"Potter, ole viisas. Älä rakasta minua." Nuo sanat seurasivat minua, kun
palasin takaisin makuuhuoneeseeni ja heittäydyin taas vuoteelleni.
Mielessäni kummitteli äänensävy, jolla Kalkaros oli sen sanonut. Hän oli
kuulostanut epätoivoiselta ja pelokkaalta, ei lainkaan normaalilta
ivalliselta itseltään. Jos hän oli toivonut, että hänen sanansa saisivat
minut lakkaamaan ajattelemasta häntä ja jättämään hänet rauhaan, hän oli
erehtynyt. Hänen sanansa antoivat minulle uutta toivoa ja päättäväisyyttä.
"Harry, missä sinä olet ollut? Minä jo huolestuin, kun näin, että sänkysi oli tyhjä." Ron sanoi ja minä säpsähdin. Pelkäsin, että hän pystyisi arvaamaan mihin minä olin mennyt, mutta onneksi Ron ei koskaan ollut yhtä terävä-älyinen kuin Hermione.
"Minulle tuli nälkä ja hiivin keittiöön hakemaan ruokaa.", selitin enkä edes joutunut turvautumaan valheeseen. Eihän Ronin tarvinnut tietää, että olin käynyt keittiössä monen mutkan ja erityisesti tyrmien kautta. Arvelin, ettei Ron takuulla ymmärtäisi ja että hän voisi pahoin, jos tietäisi mitä minä ja Kalkaros olimme tehneet.
"Se ei ole ihme. Sinähän nukuit iltapalan yli!", hän murahti unisesti ja piti minua selvästi mielenvikaisena. Olin samaa mieltä hänen kanssaan, vaikkakin eri syistä. Minä olin rakastunut koulun vastenmielisimpään opettajaan ja halusin oppia tuntemaan hänet paremmin.
Seuraavien parin viikon aikana uskoni Kalkaroksen rakkauteen oli taas kovalla koetuksella. Hän jätti minut tahallisesti huomiotta. Liemitunneilla hän tuskin sanoi minulle sanaakaan, ei edes halveksien tai ivaillen. Hän ei katsonut minua kohti vaan vältti silmiäni. Luulin, että hän katui yhteisiä rakastelun hetkiämme, mutta myöhemmin ymmärsin, että hän vain yritti hämätä minua kieltämällä kaiken. Hän liehitteli inhottavasti Malfoyta ja seisoi mielestäni aivan liian usein ja aivan liian lähellä häntä. Se sai minut kiehumaan raivosta. Minä suunnittelin liudan yököttäviä loitsuja, jotka voisin luetella pannakseni Malfoyn kärsimään, mutta minä hillitsin itseni enkä koskaan käyttänyt niitä.
Viikot raahautuivat eteenpäin. Minä pohdin rakkauttani ja todistelin itselleni sen hulluutta suostumatta kuitenkaan uskomaan, etteivät tunteeni saaneet vastakaikua. Lopulta taas myöhään eräänä perjantaiyönä minä hiivin tyrmiin ja Kalkaroksen oven taakse. Olin pukeutunut näkymättömyysviittaani, mutta kuljin siitä huolimatta niin äänettömästi kuin kykenin. Kalkaros oli jotenkin aistinut minut viime kerralla, joten en enää luottanut suojaani. Olin päässyt hänen ovensa kohdalle, kun se lennähti auki. Hetken olin varma, että Kalkaros oli salaperäisellä tavalla kuullut tuloni, mutta sitten Malfoy astui ovesta käytävään. Sydämeni hyppäsi kurkkuuni.
"Hyvää yötä, professori.", hän huikkasi ja minusta hänen hymynsä ja äänensä vaikuttivat aidoilta ja lämpimiltä.
"Hyvää yötä, Draco." Kalkaros sanoi hänelle pehmeämmin kuin minä olisin halunnut hänen puhuvan Malfoylle. Tunsin mustasukkaisen punan nousevan vastustamattomasti kasvoilleni. Miksi hänen käytöksensä oli niin paljon parempaa Malfoyn kuin minun seurassani? En voinut sietää sitä. Se oli liian epäoikeudenmukaista.
"Professori.", minä jupisin Malfoyn kadottua näkyvistä ja Kalkaroksen yhä seisoessa ovensa suussa kuin odottaen. Hän säpsähti ja kääntyi heti ääneni suuntaan käsi taskussa piilottelevan taikasauvansa kahvalla.
"Potter.", hän murahti silmät kiiltäen käytävän hämäryydessäkin ja teki kädellään koruttoman heilautuksen kutsuakseen minut sisään. Minä tottelin empimättä. Pujotin näkymättömyysviitan harteiltani heti kun hän oli paukauttanut oven kiinni jäljessäni.
"Professori...minä...minä.", olisin halunnut syöksyä hänen kimppuunsa ja suudella häntä, mutta en yksinkertaisesti uskaltanut. Olin ajatellut häntä koko ajan. Olin miettinyt miten aloittaisin hänen kanssaan tavallisen ja arkipäiväisen keskustelun, mutta nyt kun minulla oli tilaisuuteni, minä vain änkytin nolostuneena.
"Säästä selityksesi. Minä tiedän miksi sinä olet täällä.", hän kuitenkin murahti mitellen minua katseellaan kaikkea muuta kuin tyynen rauhallisesti. Hänen poskilleen kohosi vihainen punastus ja hän hankasi käsiään hermostuneesti yhteen. "Seuraa minua, Potter." Hän johdatti minut olohuoneeseensa ja viittasi minua istumaan epämukavaan ja kovaan suoraselkäiseen tuoliin. Hän teki sen aivan tahallaan. Hänen oma tuolinsa oli musta lokoisannäköinen nahkanojatuoli. Minun suuttumukseni kasvoi vähä vähältä ja eniten minua ärsytti se, että minä halusin häntä enemmän ja enemmän kohtelipa hän minua miten hyvänsä.
"Mitä Malfoy täältä haki?", kysyin äkäisesti ja hän vastasi yhtä äkäisesti.
"Olen jo sanonut sinulle, Potter, että minun ja Malfoyn väliset asiat eivät kuulu sinulle.", hänen silmänsä tutkivat minua kiinteästi ja kuumeisesti, mutta hänen ruumiinsa eleet olivat viileät. Hän asetti kätensä polvilleen. "Sanon sinulle nyt myös sen, ettet saa enää tulla tänne.", hän jatkoi hiljaa.
"Miksen?"
"Tästä täytyy tulla loppu!", hän läimäytti kädellään polveaan niin lujasti, että sen oli pakko tehdä kipeää, mutta kiihtymyksessään hän olisi tuskin havainnut kipua. Hän halusi päästä minusta eroon, koska minä olin aiheuttanut hänessä sellaisia tunteita, joita hän ei halunnut.
"Miksi?", minä nojauduin kiukkuisena eteenpäin tuolillani.
"Koska me voimme molemmat joutua erotetuiksi tämän takia!", hän huudahti ja siinä mitä hän sanoi oli järkeä, mutta silti minä olin varma, että hän valehteli. Pelko työpaikan menetyksestä ei ollut hänen ainoa syynsä. "Enkä minä halua menettää työpaikkaani sinun takiasi, Potter.", hän lisäsi kiireesti, mutta hän ei kohdannut katsettani puhuessaan. Hän tiesi, että jos olisin nähnyt hänen silmänsä, olisin tiennyt heti, ettei hän kertonut totuutta. Sillä ei ollut merkitystä, sillä olin jo keksinyt tavan puristaa totuuden hänestä irti.
"Minä en välitä siitä, että voin joutua erotetuksi tämän vuoksi!", tokaisin hänelle vihaisesti ja ponnahdin ylös tuoliltani kuin olisin ollut lähdössä. "Mutta jos sinua pelottaa, professori...", ne olivat taikasanat ja niiden iskusta hänen mustat silmänsä muuttuivat suuriksi ja raivostuneiksi. Hän hyppäsi pystyyn.
"Potter!", hän karjaisi kovalla, tottelevaisuutta vaativalla äänellä, jota kaikki Tylypahkan oppilaat pelkäsivät. "Minä en ole pelkuri!", hän huusi vasten kasvojani, mutta minä en aikonut luovuttaa niin vähällä. Minä olin lakannut pelkäämästä häntä.
"Kerro sitten totuus, professori.", kysyin häneltä. "Miksen saa enää tulla tänne?" Jonkin aikaa näytti siltä, ettei hän vastaisi kysymykseeni. Hän vain seisoi siinä tuijottaen minua tulistuneilla silmillään, mutta sitten hän sanoi tyynesti.
"Hyvä on. Koska olet niin itsepäinen idiootti, että vaadit vastausta, kerron sinulle totuuden. Se saa sinut toivomaan, että et olisi kysynyt" Hän veti henkeä kuin olisi halunnut lisätä jännitystä ja jatkoi sitten. "Minä rakastan Malfoyta"
"Draco Malfoyta?" Sylkäisin inhoavasti suustani viholliseni nimen ja Kalkaros hymähti kuuluvasti. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, joka oli hänen lähin vastineensa hymylle.
"Sekä häntä että hänen isäänsä", hän vastasi ja hänen poskensa lehahtivat epätavallisen punaisiksi. "Niin kuin olen sanonut sinulle, en edes pidä sinusta, mutta ruumiini ei voinut vastustaa kiusausta. Nyt se on kuitenkin loppu ", hänen katseensa harhaili hieman hänen puhuessaan, mutta olin siitä ainoastaan iloinen. En olisi halunnutkaan tuijottaa häntä silmiin. Veri kohisi korvissani, kun aivoni piirsivät kuvaa hänestä yhdessä sekä Dracon että tämän isän kanssa, suutelemassa ja koskettelemassa heitä samalla tavoin kuin minua. Muistin, että olin pari kertaa nähnyt Malfoy vanhemman katsomassa luihuisen ja rohkelikon välistä ottelua ja että hän oli molemmilla kerroilla istunut Kalkaroksen vieressä. Se oli niin ilmiselvää, että he olivat...ja nyt hän oli siirtynyt nuorempaan Malfoyhin. Hän piti vaaleista miehistä ja minä olin tumma. Olin varma, että hän oli tehnyt kaiken vain kostaakseen isälleni kauttani.
Jos tunteeni eivät olisi myllertäneet niin voimakkaasti, minä olisin tajunnut hänen valehtelevan. Jos hänen puheensa olisivat olleet totta, hän ei olisi juuri aiemmin väittänyt, että hänen ja Malfoyn väliset asiat eivät kuulu minulle. Hän vain tahtoi päästä minusta eroon ja käytti siihen vanhaa ja julmaa tapaa, enkä minä antanut sitä hänelle pitkään aikaan anteeksi.
Minä seisoin hetken liikkumatta paikoillani enkä osannut tehdä mitään. Sitten sain jalat alleni, nappasin näkymättömyysviittani ja juoksin ulos hänen huoneestaan niin nopeasti kuin pystyin. Vaikka koetin estää sitä, kyyneleet kihosivat silmiini harppoessani portaat ylös. Ennen lihavan leidin kohtaamista pyyhin ne hihaani ja vedin syvään henkeä. Vannoin itselleni, ettei kukaan saisi tietää minun typerästä rakkaudestani eikä varsinkaan siitä, että tuhersin itkua, kun se ilkeä sadisti jätti minut. Inhosin itseäni siitä, että olin altistanut itseni sellaiselle nöyryytykselle.
Kukaan ei olisi varmaankaan saanut tietää suhteestani, ellei Hermione olisi sinä yönä odottanut minua rohkelikkojen oleskeluhuoneen hämärässä. Kummallista miten pienistä asioista suuretkin asiat saattavat olla kiinni, sillä jos Hermione ei olisi odottanut minua siellä, minä ja Kalkaros emme olisi koskaan päätyneet lopulta yhteen.
Mutta niin kävi, koska minä riisuin näkymättömyysviittani heti päästyäni sisään rohkelikkotorniin.
"Harry?" Hermionen ääni kutsui nimeäni. En ollut kuulevinanikaan sitä, mutta hän seurasi minua ja tarttui lopulta käteeni. "Harry, olen odottanut sinua. Arvelinkin, että hiivit öisin ulkona ja olen sinusta huolissani"
"Haaskaat aikaasi. Minä juuri lopetin hiiviskelyni", ärähdin hänelle ja yritin vapautua hänen otteestaan, mutta hän ei antanut niin helposti periksi. Jälkeenpäin olisin saattanut suudella häntä kiitokseksi siitä, mutta sinä hetkenä minä vihasin häntä. Tunsin itkun kutittavan kurkkuani enkä halunnut hänen huomaavan sitä.
"Harry, minä olen ystäväsi. Voit kertoa minulle mitä tahansa..."
