Snape havahtui kovaääniseen kolahdukseen, mutta ei liikahtanut tai avannut silmiään. Sen sijaan hän kuunteli tarkasti. Hänen vaistonsa olivat opettaneet hänet varovaiseksi ja hän odotti kärsivällisesti muistinsa palautumista. Muutaman sekunnin kuluttua hän jo tiesi missä oli. Ääni, joka puhui hänen yläpuoleltaan, palautti sen hänen mieleensä ja hetkeksi hänen ajatuksensa täytti kylmä ja alkukantainen pelko.

"Olet tehnyt hyvää työtä, Lucius. Erittäin hyvää työtä. En olisi uskonut, että saisit petturin käsiimme näin nopeasti", pimeyden lordin kylmä ääni lausui sihisten mielihyvästä. Snape saattoi kuvitella hänen punaisten käärmemäisten silmiensä katsovan suoraan itseensä.

Keskity, näyttele tajutonta!, hän tolkutti itselleen, mutta hänen sydämensä sykki liian kiivaasti. Pimeyden lordi huomaisi hänen teeskentelynsä vaivatta.

"Kiitos, mestari, ystävällisistä sanoistanne" Lucius sanoi lipevimmällä äänellään. Hän mielisteli häpeilemättä mestariaan ja se sai Snapen melkein voimaan pahoin.

"Se oli vähintä mitä saatoin tehdä sen jälkeen kun erehdyin pitämään häntä ystävänäni. Onneksi hän erehtyi samoin minun suhteeni" Lucius sanoi viileän halveksuvasti. Pimeyden lordi hykerteli ja Snape tiesi todellakin epäonnistuneensa omassa pienessä näytelmässään. Antautuneena hän avasi silmänsä.

"Severus Snape", pimeyden lordi lausui hänen nimensä huvittuneena, mutta tämän silmissä ei ollut jälkeäkään muusta kuin puhtaasti hullusta vihasta. Snape koetti liikkua, mutta huomasi heti, että hänet oli kahlehdittu loitsuin kiinni puiseen laveriin ja että ainoastaan hänen päänsä liikkui. Huoneen valaistus oli hämärä, mutta hän näki selvästi hahmot ympärillään. "Sinä opit pian, että petturin kohtalo on ensin kärsiä ja sitten vielä kuolla tuskallisesti. Minä opetan sen sinulle itse, Severus", pimeyden lordi lupasi häijysti virnistäen. Hänen katseensa kylmäsi Snapea luihin ja ytimiin asti eikä tämä ollut koskaan pelännyt niin paljoa, mutta tämä ei sallinut itsensä paljastaa kauhunsa syvyyttä.

"Kukaan ei petä maailman voimakkainta velhoa!" Bellatrix julisti kuulostaen aivan mielipuolelta ja Snape vilkaisi häntä peittämättä halveksuntaansa, vaikka tiesi joutuvansa myöhemmin maksamaan julkeudestaan. Hän ei välittänyt siitä.

"Olen pettynyt sinuun, Severus!" Lucius sihahti ja hänen tavallisesti kylmät harmaat silmänsä hehkuivat. Hänen taikasauvansa oli valmiina iskuun, ja kun pimeyden lordi nyökäytti hänelle hieman päätään, hän sihahti raivoissaan.

"Kidutu!" Tuttu ja kuitenkin aina yhtä hirvittävän tuntematon kipu valtasi Snapen ruumiin jokaisen osan. Tuli kärvensi hänet sisältä päin ja hän oli varma, että hän huusi, mutta hän ei pystynyt kivultaan kuulemaan edes omaa ääntään. Sen hän kuitenkin tajusi, ettei hän vääntelehtinyt niin kuin tavallisesti. Hänen kehonsa pysyi täysin paikallaan, vaikka hänen lihaksensa kouristelivat rajusti.

"Riittää, Lucius!", pimeyden lordin korkea ja kuuluva ääni huusi käskevästi ja kipu katosi. "Me emme halua, että hän menettää yhtään voimiaan. Se olisi hänelle liian helppoa", hän jatkoi ilkeämielisesti virnuillen ja Bellatrix kikatti miellyttääkseen mestariaan. Hän oli aina ollut mestarinsa lempilapsi.

