Harry Potter kulki juoksuaskelin pitkin hämärää käytävää, avasi mustan oven
ja astui huoneeseen, jossa oli siniset valot. Hän juoksi huoneen poikki
kiireellä ja astui toisesta ovesta toiseen huoneeseen, jossa oli monta
pitkää ja korkeaa hyllykköä täynnä epämääräisiä tavaroita. Hän halusi
kovasti jotakin...jotakin, joka oli aivan lähellä, melkein hänen
ulottuvillaan. Kunhan hän vain pitäisi kiirettä, hän saisi sen käsiinsä...ei,
ei!
"Sinä edelleen näet siitä unia, Potter!" Snape huusi raivostuneena, mutta vihan takana, syvällä hänen sisuksissaan kouristeli pelko. Hän oli epäonnistumassa tässäkin tehtävässä. Ja se voisi olla kohtalokasta. Potterin olisi jo tähän mennessä pitänyt lakata uneksimasta ministeriön käytävästä, paikasta, jonne pimeyden lordi niin kipeästi halusi. "Minähän käskin sinun tyhjentää mielesi aina ennen nukkumaanmenoa! Oletko tehnyt kuten sanoin?" Hän tiuskaisi kysymyksensä ja tunsi päänsäryn alkavan. Hänellä oli ollut sitä usein viime aikoina. Se johtui stressistä. Siitä, että hän oli ollut niin typerä ja siitä, että hän ei ollut vieläkään puhunut Siriuksen kanssa.
"Olen." Potter mutisi vältellen hänen katsettaan. Poika ilmiselvästi valehteli. Hölmö ei ymmärtänyt, kuinka tärkeää hänen olisi oppia suojaamaan itseään. Snape hymähti itsekseen tajutessaan ajatustensa ristiriitaisuuden. Hän syytti Potteria typeryydestä asiassa, jota tämä ei ymmärtänyt ja hän itse oli tehnyt jotain paljon typerämpää, vaikka hän oli asioista täysin selvillä.
"Yritä jatkossa lujemmin! Se on äärimmäisen tärkeää!" Hän käski ja hänen ajatuksensa eksyivät taas Siriukseen ja suudelmaan, jonka tämä oli hänelle antanut. Ei! Hän tajusi äkkiä lähes kauhistuneena, ettei ollut poistanut tuota muistoa päästään eikä myöskään muistoa Bellatrixistä ennen kuin oli aloittanut oppituntinsa Harry Potterin kanssa. "Minä haluan jäädä kiinni. Minä haluan, että joku saa tietää. Minä tiedän, että minun täytyy kertoa Siriukselle tai edes antaa jonkun toisen kertoa hänelle." Hän ajatteli ja teki mielessään päätöksen.
"Hyvä on..., sir." Potter vastasi uhmakkaasti häntä mulkoillen.
"Se olisi parasta oman itsesi kannalta." Snape totesi hieroen toisella kädellä otsaansa ja laittaen toisella kädellä taikasauvansa takaisin viittansa taskuun. "Voit mennä, Potter. Minulla on muuta tärkeää tekemistä." Potter ei tarvinnut toista käskyä poistuakseen kiireesti hänen työhuoneestaan ja Snape jäi yksin. Hän kaivoi nopeasti peilin taskustaan ja istuutui pöytänsä ääreen. Hän huomasi inhoten, että hänen kätensä oli epävakaa hänen kohottaessaan peilin lähemmäs kasvojaan, jotka kiilsivät rasvasta.
"Siri..." Oven avautuminen sai hänet säikähtämään ja melkein pudottamaan peilinsä. Hän kirosi hiljaa ja ärähti sitten. "Mitä nyt?" Säikähtäneennäköinen Draco Malfoy syöksyi sisään ja juoksi hänen luokseen huitoen käsillään kuin järkensä menettänyt.
"Professori, professori, tulkaa äkkiä!" Dracon ääni oli lähellä hysteeristä, kun hän kiskoi Snapea ylös tuoliltaan ja liikkeelle vähät välittämättä opettajansa kunnioittamisesta. Snape sujautti peilinsä takaisin viittansa suojiin ja seurasi Dracoa käytävään. "Hän sanoi, että Te tiedätte mitä pitää tehdä!" Dracon ääni oli kohonnut korkeaksi ja kuulosti olevan lähellä särkymistä. Snape seurasi poikaa aavistaen, mikä oli pelästyttänyt tämän näin pahasti ja mitä hän kohtaisi siellä, mihin tämä hänet johdattaisi. Kidutuskirouksen. Ja Lucius Malfoyn.
Hän oli oikeassa, sillä astuttuaan Luihuisten tuvan oleskeluhuoneeseen ja raivattuaan tiensä läpi järkyttyneiden oppilaiden muodostaman ringin, hän näki leveällä tummalla nahkasohvalla makaavan miehen. Mies, Lucius Malfoy, oli hyvin kalpea ja tärisi rajusti päästä jalkoihin. Hänen kätensä olivat puristuneet silmille niin tiukasti, että Snape pelkäsi hänen kaivavan ne pian ulos päästään. Sitäkin oli joskus tapahtunut kidutuskirouksen uhreille. Hän komensi kaikki oppilaat ulos huoneesta niin uhkaavan sävyyn, ettei kukaan heistä edes miettinyt uhmaavansa hänen käskyään. Paitsi Draco, joka oli jähmettynyt seisomaan hänen viereensä eikä tuntunut kuulevan hänen sanojaan.
"Lucius!" Snape ärjäisi vihaiseen sävyyn vapisevalle miehelle, joka ei reagoinut vähääkään hänen kutsuunsa. Harmistuneena ja hieman peloissaan hän työnsi kätensä viittansa pieneen ylätaskuun ja veti sieltä esiin pienen läpinäkyvän pullon, jonka pohjalla oli tilkka yönmustaa nestettä. Snape irvisti sille. Pullo oli jäänne hänen vakooja-ajoiltaan, mutta se kulki yhä hänen mukanaan. Pimeyden lordilla oli tapana palkita ja rangaista palvelijoitaan sen mukaan, kuinka he suoriutuivat tehtävistään. Kidutuskirous oli hänen suosikkirangaistusmuotonsa, mutta vakavat virheet palkittiin aina tappokirouksella. Luciuksen ruumin - ja mielentilasta päätellen pimeyden lordi oli ollut erityisen tyytymätön tähän ja ehkä jopa aikonut kidutuksen jälkeen tappaa tämän tai jättää tämän tylsämielisyyden tilaan koko loppuiäkseen. Se herätti Snapen mielessä tärkeän kysymyksen: Miksi? Ja miten Lucius oli onnistunut pakenemaan? Mutta hänellä ei nyt ollut aikaa miettiä sitä.
