Sirius ei halunnut nousta vuoteesta. Hän ei ollut väsynyt, mutta hän halusi nukkua ja unohtaa, mitä oli tapahtunut muutama päivä sitten. Hän ei muistanut milloin viimeksi oli voinut yhtä kehnosti kuin juuri nyt. Hän oli yksinäinen, pettynyt ja vihainen sekä itselleen että Snapelle. Hän oli edelleen varma, että Snape oli valehdellut hänelle sanoessaan, että ainoastaan tämän ruumis oli reagoinut hänen läheisyytensä. Hän oli nähnyt tämän silmissä jotain, joka häiritsi häntä. Snape oli aivan kuin pelännyt häntä ja paennut sen vuoksi Lucius Malfoyn suojiin, mutta siinä tuskin oli mitään järkeä. Mitä vaaraa hänestä muka olisi Snapelle? Miten hänestä voisi olla niin paljon vaaraa, että Malfoykin olisi turvallisempi vaihtoehto? Vai oliko hän sittenkin väärässä ja Snape olikin Malfoyn kanssa vain siksi että rakasti tätä.

Sirius muisti kuitenkin Snapen sanoneen, että kaikki olisi hyvin, jos hän ei olisi niin typerä, että välitti Snapesta. Miksi se oli merkityksellistä ja ehdottomasti huonoa, että hän välitti Snapesta? Rakkaus oli epävarmaa ja riskialtista näinä taistelun aikoina, mutta ei sen olisi pitänyt aiheuttaa sellaista pelkoa. Sirius löi kädellään tyynyään kärsimättömästi ja yritti katkaista ajatuksensa. Hänen pitäisi unohtaa hullut tunteensa! Remus oli varmasti oikeassa olettaessaan, että ne johtuivat vain siitä psykologisesta tosiasiasta, että hän oli pelastanut Snapen hengen ja tunsi olevansa tästä vastuussa. Ne menisivät kyllä aikanaan ohi.

Murahtaen tyytymättömästi itselleen Sirius nousi ylös vuoteestaan ja käveli keittiöön aamiaiselle vaivautumatta ensin pukeutumaan. Talo oli tyhjä. Remus oli häipynyt pari päivää sitten asioilleen eikä ollut vielä palannut. Muut Dumbledoren uskolliset apurit olivat suorittamassa tärkeitä tehtäviään ympäri maailmaa ja Sirius oli taas yksin ja hyödytön. Ehkä hän oli alkanut tuntea jotain Snapea kohtaan siksi, että he olivat jollain tavoin kohtalotovereita, vaikkakin Snape oli yhä tarpeellinen opettajan toimessaan.

Sirius kaatoi mukiinsa täyteen höyryävää, vahvaa kahvia ja haukkasi palan voitelematonta leipäänsä. Hän olisi kai kuluttanut aamun ja päivän itsesäälissään kieriskellen, jollei ovi olisi kolahtanut ja Remus palannut hänen seurakseen.

"Minulla on uutisia." Remus ilmoitti heti istuutuessaan pöydän ääreen vastapäätä Siriusta. Hänen ilmeensä oli hyvin vakava. Sirius tiesi siitä, ettei hänen päivänsä ainakaan ollut menossa parempaan suuntaan.

"Mitä on tapahtunut?", hän ärähti kysymyksensä ja hörppäsi kahviaan. Se oli kitkerää. Sellaista kahvia hän epäili Severuksen keittävän itselleen pysyäkseen ikuisesti tarpeeksi happamena. Jotenkin Sirius aavisti, että Remuksen tuomilla uutisilla olisi jotain tekemistä Severuksen ja tämän uskollisen kuolonsyöjä-ystävän - tai rakastajan, Lucius Malfoyn kanssa.

"Malfoy ja Severus ovat poistuneet Tylypahkasta eikä kukaan tiedä minne." Remus vastasi huokaisten ja Sirius teeskenteli, ettei sillä tiedolla ollut mitään vaikutusta häneen, mutta hän onnistui siinä huonosti.

