Tarina: Mahtavan hillerin taru, osa 1: Malfoyn perillinen
Luku: 6. luku: Repeytynyt kolmiapila
Kirjoittaja: Marre
Ikäraja: K-15
Parit: Draco
Tyylilaji: Angst/Action-Adventure
Varoitukset: Sisältää viittauksia raiskaukseen ja väkivaltaan
Spoiler: Kaikki tähän mennessä julkaistut kirjat OotP mukaan luettuna
Disclaimer: Kaikki oikeudet Harry Potterin hahmoihin kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä vain leikin niillä, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.

Repeytynyt kolmiapila

Jos edellinen kesä olikin Draco Malfoylle hieman aiempaa helpompi, se ei ollut sitä rohkelikkokolmikolle. He olivat itse ehkä täysin turvassa koko kesän, mutta silti se oli rankin kesä heidän siihen astisessa elämässään. He eivät saaneet vielä osallistua Feeniksin Killan toimintaan, mutta he viettivät kuitenkin suurimman osan kesästään sen päämajassa. Oli raivostuttavaa olla niin lähellä toimintaa ja silti tulla kohdelluksi pikkulapsina. Kesän kauhein tapahtuma oli Charley Weasleyn menetys. Hän kuoli puolustaessaan erästä viatonta jästiperhettä Kuolonsyöjien hyökkäykseltä. Hänen kuolemansa oli sankarillinen, mutta se ei paljoakaan lievittänyt surua, jota jäljelle jääneet tunsivat.

Kolmiapila ymmärsi nyt täysin miltä Sirius Mustasta oli tuntunut, kun hänet oli suljettu Grimmauld Placeen ja estetty osallistumasta toimintaan. Oli lähes kestämätöntä vain istua kotona, kun ystävät ympäriltä antoivat henkensä Valon puolesta yksi toisensa jälkeen. Joskus he tunsivat itsensä hyvin katkeriksi. Miksi heidän täytyi joutua elämään nuoruutensa tällaisena aikana? Mikseivät he voineet jo olla aikuisia ja päteviä velhoja ja noitia, nyt kun sitä olisi eniten tarvittu?

Harrylle tämä kaikki oli lähes liikaa kestettäväksi. Hän tunsi niin paljon syyllisyyttä kaiken tapahtuneen vuoksi. Jotkut noista ihmisistä olivat kuolleet hänen takiaan. Hän ei voisi ikinä unohtaa paria vuotta aiemmin näkemäänsä Molly Weasleyn taistelua mörön kanssa ja nyt näytti siltä, että Mollyn pahimmat pelot olivat tulossa todeksi. Kilta ei ikinä jättänyt ottamatta huomioon kuinka ensisijaisen tärkeää oli Harryn pitäminen turvassa. Eivätkä he antaneet Harrynkaan unohtaa sitä. Hän oli velhomaailman ainoa toivo ja silti he eivät antaneet hänen edes auttaa. He vain toistelivat, että Harryn pitäisi olla kärsivällinen ja odottaa. Että hänen aikansa tulisi, mutta siihen asti tärkeintä oli pitää hänet elossa ja turvassa. Että hän ei ollut vielä valmis kohtaamaan Voldemortia. Mikään näistä perusteista ei auttanut helpottamaan Harryn syyllisyydentuntoja.

Ron yritti säilyttää huolettoman ja iloisen elämänasenteensa Charlien kuoleman jälkeenkin. Se oli hänen tapansa ylläpitää toivoa. Hän hautasi surunsa kouluelämään ja kepposiin. Hän yritti myös piristää Harrya, mutta mikään ei tuntunut auttavan tämän epätoivoisuuteen. Ystävän kärsimys huoletti Ronia suuresti, mutta hänellä oli lisäksi omiakin ongelmia. Hän oli vihdoin tajunnut tuntevansa Hermionea kohtaan muutakin kuin puhdasta ystävyyttä. Ongelmana oli, että hän epäili, ettei Hermione tuntenut samoin. Tyttö oli nykyisin usein hieman vetäytyvä Ronin seurassa. Hermione myöskin paheksui Ronin näennäisen huoletonta asennetta elämään, eikä yrittänyt peittää sitä.