"Lucius!" Snape kutsui uudestaan miestä nimeltä, mutta mies ei vieläkään reagoinut. Snape kiroili hiljaa ääneen. "Lucifer, ei ole Malfoyn suvun maineen mukaista viettää viimeiset elonvuodet suljetulla osastolla St. Mungosissa." Hän ajatteli mielessään hermostuneena ja vilkaisi sivulleen. Draco seisoi yhä aivan hänen vieressään tuijottaen isäänsä kauhistuneena. Poika näytti siltä, että kaipasi jotain tekemistä.
"Draco...auta minua ja ota tämä." Snape käski tavallista rauhallisemmin ja Draco ojensi tärisevän kätensä ja otti Snapen kädessä pitelemän pullon. Snape tarttui kovaotteisesti Luciuksen käsiin ja pakotti ne väkisin pois tämän kasvoilta. Luciuksen silmät seisoivat selällään, mutta hän ei näyttänyt näkevän mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Snape saattoi kuvitella, mitä hän katseli, ja tahtomattaankin hän värähti. Hän ravisti Luciusta rajusti.
"Se on ohi, Malfoy! Katso minua!" Hän käski karskisti ja oli jo valmistautumassa läimäyttämään tätä kasvoille, kun tämän silmäluomet räpsähtivät ja katse keskittyi harittaen hänen kasvoihinsa.
"Narcissa?" Luciuksen ääni oli kamalan käheä. Helpotuksen tunne huokui Snapen yli ja hän tunsi sen myötä melkein vastustamatonta halua nauraa sille, että Lucius luuli häntä vaimokseen. Hän hillitsi kuitenkin itsensä.
"Ei aivan. Arvaa uudelleen, Lucifer." Hän vastasi ja Lucius räpytti uudestaan silmiään. Snape näki hänen ohimoidensa kiiltelevän hiestä ja tunsi hänen lihastensa voimakkaan vapinan. Lucius pyrki istuma-asentoon, mutta hänen lihaksensa eivät tahtoneet suorittaa hänen käskyjään. Hän pääsi vain puoliväliin asti ennen kuin hänen voimansa loppuivat.
"Severus." Hän huokaisi luovuttaneena ja päästi hiljaisen valituksen huuliltaan. "Viime kerrasta onkin jo aikaa." Hän lisäsi peittelemättömän katkerana ja kivusta irvistellen laskeutuessaan takaisin makuulle.
"Mitä sinulle tapahtui, isä?" Draco puuttui puheeseen ääni väristen ja kasvot vitivalkoisina. Lucius ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa eikä edes katsonut häneen päin. Ulkopuolinen olisi luullut, ettei hän ollut kuullut poikansa puhetta, mutta Snape tiesi paremmin katsoessaan koko ajan hänen silmiinsä. Hän ei ollut valmis jakamaan kokemuksiaan poikansa kanssa, vaikka Snape oli sitä mieltä, että hänen olisi jo pitänyt tehdä se. Draco olisi pian tarpeeksi vanha seuraamaan kunnioittamansa isän jalanjäljissä ja liittyäkseen kuolonsyöjiin. Snape ei tiennyt lähellekään kaikkea Luciuksesta, mutta sen hän tiesi varmasti, ettei tämä halunnut pojastaan kuolonsyöjää. He tiesivät molemmat, ettei Draco kestäisi sellaista elämää. Hänellä ei ollut isänsä kivunsietokykyä.
"Minulla on Mustan Unen juomaa. Se auttaa sinua lepäämään ja keräämään voimiasi." Snape sanoi napsauttaen sormiaan Dracolle, jonka aivot näyttivät toimivan vain pienellä teholla normaalista ja joka ei aluksi ollenkaan reagoinut hänen sanoihinsa. Snape loi häneen terävän silmäyksen ja se sai pojan ymmärtämään ja kiireesti ojentamaan pullon takaisin opettajalleen.
"Juuri sen vuoksi minä tulinkin, nyt muistan..." Lucius mumisi poissaolevalla äänellä ja Snape juotti hänelle muutaman tipan mustaa nestettä, joka oli yksi hänen erikoisuuksistaan. Sen juominen toi unettoman, tyhjän ja mustan unen ja antoi kärsineelle mielelle mahdollisuuden toipua. Se oli hyvä ensiapu varsinkin kidutuskiroukseen ja aikanaan se oli tehnyt Snapen kuolonsyöjäelämästä paljon siedettävämpää, mutta sen käyttöön oli myös helppo jäädä kiinni. Sillä oli myös helppo tappaa ja Snape jos kuka tiesi sen.
Minuutin kuluessa Lucius vaipui silmät sulkeutuneina rauhalliseen uneen. Hänen lihastensa jännitys laukesi ja hänen hengityksensä oli syvää ja tasaista.
"Paraneeko hän, professori?" Draco kuiskasi kysymyksensä pelokkaana ja tuijotti edelleen herkeämättä isäänsä.
"Luulisin niin. Siirrän hänet omiin huoneisiini, joissa hän saa olla rauhassa." Snape vastasi ajatellen Dumbledorea. Hänen olisi heti puhuttava tämän kanssa. Sirius pitäisi hoidella myöhemmin.
*******
"Kerro minulle totuus, Sirius." Remus sanoi kuiskaten toverilleen heidän pysähtyessään aikaisin seuraavana aamuna erään oven taakse Tylypahkan tyrmissä ja Siriuksen muuntautuessa koirasta takaisin ihmiseksi. Remus ei ollut suostunut antamaan Siriuksen tulla yksin Tylypahkaan. "Olemmeko täällä siksi, että olet huolissasi Harryn hengestä, siksi, että olet huolissasi Snapen hengestä vai siksi, että pelkäät Malfoyn jakavan vuoteen Snapen kanssa?" Hän kysyi vakavana, mutta Sirius ei vastannut. Hän ainoastaan heitti Remukseen tappavan katseen miettien samalla, että totuus lepäsi jossain noiden kaikkien kolmen vaihtoehdon keskellä. Ajatus Voldemortin uskollisesta kuolonsyöjästä, Lucius Malfoysta, saman katon alla hänen rakkaan kummipoikansa kanssa sai hänen hermonsa kiristymään, oli Malfoy sitten haavoittunut tai ei. Ja Snape oli taatusti kuolonsyöjien tappolistalla. Toisaalta tiedonmurut kertoivat, että Snape oli vienyt Malfoyn omiin tiloihinsa, ja hän tuskin ottaisi sellaista riskiä, ellei olisi varma omasta turvallisuudestaan. Yön aikana Sirius oli miettinyt asiaa moneen kertaan ja aina hän oli päätynyt siihen pahimpaan. Snapella oli suhde Malfoyn kanssa. Mikä olisikaan Snapelle sen parempi tae turvallisuudesta kuin molemminpuolinen rakkaus? Ja eikö se selittänytkin hyvin sen, että Malfoyn tiedettiin aina puhuvan Snapesta kunnioittavasti? "Enkö minäkin tiedä sydämessäni, että he sopivat hyvin yhteen?" Sirius ajatteli, mutta hän karisti ajatuksen mielestään. Lucius Malfoy oli aito kuolonsyöjä, jota Snape oli vakoojana pettänyt yhtälailla kuin kaikkia muitakin kuolonsyöjiä. Heillä ei ollut mitään yhteistä. Mutta miksi Malfoy sitten oli täällä ja juuri Snapen luona? Dumbledore tuskin antaisi hänen jäädä, jos hän olisi suoranainen uhka Harrylle, mutta...Sirius pudisti päätään vihaisesti. Hän ei päässyt mihinkään pyörittämällä asiaa päässään.