"Minä saatan arvata, minne he ovat menneet.", hän tokaisi kireällä äänellä, joka ei kätkenyt hänen ärtymystään eikä huoltaan hänen ystävältään. "He menivät luultavasti Malfoyn kartanoon jatkamaan sitä minkä Tylypahkassa aloittivat.", hän tiuskaisi ja esti itseään vasta viime tipassa paukauttamasta mukiaan pöytään kuin pahainen kiukutteleva kakara. Hänen hermonsa olivat olleet tiukalla ja tunteensa pinnassa jo useamman viikon ajan. Remus tarkasteli häntä huolestuneesti ja sanoi sitten lempeästi, mutta vakavasti.

"He saattoivat mennä Malfoyn luo, mutta en usko, että he menivät sinne luulemassasi tarkoituksessa. Minä seurasin heitä muutaman päivän ajan ja siitä päätellen, mitä minä näin, he eivät ole rakastavaisia." Sirius ei tiennyt olisiko sen tiedon pitänyt saada hänet tuntemaan olonsa paremmaksi vai pahemmaksi. Jos Remus oli oikeassa, mitä Malfoy oli tehnyt Tylypahkassa ja miksi Severus oli ottanut hänet vastaan ja pitänyt hänet luonaan?

"Miksi Severus sitten lähtisi hänen mukaansa? Luuletko, että hän on pettänyt meidät jotenkin?" Sirius kysyi kohottautuen äkkiä ahdistuneena pystyyn tuoliltaan. Hän tunsi köyden kiertyvän kaulansa ympärille, vaikka hän vakuuttikin itselleen, että kaikki oli hyvin ja että hänellä ei ollut mitään syytä huolestua. Severushan ei välittänyt hänestä tuon taivaallista! Hänenkään ei siis pitäisi! Mutta hän ei voinut olla välittämättä.

"Rehellisesti sanoen en tiedä. Dumbledorekaan ei ole varma, mutta kuitenkaan hän ei yrittänyt itse pysäyttää, tai antanut minun yrittää pysäyttää heitä. Se on omituista." Remus vastasi hieroen käsillään harmaantuvaa ja harventuvaa hiuspehkoaan. Sirius harppoi muutaman askeleen edestakaisin, pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten hermostunutta kävelemistään.

"Severus on idiootti, jos hän luottaa Malfoyhin", hän murahti.

"Me emme tiedä hänen syitään emmekä me tunne Malfoyta." Remus huomautti rauhallisesti väliin, mutta se vain kiihdytti Siriusta entisestään.

"Niin hänkin sanoi! Mutta minä olen varma, että se tyyppi on täysi roisto! Kaikki Malfoyt ovat!", hän jylisi kovemmalla äänellä kuin aiemmin.

"Niin ovat useimmat Mustatkin, Sirius." Remus vastasi hiljaa ja Sirius pysähtyi tuijottamaan häntä vihaisesti.

"Se ei ole sama asia!", hän intti kasvot suuttumuksesta punastuneina, mutta Remus pysyi tyynenä.

"Tiedät, että olen oikeassa. Me emme voi tietää miksi Severus lähti Malfoyn matkaan, mutta en usko, että hän teki sen ajattelemattomuudessaan. Me molemmat tiedämme, ettei hän ole mikään typerys."

"Minä olen kyllä eri mieltä tuosta asiasta." Sirius tuhahti ja rojahti takaisin tuolilleen istumaan. Remus pyöräytti hieman tuskastuneesti silmiään, mutta hymyili sitten ystävälleen.

"Tiedät kyllä mitä tarkoitin. Hän osaa olla itsepäinen, mutta tyhmä hän ei ole.", hän tokaisi taipumattomasti ja Sirius huokaisi syvään antautuneena.

"Olet oikeassa, Remus.", hän myönsi melkein kuiskaten, tarttui uudelleen mukiinsa ja kaatoi pannusta siihen kahvia niin paljon, että hänellä oli vaikeuksia hörpätä siitä läikyttämättä juomaa pöydälle. Hän onnistui siinä kuitenkin ja onnitteli sen johdosta itseään. Vankeutensa aikana hän oli oppinut ottamaan iloja irti pienistäkin asioista.

