[Loosely based on Part Ten of the English Original: 'A Warm Home for the Winter'.]
Tarinani lähenee loppuaan. Enää on jäljellä viimeinen, vaatimaton osuus. Minun osuuteni. Sillä minä annoin hänelle hänen kymmenennen nimensä.
Auringonlasku Eresseän saarella on kaunis näky. Olin ottanut tavakseni katsoa sitä läntisellä rannalla, mistä näin Arienin koko kirkkauden laskeutuvan Siunattujen maiden taa. Sillä rannalla kohtasin Tinwenin. Hänen hahmonsa oli ihmeellinen; hänen olemuksistaan olivat luettavissa kaikki hänen menneisyytensä ilot ja surut. Hänellä oli kiharat hiukset, harmaat kuin filigraanihopea. Murheen harmaannuttamat mutta yhä yhtä elävän taipuisat kuin Repunreuna 7:n Tinwen-neidillä. Hänen muotonsa oli ylväs ja suoraselkäinen, kuin vapauteen kävelevä Angbandin ylpeä vanki, suloinen kuin haltiahovin Elai. Hänellä oli hopeanhohtoinen vaate, kuin Lothlórienin El-Carnililla, yksinkertainen kuin palvelija Wen-Wenillä. Hänen jalkansa olivat paljaat ja likaiset, kuten aikoinaan pikku Hínielillä. Hänen vihreistä silmistään hohti Fangornin metsän ikiaikainen mahla, ja Pengilin liekehtivä urheus. Hänen kasvonsa olivat nuoret piirteiltään, hieman kuin Alátarielin nuorella sielunsisarella, kuitenkin yhtä kokemuksen kypsyttämät kuin Rivendellin harmaapäisellä Haltiamielellä. Yhtäkään hänen menneistä muodoistaan en tunnistanut, vaikka ne kaikki minulle näin paljastettiin, enkä tiennyt hänen nimeään, ainuttakaan.
Mutta käänsin kasvoni auringosta naiseen joka sitä katsoi, ja tervehdin häntä kohteliaasti haltiakielellä. Hän huomasi minut ja hymyili.
'Odotin sinua.'
'Odotitte minua? Olen pahoillani, mutta en tunne teitä.'
'Minä tunnen sinut. Paremmin kuin aavistatkaan. Pyydän anteeksi aiheuttamaani hämmennystä. Ehkä tunnet minut paremmin – nyt.'
Hän otti sen muodon, jossa olin hänet ensi kerran nähnyt. Huudahdin hämmästyksestä, koska hän oli täsmälleen sellainen kuin muistinkin. Aika ei näyttänyt koskettaneen häntä. Lausuin hänen nimensä, ja jälleen hän hymyili, ja tuo viisas hymy ei tuntunut kuuluvan noille arkisille kasvoille.
'Niin, se oli nimeni. Se on nimeni.'
'Mutta kuinka – tarkoitan, äsken näytitte erilaiselta. Ja minä luulin, että olette jo kuollut. Ette näytä vanhentuneen päivääkään.'
'Minulla on monta nimeä. Yhdeksän. Tinwen Híniel Cal-Urúnya Maialaurë El-Carnil Elai Pengil Dari Haukansulka. Tinwen minä olen aina ollut, kipinä, samasta tulesta kuin Arien sisareni. Híniel olin viattomuuteni aamussa Almarenin saarella. Cal-Urúnya joutui Sauronin pettämäksi ja kärsi vankeudessa. Maialaurë oli nimi jonka annoin itselleni enttikansan parissa, missä tosinimet ovat salaisuuksia. Salaisia ovat kääpiöidenkin nimet, ja he kutsuvat minua Dariksi. El-Carnil, kohtalon tähti, rakastaa Galadrieliä sisarenaan. Ereinion Gil-Galad rakasti nimeä Elai, mutta Pengil oli se, joka seurasi häntä Viimeisen Liiton sotaan. Ja Haukansulaksi minua kutsuttiin Rivendellissä ja Konnussa.'
'Elrond on puhunut teistä, samoin Galadriel. Mutta en osannut aavistaakaan… että se olette te. Ja että te olette Arienin sisar. Maia. Tietenkään ette ole kuollut… miksi piditte kaiken salaisuutena?'
'Suurin osa muistoistani on tuskallisia.'
Pohdin hänen sanojaan jonkin aikaa.
'Mistä tiesitte odottaa minua?'
'Toivoin. Kun kahleeni murtuivat, minä sain kuulla, kuka minut oli vapauttanut. En mennyt Amaniin asti vaan jäin Eresseän kuolevaiselle maalle. Toivoin tapaavani sinut täällä, kun aika koittaa.'
'Mikä aika?'