"Jos olisit ystäväni, et nuuskisi asioitani vaan antaisit minun olla rauhassa!", sihisin hänelle samaan tapaan kuin puhuessani kärmeskieltä, mutta ääneni värisi ja tunsin kyyneleet poskillani. Hänkin huomasi ne ja puristi lujemmin käsivarttani. Hänen katseensa oli täynnä myötätuntoa.
"Harry...", hän kuiskasi ja sitten hän halasi minua lämpimästi. Hänen läheisyytensä tuntui niin lohduttavalta, että huomasin pian vuodattavani kyyneleitä hänen olkapäätään vasten. Itkin naiivisuuttani, typeryyttäni, nöyryytystäni, mutta ennen kaikkea itkin rakkauttani. En päässyt siitä eroon. Hermione johdatti minut sohvalle istumaan ja kerroin hänelle kaiken, mitä minulla oli sydämelläni. Kerroin hänelle kaiken minusta ja Kalkaroksesta, mutta jätin pois tietyt yksityiskohdat seksikohtauksistamme.
"Voi Harry...", hän huokaisi lopetettuani. "Minä luulinkin, että sinulla oli salainen suhde, mutta professori Kalkaros...", hän pyöritti päätään hitaasti.
"Et siis ole järkyttynyt kuultuasi, että olen homo?", kysyin kuivattuani viimeisetkin kyynelistäni.
"En tietenkään!", hän sanoi hymyillen hivenen viekkaasti ja jatkoi. "Toisin kuin sinä luulet minä en ole tiukkapipo", me molemmat naurahdimme sille. Hän sai minut tuntemaan oloni paljon paremmaksi. En ollut ennen tiennytkään, että hänessä oli myös herkempi ja rentoutuneempi puoli.
"Kuule, Harry. Luultavasti on parempi, että Kalkaros teki suhteestanne lopun heti alkuunsa. Hän on katkeroitunut mies, joka ei kenties tunne rakkautta", hän sanoi istuttuamme hetken hiljaisuudessa. Hän piti yhä lohduttavasti kiinni minun käsivarrestai. "Mutta..."
"Mutta mitä?"
"Se, mitä kerroit minulle, häiritsee minua. Siinä on liikaa ristiriitaisuutta", hän sanoi ja haroi oikealla kädellään paksua tukkaansa. "Hän sekä haluaa että ei halua sinua. Hän ei osaa päättää, ehkä hän pelkää rakastaa sinua"
"Entä sitten Malfoyt?"
"En tiedä, Harry" Hermione pudisti surullisesti päätään. "Olen varmasti järjiltäni sanoessani näin, mutta minusta tuntuu, ettei sinun kannata vielä luopua toivosta - siis jos sinä rakastat häntä", hän neuvoi ujostellen.
"Liian myöhäistä, Hermione", vastasin, mutta sydämeni oli toista mieltä. Se tarttui Hermionen neuvoihin lähes epätoivoisesti, ja seuraavina päivinä huomasin taas etsiväni Kalkaroksesta rakkauden merkkejä. Toruin itseäni siitä. Olin säälittävä tapaus. Kalkaros ei tietenkään ollut huomaavinaankaan minua. Liemien tunneilla hän kulki useasti ohitseni, mutta vain harvoin hän puhui minulle eikä silloinkaan astunut kovin lähelle kattilaani. Hän näytti minun silmiini riutuneelta, kärsivältä ja yksinäiseltä. Hän näytti ihan samanlaiselta kuin miksi itse tunsin oloni.
Toinen mielenkiintoinen ja toivoa herättävä havaintoni oli se, että hän tuntui liehittelevän Draco Malfoyta vähemmän kuin aikaisemmin. Hän suosi yhä Malfoyta luokassaan, mutta soi tälle kehuja entistä harvemmin. Hän vaikutti pikemminkin poissaolevalta ja surevalta. Se sai minut taas eräänä iltana hiipimään alas tyrmiin. Sitkeyden puutteesta minua ei ainakaan koskaan olisi voinut syyttää.
Päästyäni hänen ovelleen kuulin sisältä vaimeita ääniä, jotka tunnistin nopeasti. Rehtori Dumbledore puhui professori Kalkaroksen kanssa ja minä painoin häpeilemättä korvani ovea vasten ja kiitin heidän huonomuistisuuttaan. He olivat unohtaneet asettaa hiljennysloitsun paikoilleen. Kohta tosin ymmärsin, ettei se ollut pelkkä unohdus.
"Enkö saa sinua muuttamaan mieltäsi, Severus?" Dumbledore kysyi äänellä, jossa oli aitoa huolestuneisuutta ja väsyneisyyttä.
"Et. Olen odottanut tätä aivan liian kauan" Kalkaros vastasi kuulostaen tavanomaistakin huonotuulisemmalta. "Et voi pysäyttää minua"
"Se ei ole oikea ratkaisu" Dumbledore puhui pehmeällä ja lempeällä äänellä, mutta sillä ei ollut hänen toivomaansa vaikutusta.
"Älä puhuko minulle oikeista ratkaisuista! Se on myöhäistä! Olen jo tehnyt kaiken väärin! Tämä on vain yksi lisä siihen listaan" Kalkaros vastasi vihaisesti. Hänen inhoava äänensä sai minut säpsähtämään. Hermione oli sanonut, että hän oli katkera mies ja minä olin ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta en ollut tajunnut kuinka syvälle juurtunutta se katkeruus todella oli.
"Se on itsemurha, Severus, ja minkä vuoksi?" Dumbledore oli nyt selvästi surullinen. "Hän ei ymmärrä tehneensä mitään väärää eikä tekosi tuo rakastajaasi takaisin", hän jatkoi ja minä tietenkin juutuin sanaan "rakastaja". Kalkaroksella oli siis ollut joku, joka josta hän oli todella välittänyt ja jonka hän oli menettänyt. Hän elätteli nyt kostoa. Ja minä huomasin, että minä puolestani elättelin mustasukkaisuutta.
"Minä en edes enää halua rakastajaani takaisin, mutta olen tämän Harrylle...Pottereille velkaa" Kalkaros sanoi niin hiljaisella äänellä, että minä hädin tuskin kuulin sitä. Hänen vihansa oli hieman lauhtunut ja minä tunsin sydämeni lyövän kiivaammin. Hän oli vahingossa kutsunut minua etunimeltä ja niin hassua kuin se onkin se jo yksistään riitti lämmittämään mieltäni. Minä olin vajonnut jo niin alas.
"En usko, että Harry arvostaisi sitä, että sinä tapattaisit itsesi hänen puolestaan" Dumbledore sanoi, mutta sitten hän lisäsi jotain, joka sai kylmän kiven putoamaan vatsaani. "En myöskään usko, että Lucius tai Draco ilahtuisivat kuolemastasi. Ajattele ihmisiä, joita rakastat, Severus" Rehtorin sanoja seurasi täydellinen hiljaisuus, jonka aikana kuulin liiankin selvästi veren suhisevan korvissani. Dumbledore oli vahvistanut suurimmat pelkoni. Malfoyt kuuluivat Kalkaroksen rakastettujen listalle. Hetken luulin, että pelini oli menetetty.
"Luulen, että haluat tehdä tekosi oikeista syistä, mutta todellisuudessa syysi ovat väärät" Dumbledore sanoi viimein katkaistakseen äänettömyyden. Jos mahdollista hänen äänensävynsä oli vielä entistäkin ystävällisempi ja lempeämpi.
"Mitä tarkoitat?" Kalkaros kuulosti hyvin epäluuloiselta, mutta hänen äänessään oli kuultavissa myös uupumusta ja antautumista.
"Severus, minä tiedän kaiken mitä koulussani tapahtuu" Rehtori vastasi hienoisen toruvalla äänellä ja minulla oli äkkiä sellainen tunne, että hän tiesi minun seisovan oven takana ja kuuntelevan heidän keskusteluaan. Sinä hetkenä minä tiesin myös, että hän oli selvillä minun ja Kalkaroksen pienistä yksityisistä juttutuokioista. Minua heikotti.
"Mi---mitä? Vihjailetteko, että...?" Kalkaros oli kadottanut kaiken vihansa ja kuulosti yhtä heikolta kuin miksi itse tunsin oloni. Tietenkin Dumbledore oli ajan tasalla kaikesta mitä Tylypahkassa tapahtui. Miksi olinkaan koskaan kuvitellut, ettei hän olisi!
"Minä vihjaan, että sinä pakenet sydämesi ääntä ja että menetyksenpelkosi ajaa sinut harkitsemattomiin toimiin" Dumbledore vastasi terävästi ja Kalkaros mutisi jotain niin epäselvästi ja hiljaa, etten minä kuullut häntä.
"Yleisesti ottaen en voi antaa tukeani toimillesi, mutta koska Harry on poikkeuksellinen poika, minun on katsottava kokonaisuutta. Hän on kokenut kovia ja tuntee luonnollisestikin vetoa vähän vanhempiin velhoihin tai noitiin. Kuitenkin minun on pakko pyytää sinua jatkossa pidättäytymään kaikesta...sellaisesta aktiviteetista kunnes hän ei enää ole oppilaasi" Dumbledore jatkoi tyynesti ja minun tunsin pääni olevan valmis pyörimään alas hartioiltani. Rehtori tiesi tai ainakin arvasi mitä minä ja Kalkaros olimme tehneet, mutta aikoi katsoa sitä läpi sormien! Odotin Kalkaroksen kieltävän kaiken, mutta hän pysyikin hiljaa.
"Tosirakkaus odottaa" Dumbledore lähes myhäili. Saatoin kuvitella hänen kirkkaiden silmiensä välkkyvän.
"Ei odota. Olen pitänyt siitä huolen" Kalkaros lopulta vastasi kuulostaen yllättävän lauhkealta, mutta Dumbledore vain naurahti.
"Voin helposti kuvitella sen, Severus, mutta Harry on samanlainen kuin sinä olit kouluaikoinasi", hän sanoi ja minä olin varma, että olin kuullut väärin. Ei hän voinut tosissaan sanoa, että minussa ja Kalkaroksessa oli jotain samaa! "Hän kuuntele sydäntään eikä luovu helpolla toivosta"
"Ja hänen sydämensä johtaa hänet tuhoon" Kalkaros vastasi äreästi ja kitkerästi. "Niin, hän on yhtä typerä kuin minä", hän lisäsi sylkäisten sanansa halveksivasti ulos suustaan.
"Rohkea sydän uskaltaa rakastua, Severus" Dumbledoren ääni oli yhä vain lempeämpi ja rauhallisempi. "Ja niin kauan kuin sydän on rohkea, niin kauan on toivoa", hän jatkoi hieman surumielisesti ja painotti jokaista tavua erikseen.
Uskalsin tuskin hengittää, niin jännittynyt olin siitä mitä kuulin. Kuinka kummassa Dumbledore saattoi tietää tunteistani? En ollut puhunut niistä koskaan kenenkään muun kuin Hermionen kanssa ja olin varma, ettei hän levittänyt tietoa eteenpäin. Olinko todella ollut niin läpinäkyvästi rakastunut, että Dumbledore luki totuuden minusta? Enemmän kuin sitä kysymystä mietin kuitenkin sitä mahdollisuutta, että Kalkaros sittenkin rakasti yksin minua, vaikka olikin väittänyt muuta.
"Älä vihaa itseäsi siitä, ettet ole menettänyt yhtä maailman tärkeimmistä kyvyistä. Se on korvaamaton vahvuus, jota Voldemortilla ei ole ja jota hän ei voi ymmärtää" Dumbledore sanoi pienen hiljaisen tuokion päätteeksi.
"Vain sinä osaat kääntää selkeät virheet, typeryydet ja heikkoudet vahvuuksiksi" Kalkaros vastasi värittömästi ja antautuneenkuuloisena.
"Se on vanhojen, elämää nähneiden velhojen etuoikeus, Severus. Sinä päivänä, kun sinä olet yhtä vanha kuin minä, sinä jo muistelet sanojani lämmöllä" Dumbledore sanoi ja hänen äänessään oli taas hyväntuulinen, melkein naurava sävy.
"Sallinet, että epäilen tuota" Kalkaros murahti, mutta ei kuulostanut erityisen ärtyneeltä tai tylyltä. Jos en olisi tiennyt tuntenut paremmin hänen luonnettaan, olisin väittänyt, että häntäkin hymyilytti. Dumbledore osasi käsitellä häntä. Tylypahkan rehtori osasi käsitellä melkein ketä tahansa. Minun käsitykseni hänestä ja kunnioitukseni häntä kohtaan kohosi sillä hetkellä ainakin astetta korkeammaksi.
"Epäile pois", hän vastasi iloisesti. "Sinä olet vielä nuori. Sinulla on vuosia aikaa nähdä, että olen oikeassa. Paatunut sydän ei pysty suremaan, mutta ei tunne iloakaan. Rakkaus ottaa paljon, mutta antaa sitäkin enemmän. Sinäkin tiedät sen", hän jatkoi huomattavasti vakavampaan sävyyn.