"Niin kuin aina." Remus huomautti naurahtaen.

"En aio myöntää sitä!" Sirius vastasi myös naurahtaen hieman ja ilmapiiri heidän välillään rauhoittui. Hetkeksi he vaipuivat omiin syviin mietteisiinsä, jonka Remus lopulta katkaisi.

"Sirius.", hänen kasvonsa muuttuivat jälleen tutkiviksi. "Oletko sinä todella rakastunut häneen?", hän kysyi kulmiaan pohtivasti rypistäen. Sirius ei katsonut häntä silmiin vaan keikutti tuoliaan kahdelle jalalle ja tuijotti keittiön kattoa.

"Miksi kysyt?", hän vastasi lopulta kysymykseen uudella kysymyksellä ja toivoi, että Remus jättäisi aiheen rauhaan, mutta tietenkään niin ei käynyt.

"Haluan tietää oletko aikeissa tehdä jotain typerää Severuksen tähden."

"Pelkäätkö kenties, että olen syöksymässä suinpäin pelastamaan häntä, jos hän on vaarassa?" Sirius päästi tuolinsa keikahtamaan takaisin neljälle jalalleen ja naulitsi ystävänsä tuimalla katseellaan.

"Juuri sitä minä pelkään." Remus vastasi ristien kätensä rinnalleen päättäväisesti. Sirius pudisti päätään ärtyneenä.

"Minä en aio tehdä mitään hänen eteensä, Remus. Hän antoi ymmärtää, että hän rakastaa toista.", hän vastasi, mutta sekään ei tyydyttänyt hänen puhekumppaniaan. Remus oli aina ollut perusteellinen kaikessa eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun Sirius kirosi sitä.

"En kysynyt, mitä hän sanoi vaan mitä sinä tunnet häntä kohtaan."

"Saattaa olla, että minä...äh, olkoon menneeksi! Totuus on, että olen menettänyt sydämeni hänelle kuin ensi kertaa rakastunut teinipoika!" Sirius tunnusti yrittäen nauraa itselleen, vaikka tunsikin olonsa ennemminkin onnettomaksi, surulliseksi ja vihaiseksi. Pitkän aikaa Remus istui vaitonaisena ja silmät pohtivasti sirrillään. Lopulta hän tokaisi reippaasti.

"Pää pystyyn, Anturajalka! Asiat voisivat olla huonomminkin."

"Miten muka?" Sirius epäili, että hän oli elämässään niin pohjalla kuin koskaan voisi ollakaan rakastaessaan miestä, joka rakasti toista ja joka eli jatkuvassa vaarassa. Remus heitti hänelle harvinaisen sädehtivän hymynsä.

"Sinä voisit olla rakastunut minuun!", hän huudahti kuin se olisi ollut vastaus, joka Siriuksen olisi pitänyt tietää.

"Parempihan sinua olisi rakastaa kuin Severusta." Sirius tokaisi aavistuksen verran punastuen. Hän muisti yhä sen, että oli yhdessä vaiheessa ollut mielettömän ihastunut Remukseen. Hän ei ollut koskaan kertonut tälle pelätessään, että tämä juoksisi häntä kirkuen karkuun.

"Anturajalka, minun suhteeni sinulla ei olisi mitään toivoa." Remus remahti kuuluvan nauruun, joka tuntui olevan ristiriidassa hänen hillityn puheäänensä kanssa. "Minä rakastan sinua, mutta en voisi...", hän matki suutelemisen eleitä ja pyöritti päätään. Sirius iski hänelle silmää.

"Mistä tiedät sen noin varmasti, Kuutamo? Sinä et ole koskaan kokeillut sitä!", hän kysyi pilaillen, mutta unohti nopeasti kepeät leikkimielisyydet. Hän oli päättänyt mitä hänen olisi tehtävä.