"Haluan tietää, mitä se liero täällä tekee." Hän murahti ja Remus yritti vielä kerran puhua hänet ympäri.
"Minusta sinä toimit hätiköidysti...anna minun tulla kanssasi sisään." Hän neuvoi hiljaa, mutta Sirius kielsi. Hän halusi puhua Snapen kanssa kahden, kenties selvittää heidän välinsä ja...
"Ei, minun täytyy tehdä tämä yksin." Hän sanoi äänellä, joka ei sallinut vastaväitteitä. Remus nyökkäsi tuskin huomattavasti.
"Hyvä on, mutta ole varovainen. Odotan lähettyvillä, jos tarvitset apua, kutsu minua." Hän sanoi ja katosi ylös johtaviin portaisiin päätään pyöritellen. Sirius henkäisi muutaman kerran hyvin syvään ja tuijotti puista ovea edessään. Hän ei tiennyt salasanaa, joka olisi avannut sen, joten hän tyytyi koputtamaan. Hetken päästä ovi hitaasti avautui.
"Sirius." Snape henkäisi yllättyneenä, ja niin kuin Siriuksesta näytti, myös hieman pelästyneenä. Hän oli jo täysin pukeutunut ja valmistautunut alkavaan työpäiväänsä. "Mitä sinä täällä teet? Sinun pitäisi pysyä talosi suojissa." Hän sihahti normaaliin ärtyneeseen sävyynsä, mutta Sirius oli varma, että oli hetken nähnyt huolta hänen silmissään.
"Olisi varminta puhua tästä ilman mahdollisia ylimääräisiä korvia." Sirius vastasi työntyen kutsua odottamatta Snapen ohi sisälle tämän yksityistiloihin ja huomasi astuneensa olohuoneeseen, jota hallitsivat suuri tulisija ja korkea tummaksi maalattu kirjahylly täynnä paksuja teoksia. Katonrajassa leijuva kaunis kattokruunu antoi huoneelle vain hämyisän valaistuksen, mutta Sirius näki silti tarpeeksi ja tunsi pienen hymyn leviävän huulilleen. Näky sopi täydellisesti hänen kuvitelmaansa Snapesta. Järjestelmällinen älykkö, monessa suhteessa Remuksen kaltainen, mutta kuitenkin niin erilainen.
"Mitä sinä haluat, Sirius? Minulla on..." Snape aloitti ja Sirius pyörähti nopeasti ympäri kohdatakseen hänet kasvotusten.
"Kiire." Hän mutisi mittaillen puhekumppaniaan tarkkaan katseellaan. Snape siristi silmänsä kapeiksi uhkaaviksi viiruiksi. Hänen oikea kätensä suoristi hänen mustan kaapunsa vasemman hihan suuta hermostuneen oloisesti ja hän kuulosti melkein säikyltä älähtäessään
"Mitä?"
"Sinulla on kiire. Sitähän sinä olit sanomassa?" Sirius vastasi ivailevaan sävyyn, vaikka tunsi äkkiä, että hänen suunsa oli liian kuiva ja että hänen haaroissaan kihelmöi. Snape nyökkäsi tuijottaen häntä äärimmäisen epäluuloisesti. Hän näytti synkältä ja uupuneelta, ja Sirius tunsi vallatonta halua unohtaa puhuminen kokonaan ja vain painaa huulensa hänen huulilleen. Hän voisi poistaa rasituksen jäljet Snapen kasvoilta. Hän voisi pitää huolen...ei!
"Remus kertoi, että Lucius Malfoy on täällä Tylypahkassa." Hän sanoi yrittäen ajatella järkevästi. Hänhän oli ennen kaikkea tullut varmistaakseen Harryn turvallisuuden, ei Snapen vuoksi. Niin hän itselleen kerta toisensa jälkeen toisti, mutta yrityksistään huolimatta hän ei pystynyt vakuuttamaan itseään. Snapen silmissä välähti viha, mutta hänen äänensä oli rauhallinen hänen vastatessaan
"Lupin on oikeassa, mutta voin vakuuttaa Potterin olevan täysin turvassa. Sinulla ei siis ole mitään syytä huoleen."
"Malfoy on kuolonsyöjä! Hän voi olla täällä tappaakseen sinut ja Harryn! On täyttä hulluutta antaa...!" Sirius huudahti, mutta Snape kohotti kärsimättömästi sormensa huulilleen.
"Shhh...pidä pienempää ääntä!" Hän sihisi ja nyökäytti päätään huoneen perällä vasemmassa nurkassa olevaa suljettua ovea kohti. "Lucius tarvitsee lepoa." Hän jatkoi ja hänen sanoistaan kuultava huolenpito sai Siriuksen mustasukkaiseen raivoon. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli hyökätä Snapen makuuhuoneeseen ja raastaa Malfoy ylös sängystä. Väliäkö sillä, että hän tekisi sillä tavalla itsestään naurettavan! Hän ei halunnut Malfoyta lähellekään hänen...Snapea. Vain suurin ponnistuksin hän sai pidettyä itsensä aisoissa.
"Voi Lucius -parkaa. Hän on yön jäljiltä vielä niin väsynyt." Hän mutisi halveksien ja Snapen kasvot vääristyivät hurjasta raivosta. Mustat silmät leimuten tämä astui lähemmäs häntä.
"Pidä typerät mielipiteesi ominasi! Sinä et tiedä hänestä mitään! Et yhtään mitään!" Hän sähähti taikasauva äkkiä kohotettuna kädessään. Sirius kohotti vaistomaisesti omansa puolustusasentoon ja tunsi ilkeän piston rinnassaan tajutessaan, että Snape välitti Malfoysta niin paljon, että puolusti tätä häneltä. Se sai hänet melkein pahoinvoivaksi. Malfoy. Olisipa Snapen rakastaja kuka tahansa muu kuin Lucius Malfoy, joka oli kylmäverinen roisto ja todennäköisesti vain käytti Severusta hyväkseen.