"Olin unohtanut sen jo" Kalkaros mutisi äänellä, joka vain hädin tuskin kantautui korviini. "Olin toivonut, ettei minun tarvitsisi enää koskaan muistaa sitä tuskaa", hän lisäsi väsyneen äreästi.
"Niin sinä sanot, Severus, mutta sydämessäsi olet yksinäinen ja haluat jakaa elämäsi jonkun sympaattisen ja rakastavan henkilön kanssa. Harry on..."
"Älä edes sano mitä hän on!" Kalkaros katkaisi hyvin äkäisesti Dumbledoren lauseen ja minun sydämeni hakkasi aikaisempaakin kiivaammin. "Olen tehnyt kaikesta lopun enkä sitä paitsi ole aikeissa keskustella tästä kanssasi!"
"Hyvä on, mutta kenties haluat vielä keskustella tästä Harryn kanssa", Dumbledore sanoi reippaalla, kuuluvalla äänellä. "Hän odottaa ovesi takana ja on luultavasti kuunnellut meitä jo hyvän tovin", hänen lauseensa sai sydämeni hyppäämään suoraan kurkkuuni ja jouduin nielaisemaan sen takaisin alas.
"MITÄ?" Kalkaros parkaisi kuin haavoitettu eläin, ja ennen kuin ehdin kunnolla reagoidakaan, hän oli jo tempaissut oven auki ja törmännyt näkymättömään minuun. Sen seurauksena me kaaduimme molemmat yhtenä kasana lattialle. Hänen ruumiinsa painautui raskaana päälleni ja hetkeksi happi tyhjentyi keuhkoistani, mutta toivuttuani näin, että hänen päänsä oli aivan omani läheisyydessä. Hänen mustat silmänsä hehkuivat vihaista ja villiä energiaa, kun hän yritti nähdä minut. En tiedä mikä minuun silloin iski, mutta minä tartuin molemmin käsin hänen päähänsä ja vedin hänet suudelmaan.
Hän jähmettyi hetkeksi, mutta vastasi sitten suudelmaani kuumasti, kunnes hänen aivonsa käsittivät kokonaisuudessaan, mitä oli juuri tapahtumassa. Vimmastuneena hän veti huulensa irti omistani ja kiskaisi näkymättömyysviitan pois päältäni. Hänen silmänsä hehkuivat suuttumuksesta, mutta myös jostain muusta. Hän näytti levottomalta ja tavallista vähemmän itsevarmalta ja ylimieliseltä.
"Potter, mitä sinä teet oveni takana tähän aikaan illasta?", hän kysyi kohottautuessaan kiireesti ylös ja yritti epätoivoisesti näytellä tietämätöntä. Ehkä hän toivoi, että jos hän uskottelee itselleen, etten minä kuullut mitään, minä en kuullut mitään.
"Salakuuntelin sinun ja rehtori Dumbledoren keskustelua, professori", vastasin hänelle suoraan ja kömmin ylös lattialta. Kalkaros tuijotti minua huulet vapisten ja kädet nyrkkiin puristuneena, mutta minä en pelännyt häntä. Hänen kasvoilleen kohosi purppurainen punastus kuin taikasauvan heilautuksesta.
"Iltaa, Harry, poikaseni" Dumbledore tuli luoksemme ovensuuhun ja katseli minua tarkkaavaisesti. Minä tiesin hänen ilmeestään, että hän oli iloinen minun tulostani ja että hän pani monessakin suhteessa toivonsa minuun. Minä punastuin nolostuksesta, kun katseemme kohtasivat, mutta hän hymyili minulle yhtä lempeästi kuin aina. Opin sinä iltana hänestä sen, että hän välitti ja kantoi huolta kaikista, vaikka toisinaan sitä oli vaikeampi havaita.
"Anteeksi, rehtori, en minä aikonut...", pyysin häneltä varmuuden vuoksi kaikkia tekojani nöyrästi anteeksi. En ollut todellakaan aikonut rikkoa koulun sääntöjä harrastamalla seksiä opettajani kanssa tai kävelemällä öiseen aikaan hänen luokseen tyrmiin. Kalkaroksen kasvoilla oli kiinnijääneen, vielä paatumattoman pahantekijän ilme, joka varmaankin muistutti paljolti omaa häpeilevää ilmettäni. Seisoessamme siinä yhdessä, rehtorin tutkivien silmien alla, me olimme molemmat samalla viivalla.
"Tiedän sen, Harry" Dumbledore vastasi hiljaa ja nyökytti päätään vahvistukseksi. Hän laski kätensä toviksi olkapäälleni. "Minäkin olen joskus ollut nuori ja rakastunut", hän iski minulle silmää sen sanoessaan ja minä tunsin halua nauraa. Kalkaros taas ei ollenkaan jakanut minun haluani.
"Rehtori...", hänen äänessään oli valittava sävy ja hän liikahteli levottomasti. "En näe mitään järkeä siinä, että...", hän aloitti, mutta ei koskaan päässyt sen pidemmälle. En ollut milloinkaan kuvitellut, että hän voisi joskus näyttää yhtä aikaa sekä hyvin vihaiselta että hyvin neuvottomalta, mutta silloin sekin tuli todistetuksi. Hän vältteli minun katsettani ja halusi kaikesta päätellen vajota maan alle. Minä sen sijaan halusin äkkiä painautua lohduttavasti häntä vasten, vaikka osa minusta oli hänelle todella vihainen.
"Minä näen siinä paljonkin järkeä, Severus, mutta se ei oikeastaan edes kuulu minulle" Dumbledore vastasi leppoisasti. Hänen kirkkaat silmänsä siirtyivät Kalkaroksesta minuun ja takaisin vielä hetken, ennen kuin hän jatkoi katsomatta oikeastaan kumpaakaan. "Tämä kuuluu täysin teille, mutta muistakaa, että oletan teidän pidättäytyvän tietynlaisista harrasteista...."
"Albus!" Kalkaros äyskäisi tuskaisasti. Se oli ainoa kerta, kun kuulin hänen kutsuvan Dumbledorea etunimeltä.
"Tämä yö on tietenkin poikkeus, Severus" Dumbledore vastasi ja sai Kalkaroksen melkein räjähtämään raivosta ja häpeästä. Minä tunsin myös omien poskieni muuttuvan väriltään tummemmiksi. Dumbledoren hyväntuulisuus vain lisääntyi siitä, ja minä huomasin ensi kertaa, että hänessä oli pienen kiusanhengen vikaa.
"Hyvää yötä, Severus ja Harry", hän toivotti lopulta, kun minä ja Kalkaros pysyimme vaiti, ja me änkytimme hänelle jonkinlaiset vastaukset ennen kuin hän lähti tyrmistä. Me jäimme typertyneinä tuijottamaan hänen peräänsä kuin emme olisi uskoneet, että hän oli mennyt. Sitten me käännyimme katsomaan toisiamme ja minun suutani kuivasi hirvittävästi. Pelko, kaipaus, kiihko ja suuttumus iskivät minuun hurjalla voimalla.
"Potter", hän murahti nimeni, mutta ei muuta. Hän ei ensin kutsunut minua sisään tai edes liikkunut mennäkseen itse sinne.
"Minun nimeni on Harry, professori", minä vastasin vähän kiukustuneena ja kun hän ei vieläkään puhunut mitään, minä lausuin ääneen sen mitä ajattelin. "Sinä valehtelit minulle!" Syytökseni sai häneen viimein liikettä ja hän liukui silmänräpäyksessä luokseni, tarttui käsivarteeni ja veti minut huoneisiinsa. Hän sulki oven perässämme huolellisesti eikä unohtanut taikoa hiljennysloitsua paikalleen. Sen tehtyään, hän katsoi minua tuimasti, mutta edelleen minä näin uuden, minulle tuntemattoman pilkkeen hänen yöntummissa silmissään
"Minä satuin puhumaan totta, Potter", hän sanoi lyhyesti painottaen sukunimeäni ja rojahti epätavallisen huolimattomasti olohuoneensa nahkanojatuolille. "Minä rakastan Malfoyta"
"Mutta et samalla tavalla kuin sinä rakastat minua", minä tivasin vihaisesti ja istuin sille samalle kovalle tuolille, jolla olin istunut edellisellä kerralla käydessäni hänen luonaan. Kalkaroksen silmät siristyivät hiukan hänen kuullessaan sanani, mutta hän ei kieltänyt niiden totuutta. Hän vain istui jurosti tuolissaan ja hankasi valkeita käsiään yhteen.
"Sinä olet ärsyttävän sitkeä, Potter...", hän jupisi eikä suostunut kohtaamaan katsettani. "Jos Dumbledore ei olisi minulta salassa murtanut hiljennysloitsuani, sinä et tietäisi mitään minun...haluistani tai tunteistani", hän jatkoi huokaisten. Jos minä olisin ollut vähemmän valmis nöyrtymään tai enemmän ylpeä, minä olisin kävellyt ulos hänen huoneestaan emmekä me koskaan olisi päätyneet siihen mihin me päädyimme. Mutta hänen vuokseen ja sen vuoksi mitä olin kuullut hänen ja Dumbledoren keskusteluista, minä nielin taas kerran ylpeyteni ja pysyin paikoillani.
"Mikset vain kertonut minulle totuutta, professori? Minä olisin ymmärtänyt sen!", minä sen sijaan kysyin ainoastaan hieman kiivastuneena. Hän kohotti silmänsä takaisin minuun ja näytti todella synkältä.
"Olisitko? Epäilen sitä vahvasti. Sinä olet vasta lapsi", hän vastasi, mutta minä tiesin, että minun ikäni oli hänelle pelkkä hyödyllinen tekosyy.
"Mikset puhu siitä mistä asia oikeasti kiikastaa, professori?!", tiukkasin häneltä entistäkin kovemmalla äänellä ja hetken mielijohteesta lisäsin huutaen. "Sinä halusit minusta eroon, koska sinua pelottaa, että menetät minut taistelussa Voldemortia vastaan!"
Luulin, että hän suuttuisi väitteistäni, jotka me molemmat tiesimme tosiksi ja odotin, että hän ponnahtaisi kiihtyneenä takaisin pystyyn, mutta hän pysyikin rauhallisena. Hän tuijotti minua kiinteästi, ennen kuin murahti hiljaa.
"Vihaan menettämistä" Se lyhyt lause kertoi kaiken tarpeellisen hänestä. Ymmärsin, että hänen sanavarastossaan vihalla ja pelolla oli toisinaan sama merkitys. Hän ei koskaan myöntäisi kenellekään pelkäävänsä, mutta vihan hän tunnusti helposti.
"Niin minäkin!", vastasin hänelle ja ajattelin vanhempiani, joita en ollut edes tuntenut, ja sitä kuinka sydämeni oli lähes särkynyt luullessani Kalkaroksen olevan täysin välinpitämätön minusta. En halunnut ikinä enää kokea mitään vastaavaa.
"Sitten sinun pitäisi käsittää tämän mielettömyys!" Kalkaros puuskahti turhautuneena. "Me emme voi olla muuta kuin kaksi yksinäistä ja vaarallisessa maailmassa elävää homoa, jotka löytävät toisistaan hetken tyydytyksen. Se ei ole rakkautta, Potter!", hän kohottautui kiukustuneena ylös nojatuolistaan ja olisi alkanut kävellä rauhattomasti ympyrää, ellen minä olisi noussut ylös ja katkaissut hänen tietään. Meidän kehomme törmäsivät toisiinsa ja suuttumuksen keskelläkin minä tunsin sähkön välillämme. Se houkutteli minua kietomaan käteni hänen ympärilleen ja suutelemaan häntä. Se myös aiheutti minulle erektion.
"Mitä väliä sillä on, jos se on mieletöntä, kun se kerran tuntuu oikealta?", minä kysyin kyllästyneenä ja välittämättä oliko puheissani mitään järkeä vai ei. Kuin omasta tahdostaan sormeni kurottautuivat koskettamaan hänen rintaansa suunnilleen sydämen kohdalta ja sivelemään hänen kaapunsa pehmeää pintaa. Hän värähti kosketustani, mutta ei pysäyttänyt minua.
"Älä ole typerä", hän sanoi, mutta tietenkin minä olin, sillä elin ensirakkauden huumassa, joka ei järjestä piitannut. Siispä minä painauduin uhkarohkeasti ja haastavasti häntä vasten.
"Väitätkö yhä, ettet pidä minusta?", kysyin ja hänen suunsa mutristui tyytymättömyydestä, vaikka hänen silmänsä paljastivat hänen halunsa. Hän ei työntänyt minua kauemmas itsestään.