*******

Toisin kuin Bellatrix ja velhomaailma yleisestikin luuli Narcissa Malfoy vietti päivänsä selvänä. Oli totta, että kerran elämässään hän oli ollut koukussa alkoholiin. Hän oli kärsinyt vakavasta masennuksesta heti Dracon syntymän jälkeen ja sortunut juomaan, mutta se oli kestänyt vain lyhyen hetken. Hän oli taistellut itsensä takaisin pinnalle, mutta muu maailma ei ollut saanut tietää sitä. Ainoastaan kaksi ihmistä koko maailmassa tunsi millainen hän todella oli. Kukaan muu ei tiennyt hänen suurenmoisista näyttelijänlahjoistaan. Se oli oikeastaan harmillista.

Narcissa itsessään ei ollut kukaan ja se sopi hänen tarkoitusperiinsä paremmin kuin hyvin. Kukaan ei ollut pitkiin aikoihin kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hän ei ollut mitään muuta kuin kaunis ja puolisolleen edustuskelpoisennäköinen mutta onneton nainen. Mutta todellisuudessa hän oli muutakin. Hyvin paljon muutakin. Hän hymyili viekkaasti ja heilautti taikasauvaansa kuin sitä testaten. Minä hetkenä hyvänsä ovi avautuisi, mutta hän odotti sitä rennosti. Hän nojautui pelottomasti taaksepäin nurkassa olevassa tuolissaan ja torkahti kevyesti.

Vasta muutamaa tuntia myöhemmin hänen odottamansa hetki koitti ja hän heräsi oven kolahdukseen. Hän terästi aistejaan ja piti taikasauvaansa ojolla edessään valojen syttyessä ja valaistessa Severuksen olohuoneen. Hän hymyili tulijalle.

"Hyvää iltaa, Sirius." Sirius loi häneen hurjistuneen katseen ja sinkautti taikasauvansa valmiusasentoon. Hän näytti Narcissasta aivan koiralta, joka nostaa selkäkarvansa vihaisesti pystyyn ja pyrkii pelottelemaan tunkeilijan pois, mutta ehkä yhdennäköisyys juontui vain siitä, että Narcissa tiesi hänen olevan animaagi.

"Narcissa Malfoy! Mitä kirottua sinä täällä teet?", Sirius murahti hampaat vihaisessa irvessä, mutta Narcissa oli kuin ei olisi sitä huomannutkaan.

"Dumbledore ehdotti, että odottaisin sinua täällä. Hän oli vakuuttunut, että tulisit pian tänne. Hän jopa jätti oven lukitsematta aivan sinua varten.", hän vastasi kuulostaen tahallisesti teeskennellyn pirteältä ja iloiselta. Sirius mittaili häntä katseellaan hyvin epäluuloisena ja inhoavana.

"No, minä olen nyt täällä. Mitä sinä haluat?", hän tiuskaisi. Narcissa näki hänen kasvoissaan uupumuksen ja valvomisen jättämiä jälkiä.

"Samaa kuin sinäkin. Pelastaa Severuksen sisareni kynsistä.", hän vastasi viileästi.

"Mistä sinä päättelet, että minä..." Sirius aloitti puolustellen, mutta tajusi sitten äkkiä Narcissan sanojen merkityksen. Hän harppoi nopeasti naista kohti kasvot raivosta vääntyneenä. "Hän on siis joutunut Bellatrixin käsiin ja sinä tiedät missä sisaresi on!", hänen taikasauvaa pitelevä kätensä vapisi hieman. Narcissa kohottautui tyynen rauhallisesti ylös tuoliltaan ja vastaanotti hänen taikasauvansa omallaan. Ne osuivat yhteen kuin miekat.

"Severus antautui omasta tahdostaan.", hän sanoi tuijottaen koko ajan Siriusta suoraan silmiin ja valehdellen hänelle sujuvasti. "Hän ei olisi muuten päätynyt Bellatrixin luo."