"Minä luovutan hänet Teille heti kun Sirius on kuollut, mestari. Ja kiitän Teitä tästä suosionosoituksesta", hän sanoi ja kumartui suutelemaan mestarinsa kaavun helmaa. Voimattomuuden läpikin Snape tunsi pelon ankean ja kylmän kouraisun vatsassaan kuullessaan Siriuksen nimen. Ei kai Sirius olisi niin typerä, että kävelisi noin vain heidän ansaansa? Hänen pessimismiin taipuvainen puolensa kuiskasi hänelle, että olisi aivan Sirius Mustan tapaista tehdä jotain hölmöä, koska Sirius Musta oli niin samantapainen kuin hän itse.

"Olet ansainnut sen, Bella, oltuasi minulle uskollinen kaikki nämä vuodet", pimeyden lordi suhahti melkein lempeästi. Bellatrix hihitti mielissään kuin pikkutyttö opettajan kehuista. Snape kohtasi jälleen Luciuksen katseen. Se oli jäätävä, mutta miehen suupielet olivat kääntyneet hymyyn. Lucius kumartui lähemmäs häntä. Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat ja Snape huomasi, että hänen otsansa kiilsi hiestä.

"Luulitko tosiaankin, että minä liittyisin raukkamaiseen jästien rakastajien joukkoosi? Ei, Severus, sitä minä en ikinä tee. Mutta älä suotta ole onneton. Pian saat taas nähdä rakkaan pikku Siriuksesi", Lucius kuiskasi, mutta ei niin hiljaa, etteivät Voldemort ja Bellatrix olisi sitä kuulleet. He nauroivat hyväksyvästi. Hetken mielijohteesta Snape sylkäisi vasten Luciuksen ylpeitä kasvoja ja katseli sitten lievällä tyydytyksellä kuinka valkoinen kuolavana valui tämän poskea pitkin alas. Lucius kosketti sitä kuin se olisi ollut myrkkyä. "Saat maksaa tästä!", hän sähähti ja kohotti uudestaan taikasauvansa, mutta pimeyden lordi pysäytti hänet.

"Lucius, malttia, sinä saat kostonhetkesi yhdessä minun kanssani. Annan siitä sanani", hän sanoi virnuillen julmasti Snapelle. "Bellatrix nauttikoon ensin omasta kostostaan. Sinä arvatenkin tuot Sirius Mustan tänne?", hän jatkoi osoittaen sanansa Luciukselle, mutta tuijottaen koko ajan Snapea. Snape tiesi, että pimeyden lordi yritti nähdä hänen sisälleen ja lukea hänen aivoituksensa. Pimeyden lordi toivoi havaitsevansa hänessä ilmiselvää pelkoa, mutta hän ei ikinä suostuisi osoittamaan sitä.

"Kyllä, mestari. Minä tuon hänet tänne. Se on helppoa. Hän luulee olevansa suojassa kulkiessaan animaagin hahmossaan. Lisäksi hän luulee, että hän ja Remus Lupin ovat ainoat ihmiset, jotka tuntevat Tylypahkan salaiset reitit. Mutta tärkeintä on se, että hän luulee voivansa pelastaa rakkaan Severuksensa ja on valmis yrittämään sitä" Lucius vastasi ja pyyhki samalla poskeaan viittansa taskusta kaivamallaan nenäliinalla. Hän näytti pahoinvoivalta sitä tehdessään.

"Erinomaista. Sirius Musta riittää houkuttelemaan Harry Potterin luokseni", pimeyden lordi hykersi ja hänen punaiset silmänsä kiiluivat synkästi. Snape yritti olla ajattelematta mitään. Hän yritti säilyttää tyynenhalveksivan ilmeensä kasvoillaan, mutta huomasi sen hirvittävän vaikeaksi. Hänen mielensä teki huutaa raivosta ja näyttää kuinka paljon hän pimeyden lordia vihasi. "Miten ironista, että Potter juoksee luokseni, vaikka hänen rakas kummisetänsä on silloin jo kuollut". Bellatrix päästi hullun naurunsa jälleen valloilleen mestarinsa sanat kuultuaan ja Luciuskin hymyili. Snape vain tuijotti heitä äärimmäisen inhon ilme kasvoillaan. Lopulta, pitkien piinaavien sekuntien jälkeen he poistuivat ja jättivät hänet yksin ajatuksiinsa ja epätoivoonsa. Sirius. Älä tule tänne, Sirius!, hän toivoi mielessään.