"Ja sinä tunnet hänet läpikotaisin?" Sirius kysyi hiljaa. Snape rypisti vihaisesti otsaansa hänen kysymykselleen, mutta vastasi sitten vain tyynesti
"Paremmin kuin useimmat." Hänen katseensa muuttui hetkeksi etäiseksi ja tyhjäksi kuin hän olisi eksynyt toiseen maailmaan. "Toiseen maailmaan Lucius Malfoyn kanssa". Sirius ajatteli ja mustasukkaisuus uhkasi äkkiä tehdä hänet hulluksi. Hän olisi tuhannet kerrat Malfoyta parempi!
"Onko hän rakastajasi?" Hän pakottautui lausumaan ääneen mieltään polttavan kysymyksen. Hän halusi kuulla vastauksen suoraan Snapen suusta. Snape seisoi pitkään vaiti ja tuijotti häntä suu pohtivassa mutrussa.
"Mitä se sinulle kuuluu?" Hän murahti lopulta eikä Sirius voinut enää pysäyttää itseään. Typerää tai naurettavaa, mutta hänen täytyi toimia. Hän työnsi taikasauvansa päättäväisesti takaisin taskuunsa.
"Minä välitän sinusta. Minä luulen, että..." Hän sanoi nielaisten ensin loput lauseestaan, mutta selviytyen viimein perille. "Minä luulen, että olen rakastunut sinuun." Hänen sanansa olivat pelkkä vaimea kuiskaus, ja hän tunsi kuinka hänen poskiaan kuumotti. Hän odotti vastaukseksi ivallista naurua, mutta sitä ei kuulunut. Halveksivan sijasta Snape näytti olevan kauhuissaan hänen tunnustuksestaan. Tämä kalpeni äkkiä vitivalkoiseksi ja otti pari askelta taakse.
"Sinä pilailet!" Hän väitti ja naurahti omituisesti. Sirius menetti loputkin vähäisestä maltistaan. Välittämättä enää tippaakaan puheista hän harppasi Snapen luo sanoen ärtyneenä
"Päättele tästä, onko se totta vai ei!" ja painaen oman vartalonsa Snapen vartaloa vasten samalla kun heidän huulensa yhtyivät pehmeämmin kuin Sirius mustasukkaisessa himossaan olisi halunnut. Hän ei halunnut Snapen luulevan, että hän kaipasi vain tämän ruumiillista koskettamista, mutta yllätyksekseen hän huomasi Snapen huulten imeytyvän lujasti kiinni hänen omiinsa ja vastaavan hänen suudelmaansa kuumalla intohimolla. Snapen kädet kiertyivät hänen selkäänsä ja tunnustelivat sitä kevyesti ja hieman arkaillen. Sirius värähti ja yritti vetää hänet tiukemmin syliinsä, mutta silloin hän äkkiä peräytyi.
"Sirius..." Snape kuiskasi silmät laajenneina. "Sinun ei pitäisi...minun pitäisi..." Hän mutisi kääntyen äkkiä nopeasti selin. "Tämä on hulluutta!" Hän puuskahti ja käveli levottomannäköisenä sammuksissa olevan takan ääreen. Hetken epäröityään Sirius seurasi häntä.
"Onko sillä väliä?" Hän kysyi virnistäen ja kietoi varovasti kätensä takaapäin Snapen olkapäiden ympäri. Hän kurtisti kulmiaan tuntiessaan tämän ruumiin aavistuksenomaisen vapinan. "Onko jokin vialla?" Hän kysyi ja toivoi samassa, ettei olisi lausunut mietettään ääneen. Snape vapautti itsensä rajusti hänen otteestaan ja alkoi harppoa huoneessa edestakaisin ilmeessään häkkiin vangitun eläimen epätoivoinen raivo.
"Kaikki olisi hyvin, jos sinä vain älyäisit pysyä talossasi!" Hän jupisi kädet nyrkkiin puristettuina. "Ja jos sinä et olisi niin typerä, että välittäisit minusta!" Hän pysäytti askeleensa äkkiä ja heitti Siriukseen synkän katseen. "Minä rakastan Luciusta ja hän rakastaa minua!" Hän sihahti ja Sirius saattoi nähdä hänen suupielensä nykivän ja ohimosuonensa tykyttävän.
"Sinä valehtelet! Minä tunsin, kuina sinäkin halusit...!" Siriuksen ääni oli kohonnut huudoksi hänen sitä huomaamatta ja Snape vastasi kiivaasti keskeyttäen hänen puheensa
"Ruumiini reagoi läheisyyteesi, mutta se ei tarkoita...!" Hänen lauseensa katkesi nurkan pienen oven avautuessa ja mustaan kaapuun huolimattomasti kietoutuneen hahmon astuessa huoneeseen. Sirius veti esille taikasauvansa ja tunsi halua taikoa tainnutusloitsun Lucius Malfoyhin, joka hiipi hitaasti heitä kohti. Tämä oli kasvoiltaan lakanaakin kalpeampi ja vaikutti sairaalta, mutta Sirius näki tämän harmaiden silmien tuikkivan terävinä kun tämän katse tavoitti ja saman tien tunnisti hänet.
"Ongelmia, Severus?" Malfoy kysyi pehmeästi Snapelta siirtämättä silmiään pois Siriuksesta. Hänellä ei ollut taikasauvaa tai ainakaan Sirius ei nähnyt sitä.
"Ei mitään sellaista, mitä en pystyisi itse hoitelemaan. Mene sinä vaan takaisin nukkumaan. Sinä tarvitset lepoa." Snape vastasi ja Sirius kuuli, kuinka hän pakotti äänensävynsä tyynemmäksi vakuuttaakseen Malfoyn, mutta epäonnistui.
"Oletko varma?" Malfoy kysyi epäillen ja vaihtoi lyhyen katseen Snapen kanssa ennen kuin hänen silmänsä taas palasivat takaisin Siriukseen. "Jos Sirius Musta häiritsee sinua, rakkaani, anna minun hankkiutua hänestä eroon." Hän sanoi uhkaavaan sävyyn kohdistaen sanansa Siriukselle, mutta Snape naurahti ottaen häntä hellästi lantioista kiinni ja vetäen hänet syleilyynsä. Malfoy nojautui kiitollisena häntä vasten.