"Hänkö muka antautui omasta tahdostaan?! Miehesi houkutteli hänet ansaan!" Sirius huusi ääni väristen. Hänen ilmeessään oli nähtävissä aimo annos huolta ja pelkoa. Narcissa totesi Luciuksen olleen oikeassa väittäessään, että Sirius oli rakastunut Severukseen. Heidän rakkaudessaan oli jotain sanomattoman suloista. Narcissa hymyili ylimielisesti.

"Usko mitä tahdot, serkku hyvä, mutta Severus on vielä varsin turvassa.", hän sanoi ja katsoi Siriusta merkitsevästi ennen kuin jatkoi. "Bellatrix haluaa tappaa sinut ensin."

"Mitä tarkoitat? Miksi Bellatrix on niin kiinnostunut minun tappamisestani?" Sirius kysyi, mutta hänen silmissään näkyi aavistuksenomainen välke, joka kertoi, että hän alkoi asettaa palapelin osasia yksitellen paikoitelleen ja muodostaa selkeää kuvaa.

"Yhdeksän päivää sitten Severus hyökkäisi hänen ja hänen miehensä kimppuun ja vahingoitti vakavasti Rodolphusta. Bellatrix haluaa kostaa hänelle sen ja mikä olisi parempi tapa siihen kuin tappaa sinut ..." Narcissa puhui hitaasti ja antoi jokaisen sanansa upota miehen tajuntaan. Sirius kalpeni ja nielaisi.

"Mikä olisi parempi tapa kostaa Severukselle kuin laittaa hänet katsomaan jonkun hänelle rakkaan ihmisen kuolemaa.", hänen äänensä oli pelkkä käheä kuiskaus ja hänen silmissään oli äkkiä kyyneleitä. Narcissa veti henkeään. Oli tullut aika paljastaa mitä varten hän oli täällä.

"Sinä voit estää Bellatrixia toteuttamasta suunnitelmaansa.", hän oli tuskin puhunut, kun Sirius oli takaisin hänen kimpussaan.

"Missä hän on? Kerro! Minä tapan hänet!", hän huusi raivoissaan ja tuskissaan, mutta ei kuitenkaan kajonnut naiseen.

"En voi kertoa, Sirius, koska sinä et voi rynnätä sinne noin vain. Pimeyden lordi saisi kuulla, että joku petti hänen luotetun kuolonsyöjänsä ja epäilisi minua tai Luciusta. Hän tappaisi poikani, jos paljastuisin petturiksi." Narcissa selitti edelleen tyynesti, mutta osa hänen ylimielisyydestään oli hävinnyt. Hän oli paljastanut suurimman huolenaiheensa ja ainoan asian, jota hän todella pelkäsi. "Mutta minä voin auttaa sinua.", hän lisäsi. Sirius perääntyi hieman ja näytti keräävän itsehillintänsä rippeitään. Hän rojahti raskaasti istumaan samalle nojatuolille, jolla Narcissa oli aiemmin torkkunut.

"En luota sinuun tippaakaan, Narcissa. Sinä johdatat minut sisaresi järjestämään ansaan samalla tavalla kuin Lucius johdatti Severuksen.", hän huokaisi antautuneena. Narcissa mulkaisi häntä ärtyneenä.

"Minä en ikinä tekisi mitään Bellan puolesta.", hän sähähti kiivaan halveksuvasti ja voi pahoin pelkästä ajatuksesta. "Minä vihaan häntä."

"Miksi?" Sirius vaikutti aidosti uteliaalta kuulemaan vastauksen kysymykseensä ja Narcissa naurahti ilottomasti.

"Hän aliarvioi älykkyyttäni ja on epäluotettava.", hän vastasi sitten totuudenmukaisesti ja pyyhkäisi vaaleat hiuksensa taakse nenäänsä nyrpistäen. Sirius hymähti.

"Hän on todellinen kuolonsyöjä.", hän totesi inhoavasti ja katsoi sitten Narcissaa kysyvästi. "Jos oletetaan hetki, että minä luotan sinuun, miten minä pääsen Bellatrixin luo ja pelastan Severuksen?" Narcissa veti uudelleen syvään henkeään ennen kuin päästi huulilleen pienen hymyn.

"Lucius vie sinut sinne."