Snape tunsi yhä ruumiinsa vapisevan ja lihastensa sykkivän kidutuskirouksen jäljiltä, mutta hän tuskin edes välitti fyysisestä kivusta. Psyykkinen tuska oli paljon kovempaa ja polttavampaa. Mitä hän olikaan ajatellut lähtiessään Luciuksen mukaan! Hän oli ollut todella hölmö, mutta toisaalta Lucius oli ollut vakuuttava ja...

**** flashback, muistelua eilispäivästä *****

"Oletko ajatellut sitä mitä ehdotin?" Lucius jälleen kerran kysyi heidän kävellessään rauhallisesti Tylypahkan läheisillä nurmikentillä. Hän oli toipunut kidutuskirouksen jälkimainingeista kiitettävästi, kiitos Snapen juomien, ja näytti jo lähes terveeltä. Hän oli kysynyt saman kysymyksen jo useaan kertaan ja sillä kertaa Snape kääntyi terävästi häneen päin.

"Älä vain sano, että oma henkesi on siitä kiinni", hän huomautti ja Lucius hymähti tympääntyneesti.

"En olisi kovinkaan yllättynyt, jos olisi", hän vastasi miettivä ilme kasvoillaan. "Mutta älä sinä siitä huoli, Severus, en minä odota että uhrautuisit vuokseni", hän lisäsi nopeasti ja pieni hymy karehti hänen suupielissään.

"Mitä sinä sitten odotat minulta?" Snape kysyi epäluuloisena. Hän ei ollut niin typerä, että olisi sokeasti luottanut Luciukseen. Lucius vilkaisi lyhyesti mutta perusteellisesti joka puolelle ympärilleen. Hän katsoi myös taivaalle ja avasi suunsa vasta kun oli vakuuttunut, ettei korvien kantaman päässä ollut ketään. Hän kuiskasi Snapen korvaan.

"Minä toivon, että sinä...hoitelet hänet. Hän on yksi voimakkaimmista ja lojaalimmista pimeyden lordin palvelijoista. Sinä osaat varmasti tehdä sen siten, että se näyttää luonnolliselta. Azkaban on heikentänyt hänen elimistönsä vastustuskykyään"

Snape tiesi hänen puhuvan Bellatrixistä ja hänen mieleensä muistui hänen vahva unijuomansa, jolla oli helppo tappaa, mutta hän hylkäsi sen. Se voitiin jäljittää, jos oli epäilyksiä, ja se säilyi elimistössä liian kauan. Ei, myrkyn täytyisi olla jotain, mikä pysäytti sydämen tai aivoverenvuodon ja hävisi nopeasti elimistöstä. Snape tiesi muutaman vaihtoehdon siihen tehtävään, mutta...

"Miksi sinä toivot sitä, Lucius?", hän kysyi ja tuijotti Luciusta suoraan silmiin. Hän voisi yrittää tunkeutua tämän mieleen ja ottaa selvän tämän mielenliikkeistä, mutta mahdollisuudet onnistua olisivat hyvin pienet.

"Hän on rakastajattareni" Lucius vastasi aivan kuin sen olisi pitänyt selittää Snapelle kaikki. "Ja hänellä on nykyään enemmän valtaa kuin minulla. Minä vihaan sitä. Hän luulee voivansa leikkiä kanssani", hän jatkoi synkästi ja hänen silmissään oli murhanhimoinen pilke.

"Mikä on suunnitelmasi?" Snape kysyi matalalla tuskin kuuluvalla äänellä. Hän tunsi kummallisen kouristuksen vatsansa pohjalla. Se ei ollut miellyttävä eikä epämiellyttävä, mutta hän arvasi mistä se johtui eikä hän pitänyt siitä. Se johtui puhtaasta jännityksestä. Hän ei olisi koskaan suostunut myöntämään, että ajatus Bellatrixin tappamisesta houkutteli häntä, vaikka tämän kuolema tuskin muuttaisi hänen elämäänsä paljoakaan.

"Sinä olet puolivampyyri. Voit muuttaa itsesi lepakoksi ja minä voin viedä sinut sisään viittani suojissa. Minä olen luotettu perheenjäsen, joka voi tulla ja mennä hänen taloonsa milloin vain haluan. Hän ottaa minut vastaan takkahuoneessaan" Lucius vastasi pohdittuaan ensin kysymystä hetken aikaa. "Minä riisun viittani jonkin hänen tuolinsa kaiteelle kuten tavallista ja suostun hänen houkutuksiinsa. Jossain vaiheessa hän kaataa drinkin itselleen ja minulle, mutta ne jäävät kesken, koska meillä on kiire...tiedäthän sinä minne. Minun lasini on tyhjempi kuin hänen. Johdatan hänet toiseen huoneeseen", hän jatkoi hyvin hiljaa ja kylmä hymy ilmestyi hänen huulilleen.