"Olisiko sillä mitään vaikutusta?", hän vastasi yrmeästi. "Sinulle on mahdotonta puhua järkeä. Siinä sinä ehdottomasti olet samanlainen kuin isäsi!", hän tiuskaisi pahantuulisenkuuloisena, mutta nojautui sitten nopeasti eteenpäin ja vangitsi huuleni kiukkuisen intohimoiseen suudelmaan, joka kesti liian lyhyen aikaa ja jätti jälkeensä kaipauksen. "En pääse sinusta eroon", hän huokaisi antautuneena.
"Sinä ja isäni...olitteko te...?", minä kysyin, kun mieleeni nousi äkillisesti häiritsevän selkeä kuva itseni näköisestä nuoresta miehestä syleilemässä Kalkarosta juuri samalla tavalla kuin minä tein. Se olisi selittänyt sen miksi Kalkaros alun perinkään oli havainnut minun kiinnostukseni ja miksi hän itse oli kiinnostunut minusta. Hän näki minussa entisen rakastettunsa, jonka oli menettänyt. Olettamukseni saattoi olla looginen, mutta silti se oli väärä. Kalkaros hymähti kuuluvasti ja hetkeksi hänen mustat silmänsä saivat takaisin niiden inhan kiillon.
"Minä ja isäsi olimme vihamiehiä - paljolti samaan tapaan kuin sinä ja Draco nyt", hän vastasi ja kiersi kätensä ympärilleni. Ne laskeutuivat lämpiminä selkääni ja liukuivat sitä pitkin hitaasti alemmas. "Minun rakastajani oli samalla puolella kanssani", hän kuiskasi melkein suoraan huulilleni ja hänen henkäyksensä ja hyväilynsä saivat erektioni kovenemaan. Tunsin sydämeni lyövän malttamattomana rinnassani.
"Hän oli kuolonsyöjä", vastasin hänelle huokaisten. Oikeastaan asia ei enää jaksanut kiinnostaa minua, mutta minä halusin pitää hänet edes kohtuullisen tyytyväisenä osoittamalla, että kuuntelin häntä. Todellisuudessa minä ennemminkin halusin fyysistä kontaktia. Minä kaipasin kiihkeää rakastelua.
"Niin oli", hän myönsi mutisten ennen kuin huulemme taas kohtasivat uudessa sähköisessä suudelmassa. Sillä kertaa mikään ei enää pidätellyt meitä ja kätemme painoivat kehomme mahdollisimman tiukasti yhteen. Lopulta hänen kielensä luikerteli suuhuni ja valloitti sen notkein liikkein. Se toi mukanaan vahvan kahvin aromin ja lämmön, joka muuttui poltteeksi haaroissani. Hetkessä penikseni jo sykki tuskallisen paineen kourissa.
"Emmekö me nyt voisi...?", minä ruikutin häpeilemättä, kun hän lakkasi suutelemasta minua ja yritti taas hillitä omia halujaan. Hänen hengityksensä kulki raskaasti ja hänen rintansa kohoili voimakkaasti.
"Sinä olet todella ärsyttävä!", hän sihahti, mutta hänen silmänsä paljastivat hänet, sillä ne kiilsivät yhtäläisestä halusta kuin minkä tunsin omassa kehossani. Hän oli jo hävinnyt taistelunsa, vaikka koettikin yhä pyristellä vastaan. Sen havaitessani minä tunsin aitoa voitonriemua, mutta en edelleenkään ollut niin tyhmä, että olisin antanut hänen nähdä sen.
"Olen kuullut tuon joskus ennenkin...", minä valitin ja etsin vaivihkaa jalallani hänen elintään. Sen löytäminen ei ollut ollenkaan vaikeaa, sillä huolimatta hänen väljästä kaavustaan se tuntui kovana paukamana sen alla. Hänen erektionsa oli yhtä selvä kuin minunkin.
"Johtuu siitä, että se on totta, Potter", hän murahti ja yritti olla vetämättä terävästi henkeä, kun minä kiusoittelin hänen kaluaan jalallani. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen, muttei voinut lakata huohottamasta.
"Etkö voisi kutsua minua Harryksi, professori?", minä marisin ja mietin kaivaisinko taikasauvani esiin ja leijuttaisin hänet hänen makuuhuoneeseensa. En olisi millään malttanut odottaa hänen aloitettaan, vaikka toisaalta tiesin, että hänen maltillisuutensa ja suoranainen sadisminsa takaisi minulle parhaimman nautinnon. Jos jotain sai liian helposti, se ei jaksanut kiinnostaa.
"En", hän vastasi hyvin jääräpäisesti ja keskeytti jalkani maanittelevan liikkeen. Hänen ilmeessään vilahti aavistus aitoa tuskaa. "Etkä sinä voi kutsua minua Severukseksi", hän lisäsi, vaikken minä ollut aikeissakaan tehdä sitä. Severus kuulosti minusta vieraalta. Minä en ollut koskaan kutsunut häntä mielessäni sillä nimellä ja myöhemminkin minulla oli pitkään vaikeuksia tottua käyttämään hänestä hänen etunimeään.
"Ei tulisi mieleenikään", sanoin hieman kiukkuisesti ja painauduin uudelleen häntä vasten. Tälläkään kertaa hän ei vastustellut, mutta tyytymättömyys heijastui hänen alaspäin kääntyneistä suupielistään. Hänen ilmeensä oli kuitenkin niin vakavasti ristiriidassa hänen himosta kiiluvien silmiensä kanssa, etten minä välittänyt siitä. Minä kaappasin hänet syleilyyni.
"Sinä kaipaat uutta oppituntia?", hän kysyi silkkisesti eikä jäänyt odottamaan myöntävää vastaustani ennen kuin jo vangitsi äkillisellä liikkeellä molemmat ranteeni tiukkaan otteeseen. Hän pyöräytti meidät tottuneesti kohti makuuhuoneettaan ja ohjasi meidät sulavasti sinne päästämättä hetkeksikään irti minusta. "Teen tämän viimeisen yhteisen yömme kunniaksi", hän huohotti huulet kaulaani vasten ja suuteli sitä sitten villein, melkein epätoivoisin ottein niin, että siihen jäi jälki, jota jouduin myöhemmin peittelemään korkeakauluksisella paidalla.
"Ei tämä jää viimeiseksi yöksi", minä väitin ja yritin vapauttaa käteni hänen käsistään halatakseni häntä. Jossain kiihottuneen ja harhailevan mieleni perukoilla minä tajusin, että hän tarvitsi sitä. Että hän tarvitsi minulta lupauksia ja vakuutteluja siitä, etten minä unohtaisi tai siirtyisi eteenpäin, vaikka olinkin nuori. "Tulee vielä useita öitä ja...", ääneni katkesi voihkaukseen, kun hän tanssitti kielenpäätään minun aataminomenallani ja lopulta lipaisi sitä koko kielellään.
"Ei tule, Potter", hän vastasi yksioikoisesti äänensävyllä, joka ei sallinut vastaväitteitä. "Minä tiedän sen ja on parempi, että sinäkin vihdoin hyväksyt sen", hän jatkoi synkästi ja minä avasin suuni kumotakseni hänen lausahduksensa, mutta en saanut sanaakaan ulos ennen kuin hänen suunsa vaiensi minut. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin antautua enkä pannut sitä edes pahakseni. Minä vastasin hänen suudelmaansa niin kuin vain teinipoika voi siihen vastata, kömpelösti ja innokkaasti, enkä edes hävennyt vähäistä kokemustani.
Häntä kokemattomuuteni ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän. Päinvastoin hän tuntui nauttivan siitä, että sai opettaa minulle uusia temppuja. Hänen kielensä kärki hyväili ensin pehmeästi kitalakeani ja sitten poskiani. Se liikkui niitä pitkin eteen ja taakse hitaasti, aivan kuin olisi suorittanut järjestelmällistä etsintää, mutta kuitenkin jotenkin sattumanvaraisesti enkä minä voinut ennustaa minne se seuraavaksi kääntyisi. Minä vain seurasin sitä, imin itseeni sen antamaa nautintoa ja mietin epämääräisesti ja epäloogisesti, että hänellä oli enemmän taipumusta opettajaksi kuin hän itse oli luullutkaan. Jos hän ei olisi aina suhtautunut oppilaisiinsa niin penseästi, hän olisi varmasti saanut Nevillen ja minutkin oppimaan jotain liemientunneilla. Jos hän olisi ollut yhtä kärsivällinen luokkaopetuksessaan kuin suutelemisessaan, minustakin olisi varmasti tullut hyvä liemienkeittäjä. Hän oli ristiriitainen sekoitus kärsimättömyyttä ja itsehillintää.
"Minä en ikinä hyväksy sitä, että tämä olisi viimeinen yhteinen yömme", vannoin hänelle hengästyneenä, kun hänen kielensä viimein luikahti ulos suustani ja suudelmamme katkesi. "Miksi tämän pitäisi olla?", minä kysyin ärtyneenä. Tiesin, että olisi tuskallista odottaa koko lukukausi loppuun ennen kuin saisin taas olla hänen kanssaan, mutta en kuitenkaan nähnyt siinä mitään ylivoimaista. Minä olin varma rakkaudestani ja siitä, ettei se olisi vain ohimenevää huumaa. Ehkä se oli minun puoleltani naiivia, mutta minä uskoin vahvasti tuntevani itseni ja tietäväni mitä minä tulevaisuudelta halusin.
"Älä ole typerä", hän huohotti suoraan kasvoilleni ja vapautti lopultakin käteni aukoakseen minun tumman koulukaapuni pidikkeet. "Mitä muuta yhteistä meillä on kuin se, että olemme molemmat homoja?", hän kysyi riuhtaistessaan kaavun olkapäiltäni alas ja heittäessään sen huolettomasti sängyn päätykaiteelle. Hänen kasvoillaan vilahti inhotusta ja katkeruutta kuvaava ilme.
"Onhan meillä...", minä aloitin ja yritin vastata jotakin järkevää, mutta ajatukseni tuntuivat vaeltavan aivan toisille poluille. Minulle hänen kysymystään tärkeämpi ja ajankohtaisempi oli oma kysymykseni siitä, pujauttaisinko käteni hänen kaapunsa sisään vai avaisinko ensin sen kiinnikkeet. En osannut päättää, joten hän ehti tehdä sen puolestani. Yhdellä rivakalla vedolla hän riisui mustan pitkän kaapunsa välittämättä siitä, että sen napit repesivät ja putosivat lattialle. Hänen silmänsä tuikkivat kiivaina.
"Me emme edes tunne toisiamme, Potter", hän sanoi, lipaisi hermostuneesti tai himokkaasti huuliaan ja tarttui kiinni ohueen valkoiseen paitaani. Minä nostin kiltisti käteni ylös ja annoin hänen pujottaa sen yltäni.
"Se asia voidaan kyllä korjata, professori", minä vastasin itsevarmasti ja luottavaisesti. Olin sellaisessa mielentilassa, ettei mikään voinut masentaa minua. Pahimmat pelkoni olivat osoittautuneet epätosiksi ja toiveeni heränneet eloon. Sydämessäni ja mielessäni olin kai tiedostamattani päättänyt, etten antaisi hänen enää hankkiutua minusta eroon. En vaikka hän sanoisi tai tekisi mitä.
Hän työnsi minut vähemmän hellästi sängylleen ja katsoi minua ylhäältä alaspäin vihaisesti, mutta minä näin antautumisen hänen kasvoillaan ja tunsin hymyn pyrkivän huulilleni. Hän tekisi niin kuin minä halusin.
"Sinä olet ärsyttävä, Potter", hän murahti tyytymättömästi riisuessaan housuja pois jalastaan. "Mutta sinähän tiesitkin sen jo, eikö niin?", hänen kulmakarvansa kohosivat äkkiä ylös ja hänen huulensa vääntyivät omituiseen ilmeeseen. Minulta kesti hetken aikaa tajuta, että hänen kasvoillaan oleva irvistys oli hänen versionsa hymystä. Jos en olisi jo maannut sängyllä, olisin saattanut lentää selälleni pelkästä ajatuksestakin.
"Niin tiesin", minä sanoin enkä voinut olla hymyilemättä. Minusta tuntui, että se oli ensimmäinen henkinen lähentymisaskel välillämme - se oli ensimmäinen askel, joka ei liittynyt mitenkään seksuaaliseen vetovoimaan ja se sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että olin oikeassa. Se, mitä minä toivoin ja halusin, ei ollutkaan niin epärealistista. Se, mitä minä tunsin ja aistin hänestä ei ollut pelkkää kuvitelmaa tai harhaa. Minun vain täytyi houkutella hänestä ne näkymättömät piirteet esiin.
Mutta nähdessäni kuinka hän seisoi vuoteen vieressä täysin alastomana ja kiihottavana, minun erektioni muistutti kipeästi olemassaolostaan, minä päätin aluksi tyytyä niihin näkyviin puoliin.
"Professori...", minä valitin ja ojensin käteni kuin lapsi, joka kaipaa syliä. Hän virnisti pahaenteisesti eikä liikahtanutkaan toteuttaakseen minun toivettani.
