisia kuin vanha tuttava, ja hyvästelette heidät heidän omalla kielellään. Olette juuri sellaista väkeä, jota tässä maassa tarvitaan.'
Teekupin ääressä Bilbon viimeisetkin ujouden rippeet karisivat, ja hän huomasi kertovansa tarinaansa Tinwenille jättämättä pois ainuttakaan yksityiskohtaa, paitsi yhden. Sormuksesta hän ei maininnut. He istuivat yhdessä pitkälle iltaan, ja monta iltaa sen jälkeen, Repunpään salissa tai Tinwenin pienessä tuvassa. Tinwen kuunteli, kertoi tuskin mitään itsestään, arvosteli Bilbon runoja asiantuntijan äänellä, opetti tälle haltiakieliä ja kertoi vanhoja tarinoita. Neiti Haukansulka myönsi käyneensä Rivendellissä ja kertoi jopa jotain Durinista, joskaan ei tämän kuolintapaa.
Hobittilan kylällä juoruttiin tietenkin, että vanha Bilbo oli rakastunut. Jos oli, niin hänen uusi ystävänsä ei sitä koskaan huomannut. Vai oliko Bilbon runoihin ilmaantunut outoa kiihkeyttä, salaperäisiä unikuvia naisesta, kauniista kuin haltia, jolla oli liekinhehkuiset hiukset? Mikään tuskin voisi olla kauempana vanhapiika Tinwenistä, jonka harmaat kiharat olivat huolimattomalla nutturalla ja jolla oli tapana pitää jalkoja pöydällä, Tinwenistä, jonka ainoa liekinhehku oli kipinä piipussa, jota hän oli vanhoilla päivillään oppinut polttamaan.
Jossain vaiheessa ystävyyteen liittyi kolmas osapuoli: pieni poika, joka kuunteli hiljaa setänsä tarinoita. Hänen nimensä oli Frodo. Tinwen hemmotteli lasta kuin suosikkitäti ainakin, varsinkin sen jälkeen, kun Bilbo adoptoi orvoksi jääneen sukulaispoikansa. Vaan oli lapsesta päänvaivaakin; Tinwen oppi parissa vuodessa varaamaan osan puutarhansa sadosta nimen omaan Frodon ja muiden pojanviikarien "varastettavaksi". Nämä jäivät aina kiinni, vaikutti siltä, kuin neiti Haukansulka olisi laskenut hedelmät aamuin illoin, ja hän laati niistä virallisen oloisia laskuja, jotka esitti juhlallisesti Bilbolle pojan läsnäollessa.
'Herra Reppuli', hän saattoi sanoa, 'Huomaan että suojattinne on käynyt hakemassa minulta puoli korillista valkeita omenoita. Päivän hinta on kolme ja puoli penniä, mutta pyydän teiltä neljä, koska kauppaan on sisältynyt myös puolen pennin arvosta parhaita karhunvatukoitani.' Hedelmät maksettiin, Frodo sai nuhteita ja ylimääräisiä askareita. Sen jälkeen Tinwen muutti äänensävynsä aivan toiseksi, istui rennosti nojatuoliin, ja totesi;
'Bilbo, miten käännöstyö sujuu? Joko ratkaisit neljännen säkeistön ongelman?' Samalla vanhaneiti sytytteli piippuaan ja lisäsi takkaan puita kuin kotonaan ainakin. Ja Bilbo otti muistinpanonsa ja rupesi selvittämään riimien löytämisen vaikeutta 'Gil-Galadin Tuhon' neljännessä säkeistössä. Tinwen kuunteli, tarjosi yksinkertaista mutta epätavallista käännöstä, ja lähetti Frodon keittiöön – hakemaan omenoita takassa paistettavaksi.
Eräänä iltapäivänä Tinwen tapasi yllättäen vanhan tuttavan. Hän istui viinilasin ääressä Vihreässä Lohikäärmeessä katsellen ovesta kulkijoita. Sisään astui harmaapartainen, kumaraselkäinen vanhus. Tinwen nousi ja auttoi vierasta kantamalla tämän olutlasin pöytään – miehen kädet olivat täynnä, toisessa oli sauva ja toisessa korkea hattu, jonka hän oli riisunut katon mataluuden vuoksi. Kun he istuivat alas, nainen kuiskasi:
'Gandalf – sehän sinun nimesi nykyään on?'
'Gandalf, kyllä. Mutta olen edelleen myös Olórin. Entä kuka sinä nykyään olet? Et ole ainakaan kasvanut viime näkemältä!'
'Minä olen Tinwen Haukansulka, entinen maankiertäjä, nykyinen hassahtanut vanhapiika.'
'Kuinka niin hassahtanut?'
'Niin sanotaan, koska kuuntelen Bilbon juttuja lohikäärmeistä ja haltioista, ja yllytän kuulemma nuorta Frodo-parkaa uskomaan satuihin.'
'Vai niin. Siinä tapauksessa minä puolestani olen vanha Gandalf-taikuri, parantumaton maankiertäjä ja äärimmäisen hassahtanut!'
'Totisesti. Onko totta, että Gwaihir pelasti sinut kerran puunlatvasta?'
'Kyllä. Miten sinä olet päätynyt Kontuun?'
'Olin matkalla satamiin, ja olen edelleen. Kuka tietää, ehkä joskus menenkin sinne. Minulla ei ole aikoihin ollut kiire minnekään. Tällä hetkellä asun Repunreuna 7:ssä. Bilbon naapurissa.'
He tilasivat olutta. Gandalf kysyi:
'Matkalla satamiin? Onko – oletko viimein vapaa purjehtimaan länteen?'
Tinwen näytti ketjua kaulassaan.