Harry ja Hermione olivat sen sijaan läheisempiä kuin koskaan. Kun Ron ei pystynyt piristämään häntä, Harry etsi ja löysi parempaa huolehtimisseuraa Hermionesta. Kukaan ei voinut syyttää Hermionea siitä, että hän olisi ottanut asiat liian kevyesti ja juuri nyt se sopi Harrylle. Hermione oli myös Ronia kyvykkäämpi näkemään asioita monista eri näkökulmista ja keskustelemaan älyllisesti Harryn syyllisyysongelmista. Tietysti heillä oli myös johtajaoppilaiden velvollisuudet hoidettavana yhdessä.  Tästä johtuen sinä vuonna oli tavallista nähdä Harry ja Hermione istumassa kahdestaan hiljaiseen keskusteluun syventyneenä samalla kun Ron oleili muiden rohkelikkojen kanssa nauraen, pilaillen ja puhuen huispauksesta.

Ron ymmärsi kyllä, miksi Harry ja Hermione viettivät niin paljon aikaa yhdessä, mutta lopulta se alkoi häiritä häntä yhä enemmän. Hän tunsi itsensä kolmanneksi pyöräksi heidän vanhassa tiiviissä kolmiapilassaan eikä voinut estää mustasukkaisuuden vihlaisuja. Hän yritti estää mustasukkaisuuttaan näkymästä, mutta joskus sen peittäminen oli liian vaikeaa ja hän ei pystynyt estämään ivallisten ja haavoittavien sanojen karkaamista huuliltaan. Näytti siltä, että rohkelikkojen kuuluisa kolmiapila oli hajoamassa lopullisesti.

* * * * * *

Harry ja Hermione olivat viettäneet kohtuullisen rentouttavan iltapäivän kirjastossa. Toki he olivat opiskelleetkin, mutta ennen kaikkea he olivat jutelleet. Harry oli onnellinen voidessaan istua kirjastossa kaikessa rauhassa. Jopa koulussa, mutta varsinkin koulun ulkopuolella ihmiset aina tuijottivat häntä ja kuiskailivat hänestä. Hän tiesi, että ihmiset odottivat hänen pelastavan maailman Voldemortilta ja sellaiset odotukset olivat raskaita kannettaviksi. Kirjastossa Hermionen kanssa hän saattoi unohtaa Voldemortin muutamiksi arvokkaiksi hetkiksi.

Lauma rohkeilikkopoikia käveli sisään kirjastoon etsimään kirjoja läksyjään varten. Ron oli heidän mukanaan ja huomatessaan Harryn ja Hermionen hän ainoastaan mulkaisi näitä alta kulmiensa. Pojat lähtivät ja Harry huokaisi surullisena.

"Minä en pidä tästä. Koko tämä tilanne, Voldemort, jos suoraan sanotaan, on nyt jo tuhonnut meidän ystävyyssuhteemmekin. Mikseivät asiat voi olla kuten ennen? Haluaisin edelleen olla Ronin paras ystävä ja haluaisin, että me kolme voisimme olla taas ystäviä."

"Tiedän, mitä tarkoitat. On tämä minullekin vaikeaa. Mutta me emme voi kääntää aikaa taaksepäin. Ehkä voisimme kuitenkin sen sijaan yrittää korjata sitä, mikä meidän kolmen ystävyydestä on jäljellä. Olemmehan me riidelleet ennenkin ja aina olemme pystyneet lopulta sopimaan. Meidän pitäisi yrittää nytkin jotenkin korjata tilannetta." Hermione myönsi.

"Mitä me oikein voimme tehdä. Ron on niin itsepäinen eikä edes halua ymmärtää meitä. Mikään ei auta. Hän ei kuuntele anteeksipyyntöjä – ja minä en sitäpaitsi aio pyytää häneltä anteeksi – ja jos yritämme puhua hänelle vakavasti, hän vain kääntää kaiken vitsiksi." Harry valitti.

"Meidän parhaat aikamme kolmikkona ovat olleet, kun olemme tehneet jotain yhdessä. Kun pelastimme viisaiden kiven tai pidimme DA-kerhoa. Ehkä meidän pitäisi löytää jotain yhteistä tekemistä. Siis jotain muuta kuin opiskeleminen." Hermione mietti.

"Me emme oikein voi hyökätä nyt Voldemortin kimppuun. En oikein usko, että Dumbledore ja Kilta hirveästi arvostaisi sitä. Ja minä en halua joutua selittämään heille, että saimme itsemme melkein tapetuiksi ihan vain koska halusimme tehdä jotain yhdessä." Harry hymähti.

"No, ainakin olisi melko mielenkiintoista kuunnella sitä keskustelua, mutta ehkä olet oikeassa. Mutta silti yhteinen vihollinen on usein paras yhdistävä tekijä." Hermione tunnusti.