"Lucius?!" Sirius parahti ja hypähti uudelleen pystyyn. "Jos sinä luulet, että minä antaudun Luciuksen käsiin..." Narcissa keskeytti hänen purkauksena lyhyeen kohottamalla kätensä ja hymyillen leveämmin.

"En minä luule, Sirius. Minä tiedän. Se on paras mahdollisuutemme.", hän sanoi lausumatta ääneen omaa arveluaan, jonka mukaan Siriuksen ei edes tarvinnut itse antautua.

"Kenen puolella sinä oikein olet, Narcissa?" Sirius kysyi tummat kulmakarvat hyvin tuimissa rypyissä. Narcissa näki, että hän yritti kovasti käsittää tilanteen, mutta ei kyennyt siihen.

"Olisiko Dumbledore päästänyt minut tänne, jos olisin muulla kuin hänen puolellaan?" Nainen vastasi kysymykseen kysymyksellä, mutta Siriuksen epäluuloinen ilme ei hävinnyt tämän kasvoilta.

"Jospa hän ei tiedä, että sinä olet täällä" Sirius murahti.

"Voimmehan aina kysyä sitä häneltä itseltään." Narcissa vastasi harppoen pitkillä jaloillaan kohti ulos vievää ovea, mutta Sirius pysäytti hänet.

"Mikä sai sinut vaihtamaan puolta?" hän katsoi naista kauan suoraan silmiin eikä Narcissa väistänyt hänen tiivistä tuijotustaan.

"Minä en ole koskaan ollut kuolonsyöjä.", hän muistutti terävästi.

"Mutta mikä sai sinut kääntymään heitä vastaan?" Sirius tiukkasi ja Narcissa hymyili hänelle ohuesti ennen kuin vastasi.

"Lucius ja Bellatrix.", hän tokaisi lyhyesti.

"Heillä on suhde?" Sirius kysyi kuulostamatta erityisen yllättyneeltä. Narcissa naurahti äänekkäästi ja pyöritti päätään.

"Niin voi tavallaan sanoa."

"Joten kyse on kostosta?" Sirius ehdotti, mutta Narcissa pudisti uudelleen päätään yhä nauraen.

"Ei pelkästään siitä. Niin kuin sisareni osuvasti sanoisi, kyse on loppujen lopuksi vain vallasta.", hän vastasi ja Siriuksen naama venähti hieman. Hänellä oli vaikeuksia ymmärtää Narcissan motiiveja.

"Bellatrix on nykyään liian läheinen pimeyden lordille. Se, että hän kärsi Azkabanissa rangaistustaan, nosti hänen arvostuksensa ohi Luciuksen. On tullut aika syöstä hänet takaisin alas. Sitä paitsi Matohäntä oli kuullut, että hän oli vihjannut pimeyden lordille, että Lucius on petturi." Narcissa sanoi ja kylmä viha rumensi hänen kauniita kasvojaan. Sirius tuijotti häntä hämmästyneenä.

"Et siis sittenkään ole vaihtanut puolta!", hän sanoi kiivastuneena.

"Älä ole niin yksioikoinen, Sirius hyvä. Paras tapa selviytyä tällaisista ajoista on pelata molempia puolia, mutta viisaasti. Minä ja Lucius päätimme niin jo aikoja sitten. Hauskinta tässä on se, että Bellatrix-parka uskoo edelleen saaneensa mieheni lumoihinsa." Narcissa nauroi kylmästi ja Sirius silmäili häntä hyvin halveksuvasti.

"Lucius pettää siis sekä Severuksen että Bellatrixin? Hän on todella nimensä arvoinen." hän tuhahti. "Entä mikä on minun osuuteni sinun ja puolisosi suurenmoisessa suunnitelmassa?"

"Sinä tietenkin hoidat varsinaisen sankariteon ja pelastat rakkaasi." Narcissa vastasi.

"Entä jos kieltäydyn?" Sirius kysyi, mutta Narcissan ei tarvinnut edes vastata hänelle. Hän tiesi vastauksen itsekin.