"Ei...minä lupasin uuden oppitunnin ja aion myös pitää lupaukseni", hän kuiskasi pehmeästi.
****
A/N: Eli pahoittelen, että pätkäsin tuon tuohon kohtaan, mutta se on minusta kappaleen loppu,hehe
"Harry, missä sinä olet ollut? Minä jo huolestuin, kun näin, että sänkysi oli tyhjä." Ron sanoi ja minä säpsähdin. Pelkäsin, että hän pystyisi arvaamaan mihin minä olin mennyt, mutta onneksi Ron ei koskaan ollut yhtä terävä-älyinen kuin Hermione.
"Minulle tuli nälkä ja hiivin keittiöön hakemaan ruokaa.", selitin enkä edes joutunut turvautumaan valheeseen. Eihän Ronin tarvinnut tietää, että olin käynyt keittiössä monen mutkan ja erityisesti tyrmien kautta. Arvelin, ettei Ron takuulla ymmärtäisi ja että hän voisi pahoin, jos tietäisi mitä minä ja Kalkaros olimme tehneet.
"Se ei ole ihme. Sinähän nukuit iltapalan yli!", hän murahti unisesti ja piti minua selvästi mielenvikaisena. Olin samaa mieltä hänen kanssaan, vaikkakin eri syistä. Minä olin rakastunut koulun vastenmielisimpään opettajaan ja halusin oppia tuntemaan hänet paremmin.
Seuraavien parin viikon aikana uskoni Kalkaroksen rakkauteen oli taas kovalla koetuksella. Hän jätti minut tahallisesti huomiotta. Liemitunneilla hän tuskin sanoi minulle sanaakaan, ei edes halveksien tai ivaillen. Hän ei katsonut minua kohti vaan vältti silmiäni. Luulin, että hän katui yhteisiä rakastelun hetkiämme, mutta myöhemmin ymmärsin, että hän vain yritti hämätä minua kieltämällä kaiken. Hän liehitteli inhottavasti Malfoyta ja seisoi mielestäni aivan liian usein ja aivan liian lähellä häntä. Se sai minut kiehumaan raivosta. Minä suunnittelin liudan yököttäviä loitsuja, jotka voisin luetella pannakseni Malfoyn kärsimään, mutta minä hillitsin itseni enkä koskaan käyttänyt niitä.
Viikot raahautuivat eteenpäin. Minä pohdin rakkauttani ja todistelin itselleni sen hulluutta suostumatta kuitenkaan uskomaan, etteivät tunteeni saaneet vastakaikua. Lopulta taas myöhään eräänä perjantaiyönä minä hiivin tyrmiin ja Kalkaroksen oven taakse. Olin pukeutunut näkymättömyysviittaani, mutta kuljin siitä huolimatta niin äänettömästi kuin kykenin. Kalkaros oli jotenkin aistinut minut viime kerralla, joten en enää luottanut suojaani. Olin päässyt hänen ovensa kohdalle, kun se lennähti auki. Hetken olin varma, että Kalkaros oli salaperäisellä tavalla kuullut tuloni, mutta sitten Malfoy astui ovesta käytävään. Sydämeni hyppäsi kurkkuuni.
"Hyvää yötä, professori.", hän huikkasi ja minusta hänen hymynsä ja äänensä vaikuttivat aidoilta ja lämpimiltä.
"Hyvää yötä, Draco." Kalkaros sanoi hänelle pehmeämmin kuin minä olisin halunnut hänen puhuvan Malfoylle. Tunsin mustasukkaisen punan nousevan vastustamattomasti kasvoilleni. Miksi hänen käytöksensä oli niin paljon parempaa Malfoyn kuin minun seurassani? En voinut sietää sitä. Se oli liian epäoikeudenmukaista.
"Professori.", minä jupisin Malfoyn kadottua näkyvistä ja Kalkaroksen yhä seisoessa ovensa suussa kuin odottaen. Hän säpsähti ja kääntyi heti ääneni suuntaan käsi taskussa piilottelevan taikasauvansa kahvalla.
"Potter.", hän murahti silmät kiiltäen käytävän hämäryydessäkin ja teki kädellään koruttoman heilautuksen kutsuakseen minut sisään. Minä tottelin empimättä. Pujotin näkymättömyysviitan harteiltani heti kun hän oli paukauttanut oven kiinni jäljessäni.
"Professori...minä...minä.", olisin halunnut syöksyä hänen kimppuunsa ja suudella häntä, mutta en yksinkertaisesti uskaltanut. Olin ajatellut häntä koko ajan. Olin miettinyt miten aloittaisin hänen kanssaan tavallisen ja arkipäiväisen keskustelun, mutta nyt kun minulla oli tilaisuuteni, minä vain änkytin nolostuneena.
"Säästä selityksesi. Minä tiedän miksi sinä olet täällä.", hän kuitenkin murahti mitellen minua katseellaan kaikkea muuta kuin tyynen rauhallisesti. Hänen poskilleen kohosi vihainen punastus ja hän hankasi käsiään hermostuneesti yhteen. "Seuraa minua, Potter." Hän johdatti minut olohuoneeseensa ja viittasi minua istumaan epämukavaan ja kovaan suoraselkäiseen tuoliin. Hän teki sen aivan tahallaan. Hänen oma tuolinsa oli musta lokoisannäköinen nahkanojatuoli. Minun suuttumukseni kasvoi vähä vähältä ja eniten minua ärsytti se, että minä halusin häntä enemmän ja enemmän kohtelipa hän minua miten hyvänsä.
"Mitä Malfoy täältä haki?", kysyin äkäisesti ja hän vastasi yhtä äkäisesti.
"Olen jo sanonut sinulle, Potter, että minun ja Malfoyn väliset asiat eivät kuulu sinulle.", hänen silmänsä tutkivat minua kiinteästi ja kuumeisesti, mutta hänen ruumiinsa eleet olivat viileät. Hän asetti kätensä polvilleen. "Sanon sinulle nyt myös sen, ettet saa enää tulla tänne.", hän jatkoi hiljaa.
"Miksen?"
"Tästä täytyy tulla loppu!", hän läimäytti kädellään polveaan niin lujasti, että sen oli pakko tehdä kipeää, mutta kiihtymyksessään hän olisi tuskin havainnut kipua. Hän halusi päästä minusta eroon, koska minä olin aiheuttanut hänessä sellaisia tunteita, joita hän ei halunnut.
"Miksi?", minä nojauduin kiukkuisena eteenpäin tuolillani.
"Koska me voimme molemmat joutua erotetuiksi tämän takia!", hän huudahti ja siinä mitä hän sanoi oli järkeä, mutta silti minä olin varma, että hän valehteli. Pelko työpaikan menetyksestä ei ollut hänen ainoa syynsä. "Enkä minä halua menettää työpaikkaani sinun takiasi, Potter.", hän lisäsi kiireesti, mutta hän ei kohdannut katsettani puhuessaan. Hän tiesi, että jos olisin nähnyt hänen silmänsä, olisin tiennyt heti, ettei hän kertonut totuutta. Sillä ei ollut merkitystä, sillä olin jo keksinyt tavan puristaa totuuden hänestä irti.
"Minä en välitä siitä, että voin joutua erotetuksi tämän vuoksi!", tokaisin hänelle vihaisesti ja ponnahdin ylös tuoliltani kuin olisin ollut lähdössä. "Mutta jos sinua pelottaa, professori...", ne olivat taikasanat ja niiden iskusta hänen mustat silmänsä muuttuivat suuriksi ja raivostuneiksi. Hän hyppäsi pystyyn.
"Potter!", hän karjaisi kovalla, tottelevaisuutta vaativalla äänellä, jota kaikki Tylypahkan oppilaat pelkäsivät. "Minä en ole pelkuri!", hän huusi vasten kasvojani, mutta minä en aikonut luovuttaa niin vähällä. Minä olin lakannut pelkäämästä häntä.
"Kerro sitten totuus, professori.", kysyin häneltä. "Miksen saa enää tulla tänne?" Jonkin aikaa näytti siltä, ettei hän vastaisi kysymykseeni. Hän vain seisoi siinä tuijottaen minua tulistuneilla silmillään, mutta sitten hän sanoi tyynesti.
"Hyvä on. Koska olet niin itsepäinen idiootti, että vaadit vastausta, kerron sinulle totuuden. Se saa sinut toivomaan, että et olisi kysynyt" Hän veti henkeä kuin olisi halunnut lisätä jännitystä ja jatkoi sitten. "Minä rakastan Malfoyta"
"Draco Malfoyta?" Sylkäisin inhoavasti suustani viholliseni nimen ja Kalkaros hymähti kuuluvasti. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, joka oli hänen lähin vastineensa hymylle.
"Sekä häntä että hänen isäänsä", hän vastasi ja hänen poskensa lehahtivat epätavallisen punaisiksi. "Niin kuin olen sanonut sinulle, en edes pidä sinusta, mutta ruumiini ei voinut vastustaa kiusausta. Nyt se on kuitenkin loppu ", hänen katseensa harhaili hieman hänen puhuessaan, mutta olin siitä ainoastaan iloinen. En olisi halunnutkaan tuijottaa häntä silmiin. Veri kohisi korvissani, kun aivoni piirsivät kuvaa hänestä yhdessä sekä Dracon että tämän isän kanssa, suutelemassa ja koskettelemassa heitä samalla tavoin kuin minua. Muistin, että olin pari kertaa nähnyt Malfoy vanhemman katsomassa luihuisen ja rohkelikon välistä ottelua ja että hän oli molemmilla kerroilla istunut Kalkaroksen vieressä. Se oli niin ilmiselvää, että he olivat...ja nyt hän oli siirtynyt nuorempaan Malfoyhin. Hän piti vaaleista miehistä ja minä olin tumma. Olin varma, että hän oli tehnyt kaiken vain kostaakseen isälleni kauttani.
Jos tunteeni eivät olisi myllertäneet niin voimakkaasti, minä olisin tajunnut hänen valehtelevan. Jos hänen puheensa olisivat olleet totta, hän ei olisi juuri aiemmin väittänyt, että hänen ja Malfoyn väliset asiat eivät kuulu minulle. Hän vain tahtoi päästä minusta eroon ja käytti siihen vanhaa ja julmaa tapaa, enkä minä antanut sitä hänelle pitkään aikaan anteeksi.
Minä seisoin hetken liikkumatta paikoillani enkä osannut tehdä mitään. Sitten sain jalat alleni, nappasin näkymättömyysviittani ja juoksin ulos hänen huoneestaan niin nopeasti kuin pystyin. Vaikka koetin estää sitä, kyyneleet kihosivat silmiini harppoessani portaat ylös. Ennen lihavan leidin kohtaamista pyyhin ne hihaani ja vedin syvään henkeä. Vannoin itselleni, ettei kukaan saisi tietää minun typerästä rakkaudestani eikä varsinkaan siitä, että tuhersin itkua, kun se ilkeä sadisti jätti minut. Inhosin itseäni siitä, että olin altistanut itseni sellaiselle nöyryytykselle.
Kukaan ei olisi varmaankaan saanut tietää suhteestani, ellei Hermione olisi sinä yönä odottanut minua rohkelikkojen oleskeluhuoneen hämärässä. Kummallista miten pienistä asioista suuretkin asiat saattavat olla kiinni, sillä jos Hermione ei olisi odottanut minua siellä, minä ja Kalkaros emme olisi koskaan päätyneet lopulta yhteen.
Mutta niin kävi, koska minä riisuin näkymättömyysviittani heti päästyäni sisään rohkelikkotorniin.
"Harry?" Hermionen ääni kutsui nimeäni. En ollut kuulevinanikaan sitä, mutta hän seurasi minua ja tarttui lopulta käteeni. "Harry, olen odottanut sinua. Arvelinkin, että hiivit öisin ulkona ja olen sinusta huolissani"
"Haaskaat aikaasi. Minä juuri lopetin hiiviskelyni", ärähdin hänelle ja yritin vapautua hänen otteestaan, mutta hän ei antanut niin helposti periksi. Jälkeenpäin olisin saattanut suudella häntä kiitokseksi siitä, mutta sinä hetkenä minä vihasin häntä. Tunsin itkun kutittavan kurkkuani enkä halunnut hänen huomaavan sitä.
"Harry, minä olen ystäväsi. Voit kertoa minulle mitä tahansa..."
"Jos olisit ystäväni, et nuuskisi asioitani vaan antaisit minun olla rauhassa!", sihisin hänelle samaan tapaan kuin puhuessani kärmeskieltä, mutta ääneni värisi ja tunsin kyyneleet poskillani. Hänkin huomasi ne ja puristi lujemmin käsivarttani. Hänen katseensa oli täynnä myötätuntoa.