"Ja minä käytän tilaisuuttani hyväkseni ja pudotan myrkyn hänen juomaansa" Snape jatkoi hänen puolestaan ja Lucius nyökkäsi. Se kuulosti yksinkertaiselta. Liiankin yksinkertaiselta. "Kuulosta hyvältä...paitsi, että minä en luota sinuun. Minusta on todennäköisempää, että sinä olet suunnitellut koko jutun saadaksesi minut ansaan ja luovuttaaksesi minut Bellatrixille ja pimeyden lordille"

"Niinkö luulet?" Lucius kysyi ja kohotti kulmakarvojaan näyttäen lähes huvittuneelta. "Kieltämättä se parantaisi asemaani, mutta luuletko tosiaan, että tekisin sen sinulle, Severus?"

"Saattaisit aivan hyvin tehdäkin" Snape murahti vastaukseksi. Hänellä oli jonkinlainen käsitys siitä mihin kaikkeen Lucius kykeni. Lucius hymähti, mutta hän kuulosti hyväksyvältä.

"Joten sinä tarvitset vakuuksia lojaaliudestani..., sinä tarvitset jotain, joka saa sinut uskomaan minuun...", hän sanoi kepeästi ja Snape tiesi, että hän oli jo etukäteen varautunut hänen epäilyksiinsä. "Oletko koskaan kuullut Veriveljen juomasta?" Lucius kysyi ja hänen kasvonsa vakavoituivat. Snape nyökkäsi hitaasti.

"Olen lukenut siitä, mutta en ole koskaan yrittänyt käyttää sitä", hän vastasi. "Se on pimeää ja kiellettyä taikuutta, mutta ei mitenkään vaikeaa valmistaa", hän huomautti vielä täysin tarpeettomasti.

"Ainoa syy miksi se juoma on kielletty, on se että se sisältää ihmisverta. Velhomaailma on nykyään hyvin herkkä veren käytöstä." Lucius vastasi nyrpistäen nenäänsä tyytymättömänä. Hän ei peitellyt mitä mieltä hän itse oli siitä asiasta. " Itse juomassa ei ole mitään mikä tekisi siitä pimeää taikuutta. Sen teho perustuu rakkauteen. Siksi se on täysin hyödytön pimeyden lordille. Ehdotan, Severus, että valmistat sitä minulle. Sen pitäisi riittää vakuuttamaan sinutkin"

"Sinun täytyy olla todella vakavissasi tämän asian suhteen, jos olet valmis sitomaan kohtalosi minun kohtalooni tällaisina aikoina" Snape murahti ja Lucius tuijotti häntä synkkänä suoraan silmiin ennen kuin vastasi.

"Olen kuolemanvakavissani, Severus"

****** End of flashback, muistelun loppu ******

Snape murahti itsekseen. Juoma, jonka hän oli Luciukselle juottanut, oli toiminut. Hän oli testannut sen ja oli varma siitä. Se oli riittänyt vakuuttamaan hänet Luciuksen aikeista. Ja silti Lucius oli pettänyt hänet. Miksi? Miten se oli mahdollista? Missä kohden hän oli onnistunut huijaamaan Snapea? Vai oliko hän kenties niin itsetuhoinen, että ei välittänyt omasta kuolemastaan? Se ei käynyt järkeen, sillä itsetuhoisuus ja Lucius eivät tuntuneet Snapesta kuuluvan yhteen, eikä sekään olisi selittänyt miten Lucius oli tehnyt petoksensa. Juoman teho perustui rakkauteen eikä petturuuteen.

Snape katsoi ympärilleen hämärässä huoneessa ja yritti liikahtaa. Se ei onnistunut. Hän yritti muuttaa muotoaan lepakoksi, vaikka arvasikin, että se oli turhaa. Hän oli oikeassa. Mitään ei tapahtunut. Hän päästi suustaan turhautuneen äännähdyksen, jossa oli mukana hitunen pelkoa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja toivoa, ettei Sirius menisi ansaan.

*******