'En.' Hän katsoi vanhuksen silmiin.
'Olórin – etkö sinä voisi vapauttaa minut? Sinussa on kätkettyä voimaa ja punaista tulta.'
'Mitä puhut? Ei, minun voimani ei riitä, edes Sarumanin voima ei riittäisi. Mutta mitä tiedät tulesta?'
'Sarumanista minä en huoli! Jos kysyisit keneltä tahansa, kuulisit minusta kolme juorua. Ensimmäinen väittää, että olen iskenyt silmäni tiettyyn varakkaaseen poikamieheen. Se on vale. Toinen väittää, että menneisyydessäni on jotain häpeällistä – mutta sen kertojilla ei ole aavistustakaan totuudesta. Kolmas juoru kuuluu, että olen ollut kihloissa kääpiön kanssa. Se on totta. Minulla oli sormessani Durinin sormus. Glorharn.'
'Tinwen. Sinun on ehkä aika lähteä Konnusta. Kahleesi sitoo sinut Sauroniin. Hän tietää, missä olet. Läsnäolosi voi koitua kiroukseksi tälle maalle ja ystävillesi. Hyvästele Bilbo, niin kauan kuin vielä voit lähteä särkemättä hänen sydäntään.'
'Onko jotakin tapahtumassa?'
'Kenties. Mene satamiin, mene erämaahan, mene haltioiden luo. Vihollisesi voimistuu jatkuvasti. Tartu aseisiin ja kosta kaikki rakkaasi. Durin. Gil-Galad. Entvaimot. Celebrianin särkynyt sydän. Gondorin kuningashuone.'
'Teen niin kuin sanot, Gandalf.'
Ja vain viikon kuluttua hän hyvästeli Bilbo ja Frodo Reppulin.
Tinwen viipyi hetken satamissa, pohtien tulevaisuuttaan, katsellen länteen, kuunnellen lokkeja. Hän matkasi jälleen Lórieniin. Ja vielä kerran peili näytti hänelle hänet itsensä. Yhdeksän nimeä, yhdeksät kasvot, viimeisenä puolituinen Haukansulka. Mutta Luthienia hän ei enää nähnyt. Tämän sijaan häntä katsoivat tutut kasvot, tosin oudon vakavina ja kapeina.
'Bilbo! Mutta hän on nuorempi, vain kolmenkymmenen kenties. Ja mikä on tuo musta maa? Olen nähnyt nuo vuoret. Morgai, Mordorin maa, Orodruin… mitä hän siellä tekee? Siinä iässä Bilbo asui isänsä kodissa. Hän katsoo minuun… ei, ei se olekaan hän. Silmät ovat liian tummat. Frodo! Tämä ei saa tapahtua. Miksi? Minä jätin heidät, etteivät he joutuisi vaaraan, mutta hän kävelee Barad-Dûrin varjossa… ja hänen sydämessään asuu epätoivo. Mitä tämä merkitsee, Galadriel?'
'En tiedä. En tiedä mitään näistä puolituisista. Aika näyttää, jos sekään. Mutta luulen ettei sinulla ole osaa siinä ajassa. Pelkkä sattuma johdatti sinut tuntemaan heidät.'
'Jos sattumaa on. Luulen, että Mandos on näin säätänyt.'
'Laula minulle, Galadriel! Ehkä minäkin laulaisin…
'Vuodet kuin nopeat virrat virtaavat pois kultalehtiä kuljettaen…
'…vuodet lukemattomat kuin puiden siivet! Pitkät vuodet ovat menneet kuin nopeat kulaukset makeaa mettä korkeissa saleissa lännen tuolla puolen…'*
'Aika on koski kuin Raurosin raivo, jäinen kuin Nimrodelin epätoivo! Erämaa nielee minut, juo minut tyhjäksi enkä saavuta merta…
'Vaan vaikka laivoista laulaisin, mikä laiva milloinkaan, mikä laiva näin aavan meren taa minut tulisi noutamaan?'*
Sodan myrskyssä Lórien on turvapaikka, myös kahdeksalle kulkijalle salaisella matkallaan. He eivät tunnista hopeahiuksista haltianaista Galadrielin hovissa puiden yllä. Hän on nimeltään El-Carnil. Olórin vain päiviä myöhemmin tuntee hänet, ja käskee suunnitella Galadhrimin valtakunnan puolustus. Sota ei ole säästävä yhtäkään maata täydessä raivossaan. Kun hyökkäys tulee, jouset ovat valmiina, metsästystorvet soittavat taistelukutsun. Lórien kestää. Ja viimein Sauron sortuu. Ketju soturin kaulassa murtuu kappaleiksi. Musta kivi murenee tomuksi. Celebornin ja Galadrielin vierellä El-Carnil marssii hajottamaan Dol Guldurin.
Tinwen on vapaa, lopultakin vapaa.
Hän matkaa länteen ja ylittää meren henkihahmossa, laskeutuu Eresseän saarelle ja löytää rauhan. Eönwë tervehtii häntä, mutta Tinwen muistaa vannomansa valat.
'Sinä et vapauttanut minua. Emme ole yhtä emmekä kuulu yhteen. Kuolemattomille maille en palaa. Tällä saarella lauletaan minun sydämeni säveliä. Tällä saarella ovat sukunsa surmaamien Telerin haudat. Tämä on maailma maailmojen välissä, tänne jään.'
Ja tarina voisi päättyä tähän. Ehkä se olisi kauniimpi, jos se päättyisi tähän, surumielisiin haltialauluihin Yksinäisellä Saarella. Tinwen kuitenkin käskee minua kirjoittamaan vielä viimeisen luvun.
* Galadrielin laulut kirjasta 'Taru Sormusten Herrasta'.