"Ei, Lucifer, hän osaa ovelle itsekin. Minä vien sinut takaisin sänkyyn." Snape vastasi katsomatta Siriukseen, mutta Lucius Malfoy sen sijaan tuijotti tätä yhä kiinteästi kuin olisi yrittänyt lukea tämän mieltä. Sirius huomasi olevansa lyöty eikä hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä ulos häntä koipien välissä.
*******
"Sinä edelleen näet siitä unia, Potter!" Snape huusi raivostuneena, mutta vihan takana, syvällä hänen sisuksissaan kouristeli pelko. Hän oli epäonnistumassa tässäkin tehtävässä. Ja se voisi olla kohtalokasta. Potterin olisi jo tähän mennessä pitänyt lakata uneksimasta ministeriön käytävästä, paikasta, jonne pimeyden lordi niin kipeästi halusi. "Minähän käskin sinun tyhjentää mielesi aina ennen nukkumaanmenoa! Oletko tehnyt kuten sanoin?" Hän tiuskaisi kysymyksensä ja tunsi päänsäryn alkavan. Hänellä oli ollut sitä usein viime aikoina. Se johtui stressistä. Siitä, että hän oli ollut niin typerä ja siitä, että hän ei ollut vieläkään puhunut Siriuksen kanssa.
"Olen." Potter mutisi vältellen hänen katsettaan. Poika ilmiselvästi valehteli. Hölmö ei ymmärtänyt, kuinka tärkeää hänen olisi oppia suojaamaan itseään. Snape hymähti itsekseen tajutessaan ajatustensa ristiriitaisuuden. Hän syytti Potteria typeryydestä asiassa, jota tämä ei ymmärtänyt ja hän itse oli tehnyt jotain paljon typerämpää, vaikka hän oli asioista täysin selvillä.
"Yritä jatkossa lujemmin! Se on äärimmäisen tärkeää!" Hän käski ja hänen ajatuksensa eksyivät taas Siriukseen ja suudelmaan, jonka tämä oli hänelle antanut. Ei! Hän tajusi äkkiä lähes kauhistuneena, ettei ollut poistanut tuota muistoa päästään eikä myöskään muistoa Bellatrixistä ennen kuin oli aloittanut oppituntinsa Harry Potterin kanssa. "Minä haluan jäädä kiinni. Minä haluan, että joku saa tietää. Minä tiedän, että minun täytyy kertoa Siriukselle tai edes antaa jonkun toisen kertoa hänelle." Hän ajatteli ja teki mielessään päätöksen.
"Hyvä on..., sir." Potter vastasi uhmakkaasti häntä mulkoillen.
"Se olisi parasta oman itsesi kannalta." Snape totesi hieroen toisella kädellä otsaansa ja laittaen toisella kädellä taikasauvansa takaisin viittansa taskuun. "Voit mennä, Potter. Minulla on muuta tärkeää tekemistä." Potter ei tarvinnut toista käskyä poistuakseen kiireesti hänen työhuoneestaan ja Snape jäi yksin. Hän kaivoi nopeasti peilin taskustaan ja istuutui pöytänsä ääreen. Hän huomasi inhoten, että hänen kätensä oli epävakaa hänen kohottaessaan peilin lähemmäs kasvojaan, jotka kiilsivät rasvasta.
"Siri..." Oven avautuminen sai hänet säikähtämään ja melkein pudottamaan peilinsä. Hän kirosi hiljaa ja ärähti sitten. "Mitä nyt?" Säikähtäneennäköinen Draco Malfoy syöksyi sisään ja juoksi hänen luokseen huitoen käsillään kuin järkensä menettänyt.
"Professori, professori, tulkaa äkkiä!" Dracon ääni oli lähellä hysteeristä, kun hän kiskoi Snapea ylös tuoliltaan ja liikkeelle vähät välittämättä opettajansa kunnioittamisesta. Snape sujautti peilinsä takaisin viittansa suojiin ja seurasi Dracoa käytävään. "Hän sanoi, että Te tiedätte mitä pitää tehdä!" Dracon ääni oli kohonnut korkeaksi ja kuulosti olevan lähellä särkymistä. Snape seurasi poikaa aavistaen, mikä oli pelästyttänyt tämän näin pahasti ja mitä hän kohtaisi siellä, mihin tämä hänet johdattaisi. Kidutuskirouksen. Ja Lucius Malfoyn.
Hän oli oikeassa, sillä astuttuaan Luihuisten tuvan oleskeluhuoneeseen ja raivattuaan tiensä läpi järkyttyneiden oppilaiden muodostaman ringin, hän näki leveällä tummalla nahkasohvalla makaavan miehen. Mies, Lucius Malfoy, oli hyvin kalpea ja tärisi rajusti päästä jalkoihin. Hänen kätensä olivat puristuneet silmille niin tiukasti, että Snape pelkäsi hänen kaivavan ne pian ulos päästään. Sitäkin oli joskus tapahtunut kidutuskirouksen uhreille. Hän komensi kaikki oppilaat ulos huoneesta niin uhkaavan sävyyn, ettei kukaan heistä edes miettinyt uhmaavansa hänen käskyään. Paitsi Draco, joka oli jähmettynyt seisomaan hänen viereensä eikä tuntunut kuulevan hänen sanojaan.
"Lucius!" Snape ärjäisi vihaiseen sävyyn vapisevalle miehelle, joka ei reagoinut vähääkään hänen kutsuunsa. Harmistuneena ja hieman peloissaan hän työnsi kätensä viittansa pieneen ylätaskuun ja veti sieltä esiin pienen läpinäkyvän pullon, jonka pohjalla oli tilkka yönmustaa nestettä. Snape irvisti sille. Pullo oli jäänne hänen vakooja-ajoiltaan, mutta se kulki yhä hänen mukanaan. Pimeyden lordilla oli tapana palkita ja rangaista palvelijoitaan sen mukaan, kuinka he suoriutuivat tehtävistään. Kidutuskirous oli hänen suosikkirangaistusmuotonsa, mutta vakavat virheet palkittiin aina tappokirouksella. Luciuksen ruumin - ja mielentilasta päätellen pimeyden lordi oli ollut erityisen tyytymätön tähän ja ehkä jopa aikonut kidutuksen jälkeen tappaa tämän tai jättää tämän tylsämielisyyden tilaan koko loppuiäkseen. Se herätti Snapen mielessä tärkeän kysymyksen: Miksi? Ja miten Lucius oli onnistunut pakenemaan? Mutta hänellä ei nyt ollut aikaa miettiä sitä.