Juuri silloin Draco Malfoy astui kirjastoon kaikessa ylimielisessä loistossaan. Hän katsoi ympärilleen kuin omistaisi paikan ja irvisti näkemilleen rohkelikoille. Sitten hän hääti muutaman ensiluokkalaisen jotka olivat epäonnekseen istuneet Luihuisen prinssin lempipöytään ja istuutui alas.

Harry ja Hermione katsoivat toisiaan.

"Kuinka saatoimme unohtaa hämmästyttävän pomppivan hillerimme? Luulen, että meillä on vielä yksi ei niin vaarallinen vihollinen jäljellä, jota vastaan voimme yhdessä taistella." Harry naurahti.

"Muista, että me olemme nyt johtajatyttö ja –poika. Me emme oikeastaan voi aloittaa mellakkaa ihan vain huvin vuoksi." Hermione protestoi.

"Miksemme? Meidän täytyy vain huolehtia, että emme jää kiinni. Odotamme, että opettajia ei ole näkemässä ja aloitamme silloin ja jälkikäteen sitten syytämme Malfoyta. Kaikki muut opettajat Kalkarosta lukuunottamatta uskovat meitä. Ja kuka välittää mitä Kalkaros uskoo?" Harry väitti vastaan.

"Sinä olet ilkimys", Hermione nauroi, "mutta täysin oikeassa. Sitä paitsi se on vain oikein Malfoylle. Hän ansaitsee sen joka tapauksessa."

* * * * * *

Harry ja Hermione yrittivät parhaansa mukaan olla mahdollisimman paljon yhdessä Ronin kanssa. Joskus kaikki oli melkein kuin vanhoina hyvinä aikoina, mutta railo oli silti olemassa ja hyvät hetket eivät ikinä kestäneet kauan. Mukavat jutustelut kuivuivat epämukaviksi hiljaisuuksiksi ja nauru muuttui riitelyksi. Jokin heidän suhteestaan selvästi puuttui. Harry ja Hermione eivät unohtaneet kirjastossa keksimäänsä suunnitelmaa ja yhtenä iltana he saivat mahdollisuutensa sen toteuttamiseen. Mukavasti autio käytävä, opettajia ei lähimaillakaan, sopiva sakki seitsemäsluokkalaisia luihuisia mukaan lukien Draco Malfoyn, Harry, Hermione ja Ron yhdessä mukanaan muutamia muita viimeisen vuoden rohkelikkoja ja kaikki sopivan kärttyisiä läksyvuorten vuoksi. Täydelliset ainekset kunnon tappeluun.

Ensin ryhmät vain mulkoilivat toisiaan halveksivasti, mutta pian Ron suuttui todella eikä pystynyt pitämään suutaan enää kiinni.

"Hei, Malfoy! Oletko jo hankkinut itsellesi kuolonsyöjien naamion? Se varmasti pukisi sinua loistavasti. Olet muuten ollut kumman hiljainen koko vuoden. Etkö enää uskalla tehdä mitään ilman naamiotasi?" Ron huudahti. Kun Malfoy ei näyttänyt reagoivan mitenkään, hän jatkoi ääni vihasta täristen: "Tapoitko moniakin naisia ja lapsia kesän aikana ja oletko nyt ylpeä itsestäsi?"

Hermione tajusi poikaa kuunnellessaan, että Charlien kuolema painoi tätä paljon enemmän kuin mitä hän yleensä näytti ulospäin.

Draco kieltäytyi vastaamasta Ronille muulla kuin ylimielisellä katseella. Muut luihuiset näyttivät valmiilta puolustamaan itseään, mutta kukaan ei vastannut loukkauksiin. Hermionesta se oli todella omituista. Luihuiset olivat aina vaikuttaneet niin valmiilta tappeluihin. Itse asiassa he olivat aloittaneet monia, jos ei jopa suurinta osaa kaikista tappeluista Tylypahkassa Hermionen koulussaoloaikana. Nyt heidän Prinssiään oli loukattu, mutta kukaan ei sanonut mitään. Ja Malfoy itse oli aina ollut ensimmäinen vastaamaan loukkauksiin ja syöksymään taisteluun, mutta nyt hänkin vain seisoi siinä pää pystyssä ja silmät jääkylminä. Se oli todella outoa. Nyt kun hän ajatteli sitä, luihuiset olivat olleet koko vuoden outoja. Voisi jopa sanoa, että luihuiset olivat olleet koko syksyn kesyjä ja se oli todellakin jotain epätavanomaista.