"Harry...", hän kuiskasi ja sitten hän halasi minua lämpimästi. Hänen läheisyytensä tuntui niin lohduttavalta, että huomasin pian vuodattavani kyyneleitä hänen olkapäätään vasten. Itkin naiivisuuttani, typeryyttäni, nöyryytystäni, mutta ennen kaikkea itkin rakkauttani. En päässyt siitä eroon. Hermione johdatti minut sohvalle istumaan ja kerroin hänelle kaiken, mitä minulla oli sydämelläni. Kerroin hänelle kaiken minusta ja Kalkaroksesta, mutta jätin pois tietyt yksityiskohdat seksikohtauksistamme.
"Voi Harry...", hän huokaisi lopetettuani. "Minä luulinkin, että sinulla oli salainen suhde, mutta professori Kalkaros...", hän pyöritti päätään hitaasti.
"Et siis ole järkyttynyt kuultuasi, että olen homo?", kysyin kuivattuani viimeisetkin kyynelistäni.
"En tietenkään!", hän sanoi hymyillen hivenen viekkaasti ja jatkoi. "Toisin kuin sinä luulet minä en ole tiukkapipo", me molemmat naurahdimme sille. Hän sai minut tuntemaan oloni paljon paremmaksi. En ollut ennen tiennytkään, että hänessä oli myös herkempi ja rentoutuneempi puoli.
"Kuule, Harry. Luultavasti on parempi, että Kalkaros teki suhteestanne lopun heti alkuunsa. Hän on katkeroitunut mies, joka ei kenties tunne rakkautta", hän sanoi istuttuamme hetken hiljaisuudessa. Hän piti yhä lohduttavasti kiinni minun käsivarrestai. "Mutta..."
"Mutta mitä?"
"Se, mitä kerroit minulle, häiritsee minua. Siinä on liikaa ristiriitaisuutta", hän sanoi ja haroi oikealla kädellään paksua tukkaansa. "Hän sekä haluaa että ei halua sinua. Hän ei osaa päättää, ehkä hän pelkää rakastaa sinua"
"Entä sitten Malfoyt?"
"En tiedä, Harry" Hermione pudisti surullisesti päätään. "Olen varmasti järjiltäni sanoessani näin, mutta minusta tuntuu, ettei sinun kannata vielä luopua toivosta - siis jos sinä rakastat häntä", hän neuvoi ujostellen.
"Liian myöhäistä, Hermione", vastasin, mutta sydämeni oli toista mieltä. Se tarttui Hermionen neuvoihin lähes epätoivoisesti, ja seuraavina päivinä huomasin taas etsiväni Kalkaroksesta rakkauden merkkejä. Toruin itseäni siitä. Olin säälittävä tapaus. Kalkaros ei tietenkään ollut huomaavinaankaan minua. Liemien tunneilla hän kulki useasti ohitseni, mutta vain harvoin hän puhui minulle eikä silloinkaan astunut kovin lähelle kattilaani. Hän näytti minun silmiini riutuneelta, kärsivältä ja yksinäiseltä. Hän näytti ihan samanlaiselta kuin miksi itse tunsin oloni.
Toinen mielenkiintoinen ja toivoa herättävä havaintoni oli se, että hän tuntui liehittelevän Draco Malfoyta vähemmän kuin aikaisemmin. Hän suosi yhä Malfoyta luokassaan, mutta soi tälle kehuja entistä harvemmin. Hän vaikutti pikemminkin poissaolevalta ja surevalta. Se sai minut taas eräänä iltana hiipimään alas tyrmiin. Sitkeyden puutteesta minua ei ainakaan koskaan olisi voinut syyttää.
Päästyäni hänen ovelleen kuulin sisältä vaimeita ääniä, jotka tunnistin nopeasti. Rehtori Dumbledore puhui professori Kalkaroksen kanssa ja minä painoin häpeilemättä korvani ovea vasten ja kiitin heidän huonomuistisuuttaan. He olivat unohtaneet asettaa hiljennysloitsun paikoilleen. Kohta tosin ymmärsin, ettei se ollut pelkkä unohdus.
"Enkö saa sinua muuttamaan mieltäsi, Severus?" Dumbledore kysyi äänellä, jossa oli aitoa huolestuneisuutta ja väsyneisyyttä.
"Et. Olen odottanut tätä aivan liian kauan" Kalkaros vastasi kuulostaen tavanomaistakin huonotuulisemmalta. "Et voi pysäyttää minua"
"Se ei ole oikea ratkaisu" Dumbledore puhui pehmeällä ja lempeällä äänellä, mutta sillä ei ollut hänen toivomaansa vaikutusta.
"Älä puhuko minulle oikeista ratkaisuista! Se on myöhäistä! Olen jo tehnyt kaiken väärin! Tämä on vain yksi lisä siihen listaan" Kalkaros vastasi vihaisesti. Hänen inhoava äänensä sai minut säpsähtämään. Hermione oli sanonut, että hän oli katkera mies ja minä olin ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta en ollut tajunnut kuinka syvälle juurtunutta se katkeruus todella oli.
"Se on itsemurha, Severus, ja minkä vuoksi?" Dumbledore oli nyt selvästi surullinen. "Hän ei ymmärrä tehneensä mitään väärää eikä tekosi tuo rakastajaasi takaisin", hän jatkoi ja minä tietenkin juutuin sanaan "rakastaja". Kalkaroksella oli siis ollut joku, joka josta hän oli todella välittänyt ja jonka hän oli menettänyt. Hän elätteli nyt kostoa. Ja minä huomasin, että minä puolestani elättelin mustasukkaisuutta.
"Minä en edes enää halua rakastajaani takaisin, mutta olen tämän Harrylle...Pottereille velkaa" Kalkaros sanoi niin hiljaisella äänellä, että minä hädin tuskin kuulin sitä. Hänen vihansa oli hieman lauhtunut ja minä tunsin sydämeni lyövän kiivaammin. Hän oli vahingossa kutsunut minua etunimeltä ja niin hassua kuin se onkin se jo yksistään riitti lämmittämään mieltäni. Minä olin vajonnut jo niin alas.
"En usko, että Harry arvostaisi sitä, että sinä tapattaisit itsesi hänen puolestaan" Dumbledore sanoi, mutta sitten hän lisäsi jotain, joka sai kylmän kiven putoamaan vatsaani. "En myöskään usko, että Lucius tai Draco ilahtuisivat kuolemastasi. Ajattele ihmisiä, joita rakastat, Severus" Rehtorin sanoja seurasi täydellinen hiljaisuus, jonka aikana kuulin liiankin selvästi veren suhisevan korvissani. Dumbledore oli vahvistanut suurimmat pelkoni. Malfoyt kuuluivat Kalkaroksen rakastettujen listalle. Hetken luulin, että pelini oli menetetty.
"Luulen, että haluat tehdä tekosi oikeista syistä, mutta todellisuudessa syysi ovat väärät" Dumbledore sanoi viimein katkaistakseen äänettömyyden. Jos mahdollista hänen äänensävynsä oli vielä entistäkin ystävällisempi ja lempeämpi.
"Mitä tarkoitat?" Kalkaros kuulosti hyvin epäluuloiselta, mutta hänen äänessään oli kuultavissa myös uupumusta ja antautumista.
"Severus, minä tiedän kaiken mitä koulussani tapahtuu" Rehtori vastasi hienoisen toruvalla äänellä ja minulla oli äkkiä sellainen tunne, että hän tiesi minun seisovan oven takana ja kuuntelevan heidän keskusteluaan. Sinä hetkenä minä tiesin myös, että hän oli selvillä minun ja Kalkaroksen pienistä yksityisistä juttutuokioista. Minua heikotti.
"Mi---mitä? Vihjailetteko, että...?" Kalkaros oli kadottanut kaiken vihansa ja kuulosti yhtä heikolta kuin miksi itse tunsin oloni. Tietenkin Dumbledore oli ajan tasalla kaikesta mitä Tylypahkassa tapahtui. Miksi olinkaan koskaan kuvitellut, ettei hän olisi!
"Minä vihjaan, että sinä pakenet sydämesi ääntä ja että menetyksenpelkosi ajaa sinut harkitsemattomiin toimiin" Dumbledore vastasi terävästi ja Kalkaros mutisi jotain niin epäselvästi ja hiljaa, etten minä kuullut häntä.
"Yleisesti ottaen en voi antaa tukeani toimillesi, mutta koska Harry on poikkeuksellinen poika, minun on katsottava kokonaisuutta. Hän on kokenut kovia ja tuntee luonnollisestikin vetoa vähän vanhempiin velhoihin tai noitiin. Kuitenkin minun on pakko pyytää sinua jatkossa pidättäytymään kaikesta...sellaisesta aktiviteetista kunnes hän ei enää ole oppilaasi" Dumbledore jatkoi tyynesti ja minun tunsin pääni olevan valmis pyörimään alas hartioiltani. Rehtori tiesi tai ainakin arvasi mitä minä ja Kalkaros olimme tehneet, mutta aikoi katsoa sitä läpi sormien! Odotin Kalkaroksen kieltävän kaiken, mutta hän pysyikin hiljaa.
"Tosirakkaus odottaa" Dumbledore lähes myhäili. Saatoin kuvitella hänen kirkkaiden silmiensä välkkyvän.
"Ei odota. Olen pitänyt siitä huolen" Kalkaros lopulta vastasi kuulostaen yllättävän lauhkealta, mutta Dumbledore vain naurahti.
"Voin helposti kuvitella sen, Severus, mutta Harry on samanlainen kuin sinä olit kouluaikoinasi", hän sanoi ja minä olin varma, että olin kuullut väärin. Ei hän voinut tosissaan sanoa, että minussa ja Kalkaroksessa oli jotain samaa! "Hän kuuntele sydäntään eikä luovu helpolla toivosta"
"Ja hänen sydämensä johtaa hänet tuhoon" Kalkaros vastasi äreästi ja kitkerästi. "Niin, hän on yhtä typerä kuin minä", hän lisäsi sylkäisten sanansa halveksivasti ulos suustaan.
"Rohkea sydän uskaltaa rakastua, Severus" Dumbledoren ääni oli yhä vain lempeämpi ja rauhallisempi. "Ja niin kauan kuin sydän on rohkea, niin kauan on toivoa", hän jatkoi hieman surumielisesti ja painotti jokaista tavua erikseen.
Uskalsin tuskin hengittää, niin jännittynyt olin siitä mitä kuulin. Kuinka kummassa Dumbledore saattoi tietää tunteistani? En ollut puhunut niistä koskaan kenenkään muun kuin Hermionen kanssa ja olin varma, ettei hän levittänyt tietoa eteenpäin. Olinko todella ollut niin läpinäkyvästi rakastunut, että Dumbledore luki totuuden minusta? Enemmän kuin sitä kysymystä mietin kuitenkin sitä mahdollisuutta, että Kalkaros sittenkin rakasti yksin minua, vaikka olikin väittänyt muuta.
"Älä vihaa itseäsi siitä, ettet ole menettänyt yhtä maailman tärkeimmistä kyvyistä. Se on korvaamaton vahvuus, jota Voldemortilla ei ole ja jota hän ei voi ymmärtää" Dumbledore sanoi pienen hiljaisen tuokion päätteeksi.
"Vain sinä osaat kääntää selkeät virheet, typeryydet ja heikkoudet vahvuuksiksi" Kalkaros vastasi värittömästi ja antautuneenkuuloisena.
"Se on vanhojen, elämää nähneiden velhojen etuoikeus, Severus. Sinä päivänä, kun sinä olet yhtä vanha kuin minä, sinä jo muistelet sanojani lämmöllä" Dumbledore sanoi ja hänen äänessään oli taas hyväntuulinen, melkein naurava sävy.
"Sallinet, että epäilen tuota" Kalkaros murahti, mutta ei kuulostanut erityisen ärtyneeltä tai tylyltä. Jos en olisi tiennyt tuntenut paremmin hänen luonnettaan, olisin väittänyt, että häntäkin hymyilytti. Dumbledore osasi käsitellä häntä. Tylypahkan rehtori osasi käsitellä melkein ketä tahansa. Minun käsitykseni hänestä ja kunnioitukseni häntä kohtaan kohosi sillä hetkellä ainakin astetta korkeammaksi.
"Epäile pois", hän vastasi iloisesti. "Sinä olet vielä nuori. Sinulla on vuosia aikaa nähdä, että olen oikeassa. Paatunut sydän ei pysty suremaan, mutta ei tunne iloakaan. Rakkaus ottaa paljon, mutta antaa sitäkin enemmän. Sinäkin tiedät sen", hän jatkoi huomattavasti vakavampaan sävyyn.
"Olin unohtanut sen jo" Kalkaros mutisi äänellä, joka vain hädin tuskin kantautui korviini. "Olin toivonut, ettei minun tarvitsisi enää koskaan muistaa sitä tuskaa", hän lisäsi väsyneen äreästi.