"Lucius!" Snape kutsui uudestaan miestä nimeltä, mutta mies ei vieläkään reagoinut. Snape kiroili hiljaa ääneen. "Lucifer, ei ole Malfoyn suvun maineen mukaista viettää viimeiset elonvuodet suljetulla osastolla St. Mungosissa." Hän ajatteli mielessään hermostuneena ja vilkaisi sivulleen. Draco seisoi yhä aivan hänen vieressään tuijottaen isäänsä kauhistuneena. Poika näytti siltä, että kaipasi jotain tekemistä.
"Draco...auta minua ja ota tämä." Snape käski tavallista rauhallisemmin ja Draco ojensi tärisevän kätensä ja otti Snapen kädessä pitelemän pullon. Snape tarttui kovaotteisesti Luciuksen käsiin ja pakotti ne väkisin pois tämän kasvoilta. Luciuksen silmät seisoivat selällään, mutta hän ei näyttänyt näkevän mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Snape saattoi kuvitella, mitä hän katseli, ja tahtomattaankin hän värähti. Hän ravisti Luciusta rajusti.
"Se on ohi, Malfoy! Katso minua!" Hän käski karskisti ja oli jo valmistautumassa läimäyttämään tätä kasvoille, kun tämän silmäluomet räpsähtivät ja katse keskittyi harittaen hänen kasvoihinsa.
"Narcissa?" Luciuksen ääni oli kamalan käheä. Helpotuksen tunne huokui Snapen yli ja hän tunsi sen myötä melkein vastustamatonta halua nauraa sille, että Lucius luuli häntä vaimokseen. Hän hillitsi kuitenkin itsensä.
"Ei aivan. Arvaa uudelleen, Lucifer." Hän vastasi ja Lucius räpytti uudestaan silmiään. Snape näki hänen ohimoidensa kiiltelevän hiestä ja tunsi hänen lihastensa voimakkaan vapinan. Lucius pyrki istuma-asentoon, mutta hänen lihaksensa eivät tahtoneet suorittaa hänen käskyjään. Hän pääsi vain puoliväliin asti ennen kuin hänen voimansa loppuivat.
"Severus." Hän huokaisi luovuttaneena ja päästi hiljaisen valituksen huuliltaan. "Viime kerrasta onkin jo aikaa." Hän lisäsi peittelemättömän katkerana ja kivusta irvistellen laskeutuessaan takaisin makuulle.
"Mitä sinulle tapahtui, isä?" Draco puuttui puheeseen ääni väristen ja kasvot vitivalkoisina. Lucius ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa eikä edes katsonut häneen päin. Ulkopuolinen olisi luullut, ettei hän ollut kuullut poikansa puhetta, mutta Snape tiesi paremmin katsoessaan koko ajan hänen silmiinsä. Hän ei ollut valmis jakamaan kokemuksiaan poikansa kanssa, vaikka Snape oli sitä mieltä, että hänen olisi jo pitänyt tehdä se. Draco olisi pian tarpeeksi vanha seuraamaan kunnioittamansa isän jalanjäljissä ja liittyäkseen kuolonsyöjiin. Snape ei tiennyt lähellekään kaikkea Luciuksesta, mutta sen hän tiesi varmasti, ettei tämä halunnut pojastaan kuolonsyöjää. He tiesivät molemmat, ettei Draco kestäisi sellaista elämää. Hänellä ei ollut isänsä kivunsietokykyä.
"Minulla on Mustan Unen juomaa. Se auttaa sinua lepäämään ja keräämään voimiasi." Snape sanoi napsauttaen sormiaan Dracolle, jonka aivot näyttivät toimivan vain pienellä teholla normaalista ja joka ei aluksi ollenkaan reagoinut hänen sanoihinsa. Snape loi häneen terävän silmäyksen ja se sai pojan ymmärtämään ja kiireesti ojentamaan pullon takaisin opettajalleen.
"Juuri sen vuoksi minä tulinkin, nyt muistan..." Lucius mumisi poissaolevalla äänellä ja Snape juotti hänelle muutaman tipan mustaa nestettä, joka oli yksi hänen erikoisuuksistaan. Sen juominen toi unettoman, tyhjän ja mustan unen ja antoi kärsineelle mielelle mahdollisuuden toipua. Se oli hyvä ensiapu varsinkin kidutuskiroukseen ja aikanaan se oli tehnyt Snapen kuolonsyöjäelämästä paljon siedettävämpää, mutta sen käyttöön oli myös helppo jäädä kiinni. Sillä oli myös helppo tappaa ja Snape jos kuka tiesi sen.
Minuutin kuluessa Lucius vaipui silmät sulkeutuneina rauhalliseen uneen. Hänen lihastensa jännitys laukesi ja hänen hengityksensä oli syvää ja tasaista.
"Paraneeko hän, professori?" Draco kuiskasi kysymyksensä pelokkaana ja tuijotti edelleen herkeämättä isäänsä.
"Luulisin niin. Siirrän hänet omiin huoneisiini, joissa hän saa olla rauhassa." Snape vastasi ajatellen Dumbledorea. Hänen olisi heti puhuttava tämän kanssa. Sirius pitäisi hoidella myöhemmin.
*******
"Kerro minulle totuus, Sirius." Remus sanoi kuiskaten toverilleen heidän pysähtyessään aikaisin seuraavana aamuna erään oven taakse Tylypahkan tyrmissä ja Siriuksen muuntautuessa koirasta takaisin ihmiseksi. Remus ei ollut suostunut antamaan Siriuksen tulla yksin Tylypahkaan. "Olemmeko täällä siksi, että olet huolissasi Harryn hengestä, siksi, että olet huolissasi Snapen hengestä vai siksi, että pelkäät Malfoyn jakavan vuoteen Snapen kanssa?" Hän kysyi vakavana, mutta Sirius ei vastannut. Hän ainoastaan heitti Remukseen tappavan katseen miettien samalla, että totuus lepäsi jossain noiden kaikkien kolmen vaihtoehdon keskellä. Ajatus Voldemortin uskollisesta kuolonsyöjästä, Lucius Malfoysta, saman katon alla hänen rakkaan kummipoikansa kanssa sai hänen hermonsa kiristymään, oli Malfoy sitten haavoittunut tai ei. Ja Snape oli taatusti kuolonsyöjien tappolistalla. Toisaalta tiedonmurut kertoivat, että Snape oli vienyt Malfoyn omiin tiloihinsa, ja hän tuskin ottaisi sellaista riskiä, ellei olisi varma omasta turvallisuudestaan. Yön aikana Sirius oli miettinyt asiaa moneen kertaan ja aina hän oli päätynyt siihen pahimpaan. Snapella oli suhde Malfoyn kanssa. Mikä olisikaan Snapelle sen parempi tae turvallisuudesta kuin molemminpuolinen rakkaus? Ja eikö se selittänytkin hyvin sen, että Malfoyn tiedettiin aina puhuvan Snapesta kunnioittavasti? "Enkö minäkin tiedä sydämessäni, että he sopivat hyvin yhteen?" Sirius ajatteli, mutta hän karisti ajatuksen mielestään. Lucius Malfoy oli aito kuolonsyöjä, jota Snape oli vakoojana pettänyt yhtälailla kuin kaikkia muitakin kuolonsyöjiä. Heillä ei ollut mitään yhteistä. Mutta miksi Malfoy sitten oli täällä ja juuri Snapen luona? Dumbledore tuskin antaisi hänen jäädä, jos hän olisi suoranainen uhka Harrylle, mutta...Sirius pudisti päätään vihaisesti. Hän ei päässyt mihinkään pyörittämällä asiaa päässään.