'On kysymys vannomistani valoista. Sidoin itseni Sauroniin omilla sanoillani, ja hän laittoi kaulaani loihditun kahleen. Se esti minua jättämästä Keski-Maata ja solmimasta avioliiton lupausta. Eönwë, joka voitti Morgothin, oli ensimmäinen, jota vaadin surmaamaan Sauronin. Mutta se ei ollut hänen vallassaan tämän pyydettyä armoa. Myöhemmin vaadin samaa Gil-Galadilta ja osaksi aiheutin hänen kuolemansa. Surussani vannoin, etten enää lähettäisi yhtäkään miestä toivottomaan taisteluun. Kääpiöiden parissa kuitenkin ilmoitin, että ottaisin miehekseni sen, joka katkaisee kahleen sepän työkaluilla tai muulla konstilla. Edes kuningas Durin, kuudes sitä nimeä, ei onnistunut. Paljon myöhemmin tapasin Gandalfin, mutta hän ei tahtonut edes yrittää. Sen sijaan hän neuvoi minua jättämään Konnun. Se olikin viisasta, muuten ketjuni olisi saattanut sotkeutua Valtasormuksen vaiheisiin kammottavin seurauksin. Lopulta, niihin aikoihin kun puolustin Lórienia, kahleeni mureni ja pääsin lopulta ylittämään meren. En ole unohtanut sanojani.'
'Tarkoitatko…'
'Frodo. Kyllä.'
Katsoin häntä. Minun oli vaikea uskoa kuulemaani, mutta Tinwen oli selvästi vakavissaan. Hänen mielestään ei näyttänyt olevan ollenkaan kummallinen ajatus, että hän, Maia, maailmaa vanhempi, ottaisi miehekseen tavallisen puolituisen – vieläpä sellaisen menneisyyden painaman, ennen aikojaan vanhentuneen ja väsyneen puolituisen kuin Frodo Reppuli.
Hän aisti tunteeni. Silmieni edessä hän muutti muotoaan, vain hiukan, mutta se oli tarpeeksi. Edessäni seisoi kaunis hobittineito, jolla oli harmaanruskeat hiukset ja sievä vihreä mekko joka sointui hänen silmiinsä. Jos Tinwen Haukansulka olisi ollut tavallinen hobitti, hän olisi varmaan näyttänyt tältä nuorena. Tällaiseen naiseen Frodo Reppuli olisi tosiaan voinut rakastua – jos voisi rakastua keneenkään.
Sillä on varjoja, joita edes Amanin yllä hehkuva aurinko ei karkota.
Tinwen katsoi silmiini.
'Minulla ei ole oikeutta vaatia mitään. Sanon vain, mitä valani velvoittaa minut ilmoittamaan.'
'Arvelinkin, että kysymys ei ole tunteistasi.' Yritin hymyillä.
Hän tarttui käsiini.
'Eikö? Vuosituhansien ajan olen kietonut tunteeni sen vihan ympärille, jota tunsin Sauronia ja hänen loitsuaan kohtaan. Mutta en ole mikä tahansa sankaria palvova tytönhupakko. Minä tunsin kerran erään todella mukavan perheen. Kerroin tarinoita pienelle hobittilapselle. Myöhemmin näin hänen kasvonsa Galadrielin peilissä. Edellisillä kerroilla tuo peili oli näyttänyt minulle Lúthien Tinúvielin, Lúthienin Silmaril kaulallaan, Lúthienin lapsi kohdussaan. Minun polkuni oli valmiiksi merkitty. Ja minä olisin rakastanut sinua, vaikka olisit epäonnistunut tehtävässäsi.'
'Voi, Tinwen.' Kyyneleet täyttivät silmäni.
'Minä epäonnistuin. Viime hetkellä kiusaus voitti minut ja julistin Valtasormuksen omakseni. Vain kohtalo pelasti meidät kaikki.'
Hän syleili minua kiivaasti. Erotin juuri ja juuri hänen kuiskatut sanansa.
'Rakkaani. Minä olen epäonnistunut tuhat kertaa. Huolitko minut?'
Tietenkin minä huolin hänet. Minä halusin hänet, sillä hän oli kaunis, kaunis sydämeen asti.
Tol Eresseä sai juhlia häitä. Bilbo piti meille puheen, ja takelteli sanoissaan enemmän kuin tavallisesti.
Otin tehtäväkseni kirjoittaa muistiin Tinwenin tarinan, nämä sivut jotka olette lukeneet, tarinan kymmenestä nimestä ja kipinöivästä tulesta. Ennen kuin lopetan, on minulla vielä yksi asia sanottavanani.
Olette varmaan yhtä hämmentyneitä kuin minäkin kuultuanne, että Tinwenin kymmenes nimi on Reppuli. Mutta siinä ei todellakaan ole kaikki. Galadrielin ennustus toteutui, hän sai pitää ystävänsä lasta käsivarsillaan. Meidän tytärtämme. Eresseän nuorinta asukasta. Hänen nimensä on Niphredil, Lúthienin kunniaksi ja Lothlórienin muistoksi. Hän on kalpea kuin kuu, kaunis kuin tähti, ja hänellä on ihmeellisen viisaat vihreät silmät ja tuuheat mustat kiharat. Ja tätä kirjoittaessani hän on viisivuotias ja on juuri oppinut kiipeämään omenapuuhun…