"Niin sinä sanot, Severus, mutta sydämessäsi olet yksinäinen ja haluat jakaa elämäsi jonkun sympaattisen ja rakastavan henkilön kanssa. Harry on..."
"Älä edes sano mitä hän on!" Kalkaros katkaisi hyvin äkäisesti Dumbledoren lauseen ja minun sydämeni hakkasi aikaisempaakin kiivaammin. "Olen tehnyt kaikesta lopun enkä sitä paitsi ole aikeissa keskustella tästä kanssasi!"
"Hyvä on, mutta kenties haluat vielä keskustella tästä Harryn kanssa", Dumbledore sanoi reippaalla, kuuluvalla äänellä. "Hän odottaa ovesi takana ja on luultavasti kuunnellut meitä jo hyvän tovin", hänen lauseensa sai sydämeni hyppäämään suoraan kurkkuuni ja jouduin nielaisemaan sen takaisin alas.
"MITÄ?" Kalkaros parkaisi kuin haavoitettu eläin, ja ennen kuin ehdin kunnolla reagoidakaan, hän oli jo tempaissut oven auki ja törmännyt näkymättömään minuun. Sen seurauksena me kaaduimme molemmat yhtenä kasana lattialle. Hänen ruumiinsa painautui raskaana päälleni ja hetkeksi happi tyhjentyi keuhkoistani, mutta toivuttuani näin, että hänen päänsä oli aivan omani läheisyydessä. Hänen mustat silmänsä hehkuivat vihaista ja villiä energiaa, kun hän yritti nähdä minut. En tiedä mikä minuun silloin iski, mutta minä tartuin molemmin käsin hänen päähänsä ja vedin hänet suudelmaan.
Hän jähmettyi hetkeksi, mutta vastasi sitten suudelmaani kuumasti, kunnes hänen aivonsa käsittivät kokonaisuudessaan, mitä oli juuri tapahtumassa. Vimmastuneena hän veti huulensa irti omistani ja kiskaisi näkymättömyysviitan pois päältäni. Hänen silmänsä hehkuivat suuttumuksesta, mutta myös jostain muusta. Hän näytti levottomalta ja tavallista vähemmän itsevarmalta ja ylimieliseltä.
"Potter, mitä sinä teet oveni takana tähän aikaan illasta?", hän kysyi kohottautuessaan kiireesti ylös ja yritti epätoivoisesti näytellä tietämätöntä. Ehkä hän toivoi, että jos hän uskottelee itselleen, etten minä kuullut mitään, minä en kuullut mitään.
"Salakuuntelin sinun ja rehtori Dumbledoren keskustelua, professori", vastasin hänelle suoraan ja kömmin ylös lattialta. Kalkaros tuijotti minua huulet vapisten ja kädet nyrkkiin puristuneena, mutta minä en pelännyt häntä. Hänen kasvoilleen kohosi purppurainen punastus kuin taikasauvan heilautuksesta.
"Iltaa, Harry, poikaseni" Dumbledore tuli luoksemme ovensuuhun ja katseli minua tarkkaavaisesti. Minä tiesin hänen ilmeestään, että hän oli iloinen minun tulostani ja että hän pani monessakin suhteessa toivonsa minuun. Minä punastuin nolostuksesta, kun katseemme kohtasivat, mutta hän hymyili minulle yhtä lempeästi kuin aina. Opin sinä iltana hänestä sen, että hän välitti ja kantoi huolta kaikista, vaikka toisinaan sitä oli vaikeampi havaita.
"Anteeksi, rehtori, en minä aikonut...", pyysin häneltä varmuuden vuoksi kaikkia tekojani nöyrästi anteeksi. En ollut todellakaan aikonut rikkoa koulun sääntöjä harrastamalla seksiä opettajani kanssa tai kävelemällä öiseen aikaan hänen luokseen tyrmiin. Kalkaroksen kasvoilla oli kiinnijääneen, vielä paatumattoman pahantekijän ilme, joka varmaankin muistutti paljolti omaa häpeilevää ilmettäni. Seisoessamme siinä yhdessä, rehtorin tutkivien silmien alla, me olimme molemmat samalla viivalla.
"Tiedän sen, Harry" Dumbledore vastasi hiljaa ja nyökytti päätään vahvistukseksi. Hän laski kätensä toviksi olkapäälleni. "Minäkin olen joskus ollut nuori ja rakastunut", hän iski minulle silmää sen sanoessaan ja minä tunsin halua nauraa. Kalkaros taas ei ollenkaan jakanut minun haluani.
"Rehtori...", hänen äänessään oli valittava sävy ja hän liikahteli levottomasti. "En näe mitään järkeä siinä, että...", hän aloitti, mutta ei koskaan päässyt sen pidemmälle. En ollut milloinkaan kuvitellut, että hän voisi joskus näyttää yhtä aikaa sekä hyvin vihaiselta että hyvin neuvottomalta, mutta silloin sekin tuli todistetuksi. Hän vältteli minun katsettani ja halusi kaikesta päätellen vajota maan alle. Minä sen sijaan halusin äkkiä painautua lohduttavasti häntä vasten, vaikka osa minusta oli hänelle todella vihainen.
"Minä näen siinä paljonkin järkeä, Severus, mutta se ei oikeastaan edes kuulu minulle" Dumbledore vastasi leppoisasti. Hänen kirkkaat silmänsä siirtyivät Kalkaroksesta minuun ja takaisin vielä hetken, ennen kuin hän jatkoi katsomatta oikeastaan kumpaakaan. "Tämä kuuluu täysin teille, mutta muistakaa, että oletan teidän pidättäytyvän tietynlaisista harrasteista...."
"Albus!" Kalkaros äyskäisi tuskaisasti. Se oli ainoa kerta, kun kuulin hänen kutsuvan Dumbledorea etunimeltä.
"Tämä yö on tietenkin poikkeus, Severus" Dumbledore vastasi ja sai Kalkaroksen melkein räjähtämään raivosta ja häpeästä. Minä tunsin myös omien poskieni muuttuvan väriltään tummemmiksi. Dumbledoren hyväntuulisuus vain lisääntyi siitä, ja minä huomasin ensi kertaa, että hänessä oli pienen kiusanhengen vikaa.
"Hyvää yötä, Severus ja Harry", hän toivotti lopulta, kun minä ja Kalkaros pysyimme vaiti, ja me änkytimme hänelle jonkinlaiset vastaukset ennen kuin hän lähti tyrmistä. Me jäimme typertyneinä tuijottamaan hänen peräänsä kuin emme olisi uskoneet, että hän oli mennyt. Sitten me käännyimme katsomaan toisiamme ja minun suutani kuivasi hirvittävästi. Pelko, kaipaus, kiihko ja suuttumus iskivät minuun hurjalla voimalla.
"Potter", hän murahti nimeni, mutta ei muuta. Hän ei ensin kutsunut minua sisään tai edes liikkunut mennäkseen itse sinne.
"Minun nimeni on Harry, professori", minä vastasin vähän kiukustuneena ja kun hän ei vieläkään puhunut mitään, minä lausuin ääneen sen mitä ajattelin. "Sinä valehtelit minulle!" Syytökseni sai häneen viimein liikettä ja hän liukui silmänräpäyksessä luokseni, tarttui käsivarteeni ja veti minut huoneisiinsa. Hän sulki oven perässämme huolellisesti eikä unohtanut taikoa hiljennysloitsua paikalleen. Sen tehtyään, hän katsoi minua tuimasti, mutta edelleen minä näin uuden, minulle tuntemattoman pilkkeen hänen yöntummissa silmissään
"Minä satuin puhumaan totta, Potter", hän sanoi lyhyesti painottaen sukunimeäni ja rojahti epätavallisen huolimattomasti olohuoneensa nahkanojatuolille. "Minä rakastan Malfoyta"
"Mutta et samalla tavalla kuin sinä rakastat minua", minä tivasin vihaisesti ja istuin sille samalle kovalle tuolille, jolla olin istunut edellisellä kerralla käydessäni hänen luonaan. Kalkaroksen silmät siristyivät hiukan hänen kuullessaan sanani, mutta hän ei kieltänyt niiden totuutta. Hän vain istui jurosti tuolissaan ja hankasi valkeita käsiään yhteen.
"Sinä olet ärsyttävän sitkeä, Potter...", hän jupisi eikä suostunut kohtaamaan katsettani. "Jos Dumbledore ei olisi minulta salassa murtanut hiljennysloitsuani, sinä et tietäisi mitään minun...haluistani tai tunteistani", hän jatkoi huokaisten. Jos minä olisin ollut vähemmän valmis nöyrtymään tai enemmän ylpeä, minä olisin kävellyt ulos hänen huoneestaan emmekä me koskaan olisi päätyneet siihen mihin me päädyimme. Mutta hänen vuokseen ja sen vuoksi mitä olin kuullut hänen ja Dumbledoren keskusteluista, minä nielin taas kerran ylpeyteni ja pysyin paikoillani.
"Mikset vain kertonut minulle totuutta, professori? Minä olisin ymmärtänyt sen!", minä sen sijaan kysyin ainoastaan hieman kiivastuneena. Hän kohotti silmänsä takaisin minuun ja näytti todella synkältä.
"Olisitko? Epäilen sitä vahvasti. Sinä olet vasta lapsi", hän vastasi, mutta minä tiesin, että minun ikäni oli hänelle pelkkä hyödyllinen tekosyy.
"Mikset puhu siitä mistä asia oikeasti kiikastaa, professori?!", tiukkasin häneltä entistäkin kovemmalla äänellä ja hetken mielijohteesta lisäsin huutaen. "Sinä halusit minusta eroon, koska sinua pelottaa, että menetät minut taistelussa Voldemortia vastaan!"
Luulin, että hän suuttuisi väitteistäni, jotka me molemmat tiesimme tosiksi ja odotin, että hän ponnahtaisi kiihtyneenä takaisin pystyyn, mutta hän pysyikin rauhallisena. Hän tuijotti minua kiinteästi, ennen kuin murahti hiljaa.
"Vihaan menettämistä" Se lyhyt lause kertoi kaiken tarpeellisen hänestä. Ymmärsin, että hänen sanavarastossaan vihalla ja pelolla oli toisinaan sama merkitys. Hän ei koskaan myöntäisi kenellekään pelkäävänsä, mutta vihan hän tunnusti helposti.
"Niin minäkin!", vastasin hänelle ja ajattelin vanhempiani, joita en ollut edes tuntenut, ja sitä kuinka sydämeni oli lähes särkynyt luullessani Kalkaroksen olevan täysin välinpitämätön minusta. En halunnut ikinä enää kokea mitään vastaavaa.
"Sitten sinun pitäisi käsittää tämän mielettömyys!" Kalkaros puuskahti turhautuneena. "Me emme voi olla muuta kuin kaksi yksinäistä ja vaarallisessa maailmassa elävää homoa, jotka löytävät toisistaan hetken tyydytyksen. Se ei ole rakkautta, Potter!", hän kohottautui kiukustuneena ylös nojatuolistaan ja olisi alkanut kävellä rauhattomasti ympyrää, ellen minä olisi noussut ylös ja katkaissut hänen tietään. Meidän kehomme törmäsivät toisiinsa ja suuttumuksen keskelläkin minä tunsin sähkön välillämme. Se houkutteli minua kietomaan käteni hänen ympärilleen ja suutelemaan häntä. Se myös aiheutti minulle erektion.
"Mitä väliä sillä on, jos se on mieletöntä, kun se kerran tuntuu oikealta?", minä kysyin kyllästyneenä ja välittämättä oliko puheissani mitään järkeä vai ei. Kuin omasta tahdostaan sormeni kurottautuivat koskettamaan hänen rintaansa suunnilleen sydämen kohdalta ja sivelemään hänen kaapunsa pehmeää pintaa. Hän värähti kosketustani, mutta ei pysäyttänyt minua.
"Älä ole typerä", hän sanoi, mutta tietenkin minä olin, sillä elin ensirakkauden huumassa, joka ei järjestä piitannut. Siispä minä painauduin uhkarohkeasti ja haastavasti häntä vasten.
"Väitätkö yhä, ettet pidä minusta?", kysyin ja hänen suunsa mutristui tyytymättömyydestä, vaikka hänen silmänsä paljastivat hänen halunsa. Hän ei työntänyt minua kauemmas itsestään.
"Olisiko sillä mitään vaikutusta?", hän vastasi yrmeästi. "Sinulle on mahdotonta puhua järkeä. Siinä sinä ehdottomasti olet samanlainen kuin isäsi!", hän tiuskaisi pahantuulisenkuuloisena, mutta nojautui sitten nopeasti eteenpäin ja vangitsi huuleni kiukkuisen intohimoiseen suudelmaan, joka kesti liian lyhyen aikaa ja jätti jälkeensä kaipauksen. "En pääse sinusta eroon", hän huokaisi antautuneena.