"Haluan tietää, mitä se liero täällä tekee." Hän murahti ja Remus yritti vielä kerran puhua hänet ympäri.
"Minusta sinä toimit hätiköidysti...anna minun tulla kanssasi sisään." Hän neuvoi hiljaa, mutta Sirius kielsi. Hän halusi puhua Snapen kanssa kahden, kenties selvittää heidän välinsä ja...
"Ei, minun täytyy tehdä tämä yksin." Hän sanoi äänellä, joka ei sallinut vastaväitteitä. Remus nyökkäsi tuskin huomattavasti.
"Hyvä on, mutta ole varovainen. Odotan lähettyvillä, jos tarvitset apua, kutsu minua." Hän sanoi ja katosi ylös johtaviin portaisiin päätään pyöritellen. Sirius henkäisi muutaman kerran hyvin syvään ja tuijotti puista ovea edessään. Hän ei tiennyt salasanaa, joka olisi avannut sen, joten hän tyytyi koputtamaan. Hetken päästä ovi hitaasti avautui.
"Sirius." Snape henkäisi yllättyneenä, ja niin kuin Siriuksesta näytti, myös hieman pelästyneenä. Hän oli jo täysin pukeutunut ja valmistautunut alkavaan työpäiväänsä. "Mitä sinä täällä teet? Sinun pitäisi pysyä talosi suojissa." Hän sihahti normaaliin ärtyneeseen sävyynsä, mutta Sirius oli varma, että oli hetken nähnyt huolta hänen silmissään.
"Olisi varminta puhua tästä ilman mahdollisia ylimääräisiä korvia." Sirius vastasi työntyen kutsua odottamatta Snapen ohi sisälle tämän yksityistiloihin ja huomasi astuneensa olohuoneeseen, jota hallitsivat suuri tulisija ja korkea tummaksi maalattu kirjahylly täynnä paksuja teoksia. Katonrajassa leijuva kaunis kattokruunu antoi huoneelle vain hämyisän valaistuksen, mutta Sirius näki silti tarpeeksi ja tunsi pienen hymyn leviävän huulilleen. Näky sopi täydellisesti hänen kuvitelmaansa Snapesta. Järjestelmällinen älykkö, monessa suhteessa Remuksen kaltainen, mutta kuitenkin niin erilainen.
"Mitä sinä haluat, Sirius? Minulla on..." Snape aloitti ja Sirius pyörähti nopeasti ympäri kohdatakseen hänet kasvotusten.
"Kiire." Hän mutisi mittaillen puhekumppaniaan tarkkaan katseellaan. Snape siristi silmänsä kapeiksi uhkaaviksi viiruiksi. Hänen oikea kätensä suoristi hänen mustan kaapunsa vasemman hihan suuta hermostuneen oloisesti ja hän kuulosti melkein säikyltä älähtäessään
"Mitä?"
"Sinulla on kiire. Sitähän sinä olit sanomassa?" Sirius vastasi ivailevaan sävyyn, vaikka tunsi äkkiä, että hänen suunsa oli liian kuiva ja että hänen haaroissaan kihelmöi. Snape nyökkäsi tuijottaen häntä äärimmäisen epäluuloisesti. Hän näytti synkältä ja uupuneelta, ja Sirius tunsi vallatonta halua unohtaa puhuminen kokonaan ja vain painaa huulensa hänen huulilleen. Hän voisi poistaa rasituksen jäljet Snapen kasvoilta. Hän voisi pitää huolen...ei!
"Remus kertoi, että Lucius Malfoy on täällä Tylypahkassa." Hän sanoi yrittäen ajatella järkevästi. Hänhän oli ennen kaikkea tullut varmistaakseen Harryn turvallisuuden, ei Snapen vuoksi. Niin hän itselleen kerta toisensa jälkeen toisti, mutta yrityksistään huolimatta hän ei pystynyt vakuuttamaan itseään. Snapen silmissä välähti viha, mutta hänen äänensä oli rauhallinen hänen vastatessaan
"Lupin on oikeassa, mutta voin vakuuttaa Potterin olevan täysin turvassa. Sinulla ei siis ole mitään syytä huoleen."
"Malfoy on kuolonsyöjä! Hän voi olla täällä tappaakseen sinut ja Harryn! On täyttä hulluutta antaa...!" Sirius huudahti, mutta Snape kohotti kärsimättömästi sormensa huulilleen.
"Shhh...pidä pienempää ääntä!" Hän sihisi ja nyökäytti päätään huoneen perällä vasemmassa nurkassa olevaa suljettua ovea kohti. "Lucius tarvitsee lepoa." Hän jatkoi ja hänen sanoistaan kuultava huolenpito sai Siriuksen mustasukkaiseen raivoon. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli hyökätä Snapen makuuhuoneeseen ja raastaa Malfoy ylös sängystä. Väliäkö sillä, että hän tekisi sillä tavalla itsestään naurettavan! Hän ei halunnut Malfoyta lähellekään hänen...Snapea. Vain suurin ponnistuksin hän sai pidettyä itsensä aisoissa.
"Voi Lucius -parkaa. Hän on yön jäljiltä vielä niin väsynyt." Hän mutisi halveksien ja Snapen kasvot vääristyivät hurjasta raivosta. Mustat silmät leimuten tämä astui lähemmäs häntä.
"Pidä typerät mielipiteesi ominasi! Sinä et tiedä hänestä mitään! Et yhtään mitään!" Hän sähähti taikasauva äkkiä kohotettuna kädessään. Sirius kohotti vaistomaisesti omansa puolustusasentoon ja tunsi ilkeän piston rinnassaan tajutessaan, että Snape välitti Malfoysta niin paljon, että puolusti tätä häneltä. Se sai hänet melkein pahoinvoivaksi. Malfoy. Olisipa Snapen rakastaja kuka tahansa muu kuin Lucius Malfoy, joka oli kylmäverinen roisto ja todennäköisesti vain käytti Severusta hyväkseen.
"Ja sinä tunnet hänet läpikotaisin?" Sirius kysyi hiljaa. Snape rypisti vihaisesti otsaansa hänen kysymykselleen, mutta vastasi sitten vain tyynesti
"Paremmin kuin useimmat." Hänen katseensa muuttui hetkeksi etäiseksi ja tyhjäksi kuin hän olisi eksynyt toiseen maailmaan. "Toiseen maailmaan Lucius Malfoyn kanssa". Sirius ajatteli ja mustasukkaisuus uhkasi äkkiä tehdä hänet hulluksi. Hän olisi tuhannet kerrat Malfoyta parempi!
"Onko hän rakastajasi?" Hän pakottautui lausumaan ääneen mieltään polttavan kysymyksen. Hän halusi kuulla vastauksen suoraan Snapen suusta. Snape seisoi pitkään vaiti ja tuijotti häntä suu pohtivassa mutrussa.
"Mitä se sinulle kuuluu?" Hän murahti lopulta eikä Sirius voinut enää pysäyttää itseään. Typerää tai naurettavaa, mutta hänen täytyi toimia. Hän työnsi taikasauvansa päättäväisesti takaisin taskuunsa.
"Minä välitän sinusta. Minä luulen, että..." Hän sanoi nielaisten ensin loput lauseestaan, mutta selviytyen viimein perille. "Minä luulen, että olen rakastunut sinuun." Hänen sanansa olivat pelkkä vaimea kuiskaus, ja hän tunsi kuinka hänen poskiaan kuumotti. Hän odotti vastaukseksi ivallista naurua, mutta sitä ei kuulunut. Halveksivan sijasta Snape näytti olevan kauhuissaan hänen tunnustuksestaan. Tämä kalpeni äkkiä vitivalkoiseksi ja otti pari askelta taakse.
"Sinä pilailet!" Hän väitti ja naurahti omituisesti. Sirius menetti loputkin vähäisestä maltistaan. Välittämättä enää tippaakaan puheista hän harppasi Snapen luo sanoen ärtyneenä
"Päättele tästä, onko se totta vai ei!" ja painaen oman vartalonsa Snapen vartaloa vasten samalla kun heidän huulensa yhtyivät pehmeämmin kuin Sirius mustasukkaisessa himossaan olisi halunnut. Hän ei halunnut Snapen luulevan, että hän kaipasi vain tämän ruumiillista koskettamista, mutta yllätyksekseen hän huomasi Snapen huulten imeytyvän lujasti kiinni hänen omiinsa ja vastaavan hänen suudelmaansa kuumalla intohimolla. Snapen kädet kiertyivät hänen selkäänsä ja tunnustelivat sitä kevyesti ja hieman arkaillen. Sirius värähti ja yritti vetää hänet tiukemmin syliinsä, mutta silloin hän äkkiä peräytyi.
"Sirius..." Snape kuiskasi silmät laajenneina. "Sinun ei pitäisi...minun pitäisi..." Hän mutisi kääntyen äkkiä nopeasti selin. "Tämä on hulluutta!" Hän puuskahti ja käveli levottomannäköisenä sammuksissa olevan takan ääreen. Hetken epäröityään Sirius seurasi häntä.
"Onko sillä väliä?" Hän kysyi virnistäen ja kietoi varovasti kätensä takaapäin Snapen olkapäiden ympäri. Hän kurtisti kulmiaan tuntiessaan tämän ruumiin aavistuksenomaisen vapinan. "Onko jokin vialla?" Hän kysyi ja toivoi samassa, ettei olisi lausunut mietettään ääneen. Snape vapautti itsensä rajusti hänen otteestaan ja alkoi harppoa huoneessa edestakaisin ilmeessään häkkiin vangitun eläimen epätoivoinen raivo.
"Kaikki olisi hyvin, jos sinä vain älyäisit pysyä talossasi!" Hän jupisi kädet nyrkkiin puristettuina. "Ja jos sinä et olisi niin typerä, että välittäisit minusta!" Hän pysäytti askeleensa äkkiä ja heitti Siriukseen synkän katseen. "Minä rakastan Luciusta ja hän rakastaa minua!" Hän sihahti ja Sirius saattoi nähdä hänen suupielensä nykivän ja ohimosuonensa tykyttävän.
"Sinä valehtelet! Minä tunsin, kuina sinäkin halusit...!" Siriuksen ääni oli kohonnut huudoksi hänen sitä huomaamatta ja Snape vastasi kiivaasti keskeyttäen hänen puheensa
"Ruumiini reagoi läheisyyteesi, mutta se ei tarkoita...!" Hänen lauseensa katkesi nurkan pienen oven avautuessa ja mustaan kaapuun huolimattomasti kietoutuneen hahmon astuessa huoneeseen. Sirius veti esille taikasauvansa ja tunsi halua taikoa tainnutusloitsun Lucius Malfoyhin, joka hiipi hitaasti heitä kohti. Tämä oli kasvoiltaan lakanaakin kalpeampi ja vaikutti sairaalta, mutta Sirius näki tämän harmaiden silmien tuikkivan terävinä kun tämän katse tavoitti ja saman tien tunnisti hänet.
"Ongelmia, Severus?" Malfoy kysyi pehmeästi Snapelta siirtämättä silmiään pois Siriuksesta. Hänellä ei ollut taikasauvaa tai ainakaan Sirius ei nähnyt sitä.
"Ei mitään sellaista, mitä en pystyisi itse hoitelemaan. Mene sinä vaan takaisin nukkumaan. Sinä tarvitset lepoa." Snape vastasi ja Sirius kuuli, kuinka hän pakotti äänensävynsä tyynemmäksi vakuuttaakseen Malfoyn, mutta epäonnistui.
"Oletko varma?" Malfoy kysyi epäillen ja vaihtoi lyhyen katseen Snapen kanssa ennen kuin hänen silmänsä taas palasivat takaisin Siriukseen. "Jos Sirius Musta häiritsee sinua, rakkaani, anna minun hankkiutua hänestä eroon." Hän sanoi uhkaavaan sävyyn kohdistaen sanansa Siriukselle, mutta Snape naurahti ottaen häntä hellästi lantioista kiinni ja vetäen hänet syleilyynsä. Malfoy nojautui kiitollisena häntä vasten.
"Ei, Lucifer, hän osaa ovelle itsekin. Minä vien sinut takaisin sänkyyn." Snape vastasi katsomatta Siriukseen, mutta Lucius Malfoy sen sijaan tuijotti tätä yhä kiinteästi kuin olisi yrittänyt lukea tämän mieltä. Sirius huomasi olevansa lyöty eikä hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä ulos häntä koipien välissä.
*******