"Sinä ja isäni...olitteko te...?", minä kysyin, kun mieleeni nousi äkillisesti häiritsevän selkeä kuva itseni näköisestä nuoresta miehestä syleilemässä Kalkarosta juuri samalla tavalla kuin minä tein. Se olisi selittänyt sen miksi Kalkaros alun perinkään oli havainnut minun kiinnostukseni ja miksi hän itse oli kiinnostunut minusta. Hän näki minussa entisen rakastettunsa, jonka oli menettänyt. Olettamukseni saattoi olla looginen, mutta silti se oli väärä. Kalkaros hymähti kuuluvasti ja hetkeksi hänen mustat silmänsä saivat takaisin niiden inhan kiillon.
"Minä ja isäsi olimme vihamiehiä - paljolti samaan tapaan kuin sinä ja Draco nyt", hän vastasi ja kiersi kätensä ympärilleni. Ne laskeutuivat lämpiminä selkääni ja liukuivat sitä pitkin hitaasti alemmas. "Minun rakastajani oli samalla puolella kanssani", hän kuiskasi melkein suoraan huulilleni ja hänen henkäyksensä ja hyväilynsä saivat erektioni kovenemaan. Tunsin sydämeni lyövän malttamattomana rinnassani.
"Hän oli kuolonsyöjä", vastasin hänelle huokaisten. Oikeastaan asia ei enää jaksanut kiinnostaa minua, mutta minä halusin pitää hänet edes kohtuullisen tyytyväisenä osoittamalla, että kuuntelin häntä. Todellisuudessa minä ennemminkin halusin fyysistä kontaktia. Minä kaipasin kiihkeää rakastelua.
"Niin oli", hän myönsi mutisten ennen kuin huulemme taas kohtasivat uudessa sähköisessä suudelmassa. Sillä kertaa mikään ei enää pidätellyt meitä ja kätemme painoivat kehomme mahdollisimman tiukasti yhteen. Lopulta hänen kielensä luikerteli suuhuni ja valloitti sen notkein liikkein. Se toi mukanaan vahvan kahvin aromin ja lämmön, joka muuttui poltteeksi haaroissani. Hetkessä penikseni jo sykki tuskallisen paineen kourissa.
"Emmekö me nyt voisi...?", minä ruikutin häpeilemättä, kun hän lakkasi suutelemasta minua ja yritti taas hillitä omia halujaan. Hänen hengityksensä kulki raskaasti ja hänen rintansa kohoili voimakkaasti.
"Sinä olet todella ärsyttävä!", hän sihahti, mutta hänen silmänsä paljastivat hänet, sillä ne kiilsivät yhtäläisestä halusta kuin minkä tunsin omassa kehossani. Hän oli jo hävinnyt taistelunsa, vaikka koettikin yhä pyristellä vastaan. Sen havaitessani minä tunsin aitoa voitonriemua, mutta en edelleenkään ollut niin tyhmä, että olisin antanut hänen nähdä sen.
"Olen kuullut tuon joskus ennenkin...", minä valitin ja etsin vaivihkaa jalallani hänen elintään. Sen löytäminen ei ollut ollenkaan vaikeaa, sillä huolimatta hänen väljästä kaavustaan se tuntui kovana paukamana sen alla. Hänen erektionsa oli yhtä selvä kuin minunkin.
"Johtuu siitä, että se on totta, Potter", hän murahti ja yritti olla vetämättä terävästi henkeä, kun minä kiusoittelin hänen kaluaan jalallani. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen, muttei voinut lakata huohottamasta.
"Etkö voisi kutsua minua Harryksi, professori?", minä marisin ja mietin kaivaisinko taikasauvani esiin ja leijuttaisin hänet hänen makuuhuoneeseensa. En olisi millään malttanut odottaa hänen aloitettaan, vaikka toisaalta tiesin, että hänen maltillisuutensa ja suoranainen sadisminsa takaisi minulle parhaimman nautinnon. Jos jotain sai liian helposti, se ei jaksanut kiinnostaa.
"En", hän vastasi hyvin jääräpäisesti ja keskeytti jalkani maanittelevan liikkeen. Hänen ilmeessään vilahti aavistus aitoa tuskaa. "Etkä sinä voi kutsua minua Severukseksi", hän lisäsi, vaikken minä ollut aikeissakaan tehdä sitä. Severus kuulosti minusta vieraalta. Minä en ollut koskaan kutsunut häntä mielessäni sillä nimellä ja myöhemminkin minulla oli pitkään vaikeuksia tottua käyttämään hänestä hänen etunimeään.
"Ei tulisi mieleenikään", sanoin hieman kiukkuisesti ja painauduin uudelleen häntä vasten. Tälläkään kertaa hän ei vastustellut, mutta tyytymättömyys heijastui hänen alaspäin kääntyneistä suupielistään. Hänen ilmeensä oli kuitenkin niin vakavasti ristiriidassa hänen himosta kiiluvien silmiensä kanssa, etten minä välittänyt siitä. Minä kaappasin hänet syleilyyni.
"Sinä kaipaat uutta oppituntia?", hän kysyi silkkisesti eikä jäänyt odottamaan myöntävää vastaustani ennen kuin jo vangitsi äkillisellä liikkeellä molemmat ranteeni tiukkaan otteeseen. Hän pyöräytti meidät tottuneesti kohti makuuhuoneettaan ja ohjasi meidät sulavasti sinne päästämättä hetkeksikään irti minusta. "Teen tämän viimeisen yhteisen yömme kunniaksi", hän huohotti huulet kaulaani vasten ja suuteli sitä sitten villein, melkein epätoivoisin ottein niin, että siihen jäi jälki, jota jouduin myöhemmin peittelemään korkeakauluksisella paidalla.
"Ei tämä jää viimeiseksi yöksi", minä väitin ja yritin vapauttaa käteni hänen käsistään halatakseni häntä. Jossain kiihottuneen ja harhailevan mieleni perukoilla minä tajusin, että hän tarvitsi sitä. Että hän tarvitsi minulta lupauksia ja vakuutteluja siitä, etten minä unohtaisi tai siirtyisi eteenpäin, vaikka olinkin nuori. "Tulee vielä useita öitä ja...", ääneni katkesi voihkaukseen, kun hän tanssitti kielenpäätään minun aataminomenallani ja lopulta lipaisi sitä koko kielellään.
"Ei tule, Potter", hän vastasi yksioikoisesti äänensävyllä, joka ei sallinut vastaväitteitä. "Minä tiedän sen ja on parempi, että sinäkin vihdoin hyväksyt sen", hän jatkoi synkästi ja minä avasin suuni kumotakseni hänen lausahduksensa, mutta en saanut sanaakaan ulos ennen kuin hänen suunsa vaiensi minut. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin antautua enkä pannut sitä edes pahakseni. Minä vastasin hänen suudelmaansa niin kuin vain teinipoika voi siihen vastata, kömpelösti ja innokkaasti, enkä edes hävennyt vähäistä kokemustani.
Häntä kokemattomuuteni ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän. Päinvastoin hän tuntui nauttivan siitä, että sai opettaa minulle uusia temppuja. Hänen kielensä kärki hyväili ensin pehmeästi kitalakeani ja sitten poskiani. Se liikkui niitä pitkin eteen ja taakse hitaasti, aivan kuin olisi suorittanut järjestelmällistä etsintää, mutta kuitenkin jotenkin sattumanvaraisesti enkä minä voinut ennustaa minne se seuraavaksi kääntyisi. Minä vain seurasin sitä, imin itseeni sen antamaa nautintoa ja mietin epämääräisesti ja epäloogisesti, että hänellä oli enemmän taipumusta opettajaksi kuin hän itse oli luullutkaan. Jos hän ei olisi aina suhtautunut oppilaisiinsa niin penseästi, hän olisi varmasti saanut Nevillen ja minutkin oppimaan jotain liemientunneilla. Jos hän olisi ollut yhtä kärsivällinen luokkaopetuksessaan kuin suutelemisessaan, minustakin olisi varmasti tullut hyvä liemienkeittäjä. Hän oli ristiriitainen sekoitus kärsimättömyyttä ja itsehillintää.
"Minä en ikinä hyväksy sitä, että tämä olisi viimeinen yhteinen yömme", vannoin hänelle hengästyneenä, kun hänen kielensä viimein luikahti ulos suustani ja suudelmamme katkesi. "Miksi tämän pitäisi olla?", minä kysyin ärtyneenä. Tiesin, että olisi tuskallista odottaa koko lukukausi loppuun ennen kuin saisin taas olla hänen kanssaan, mutta en kuitenkaan nähnyt siinä mitään ylivoimaista. Minä olin varma rakkaudestani ja siitä, ettei se olisi vain ohimenevää huumaa. Ehkä se oli minun puoleltani naiivia, mutta minä uskoin vahvasti tuntevani itseni ja tietäväni mitä minä tulevaisuudelta halusin.
"Älä ole typerä", hän huohotti suoraan kasvoilleni ja vapautti lopultakin käteni aukoakseen minun tumman koulukaapuni pidikkeet. "Mitä muuta yhteistä meillä on kuin se, että olemme molemmat homoja?", hän kysyi riuhtaistessaan kaavun olkapäiltäni alas ja heittäessään sen huolettomasti sängyn päätykaiteelle. Hänen kasvoillaan vilahti inhotusta ja katkeruutta kuvaava ilme.
"Onhan meillä...", minä aloitin ja yritin vastata jotakin järkevää, mutta ajatukseni tuntuivat vaeltavan aivan toisille poluille. Minulle hänen kysymystään tärkeämpi ja ajankohtaisempi oli oma kysymykseni siitä, pujauttaisinko käteni hänen kaapunsa sisään vai avaisinko ensin sen kiinnikkeet. En osannut päättää, joten hän ehti tehdä sen puolestani. Yhdellä rivakalla vedolla hän riisui mustan pitkän kaapunsa välittämättä siitä, että sen napit repesivät ja putosivat lattialle. Hänen silmänsä tuikkivat kiivaina.
"Me emme edes tunne toisiamme, Potter", hän sanoi, lipaisi hermostuneesti tai himokkaasti huuliaan ja tarttui kiinni ohueen valkoiseen paitaani. Minä nostin kiltisti käteni ylös ja annoin hänen pujottaa sen yltäni.
"Se asia voidaan kyllä korjata, professori", minä vastasin itsevarmasti ja luottavaisesti. Olin sellaisessa mielentilassa, ettei mikään voinut masentaa minua. Pahimmat pelkoni olivat osoittautuneet epätosiksi ja toiveeni heränneet eloon. Sydämessäni ja mielessäni olin kai tiedostamattani päättänyt, etten antaisi hänen enää hankkiutua minusta eroon. En vaikka hän sanoisi tai tekisi mitä.
Hän työnsi minut vähemmän hellästi sängylleen ja katsoi minua ylhäältä alaspäin vihaisesti, mutta minä näin antautumisen hänen kasvoillaan ja tunsin hymyn pyrkivän huulilleni. Hän tekisi niin kuin minä halusin.
"Sinä olet ärsyttävä, Potter", hän murahti tyytymättömästi riisuessaan housuja pois jalastaan. "Mutta sinähän tiesitkin sen jo, eikö niin?", hänen kulmakarvansa kohosivat äkkiä ylös ja hänen huulensa vääntyivät omituiseen ilmeeseen. Minulta kesti hetken aikaa tajuta, että hänen kasvoillaan oleva irvistys oli hänen versionsa hymystä. Jos en olisi jo maannut sängyllä, olisin saattanut lentää selälleni pelkästä ajatuksestakin.
"Niin tiesin", minä sanoin enkä voinut olla hymyilemättä. Minusta tuntui, että se oli ensimmäinen henkinen lähentymisaskel välillämme - se oli ensimmäinen askel, joka ei liittynyt mitenkään seksuaaliseen vetovoimaan ja se sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että olin oikeassa. Se, mitä minä toivoin ja halusin, ei ollutkaan niin epärealistista. Se, mitä minä tunsin ja aistin hänestä ei ollut pelkkää kuvitelmaa tai harhaa. Minun vain täytyi houkutella hänestä ne näkymättömät piirteet esiin.
Mutta nähdessäni kuinka hän seisoi vuoteen vieressä täysin alastomana ja kiihottavana, minun erektioni muistutti kipeästi olemassaolostaan, minä päätin aluksi tyytyä niihin näkyviin puoliin.
"Professori...", minä valitin ja ojensin käteni kuin lapsi, joka kaipaa syliä. Hän virnisti pahaenteisesti eikä liikahtanutkaan toteuttaakseen minun toivettani.
"Ei...minä lupasin uuden oppitunnin ja aion myös pitää lupaukseni", hän kuiskasi pehmeästi.
****
A/N: Eli pahoittelen, että pätkäsin tuon tuohon kohtaan, mutta se on minusta kappaleen loppu,hehe