Hermionen valtasi tunne, että hänen ja Harryn idea ei ehkä ollutkaan ollut niin hyvä. Pieni kiva tappelu olisi ollut heille hyväksi, mutta asiat eivät näyttäneet sujuvan siihen suuntaan, kuin he olivat ajatelleet. Hän kosketti kevyesti Harryn rannetta kiinnittääkseen tämän huomion ja tuodakseen esiin epäilyksensä. Mutta Ron oli vasta päässyt alkuun.

"Sinulla ei ole mitään sanottavaa? Onko Voldemort kieltänyt pientä kultapoikaansa puhumasta vieraille? Isäni sanoo, että sinä nait vanhan käärmenaamaisen punasilmän kanssa. Vai pitäisikö sanoa, että hän nai sinua? On hienoa, että olet lopulta löytänyt jotain, jossa sinäkin voit loistaa." Ron pilkkasi.

Myös Hermione oli kuullut huhuja asiasta Killan päämajassa, mutta hänestä Ron meni hieman liian pitkälle lyödessään sillä tuolla tavalla Malfoyta vasten kasvoja. Olihan hän tietysti Malfoy, mutta silti. Hän ei pystynyt pidättelemään tuomitsevaa katsetta. Ron oli mennyt liian pitkälle.

Ronin sanottua sanottavansa oli äärettömän hiljaista. Jokainen tuijotti Draco Malfoyta, joka oli jäykistynyt hieman. Hermione odotti räjähdystä samoin kuin muutkin käytävässä olijat. Sitä ei koskaan tullut. Malfoy rentoutui hieman, virnisti ja vastasi.

"Hienot käytöstavat sinulla, Weasley! On mukava nähdä kuinka Rohkelikon valvojaoppilaat ja tämän vuoden johtajatyttö ja –poika todella tietävät kuinka käyttäytyä ja näyttävät hyvää esimerkkiä muillekin."

Sen sanottuaan hän käänsi selkänsä yhä jännittyneille rohkelikoille ja käveli pois muiden luihuisten seuratessa häntä.

Hermione punastui häpeästä ja vilkaisi nopeasti Harrya, joka näytti yhtä nololta. Valitettavasti myöskin Ron huomasi sen ja se todella koski häneen. Ei riittänyt, että Malfoy oli käyttäytynyt kuin hän olisi alhaisinta roskasakkia, eikä edes hänen suuttumuksensa arvoinen vaan myös Ronin parhaat ystävät häpesivät häntä ja varmaankin ajattelivat, että hän ei ollut heidän arvoisensa. Roniin oli sattunut pahasti, kun hän oli tajunnut, että Hermione ei ikinä rakastaisi häntä niinkuin hän olisi toivonut, mutta nyt hän tajusi myös, että Harry arvosti tyttöä enemmän kuin häntä. Hänestä tuntui, että hänen molemmat ystävänsä olivat pettäneet hänet.

* * * * * *

Samaan aikaan professori Kalkaros oli taas kerran rehtorin toimistossa. Hän oli tullut puhumaan taas kerran rakkaista luihuisistaan. He olivat vaihtaneet rehtorin kanssa tavanmukaiset kohteliaisuudet ja olivat nyt valmiita menemään asiaan.

"Albus, en tiedä paljonko olet kiinnittänyt viime aikoina huomiota minun tupani tekemisiin. Minun täytyy kertoa sinulle, että siellä on menossa muutamia mielenkiintoisia asioita. Seitsemäsluokkalaiseni ovat kiihkeästi valitsemassa puolia tulevassa sodassa ja väittelevät vaihtoehdoista." Hän aloitti.

"Todellako? Onko mitään toivoa, että osa valitsisi Valon?" Rehtori kysyi.

"Itse asiassa luulen, että monikin valitsee. Muutamat tarvitsevat vielä tukea tullakseen siihen tulokseen, mutta jos olen ymmärtänyt oikein, niin noin kolmasosa tai puolet aikoo valita Valon. Mutta he tarvitsevat hieman apua sinulta. He tietävät liiankin hyvin, että Valon puolen valitseminen voi olla kohtalokasta, jos he jäävät asian kanssa yksin. He tarvitsevat suojelua ja sinulta lupauksen siitä, että yrität suojella heitäkin Pimeyden Lordilta niin paljon kuin se on mahdollista. He eivät luota ministeriöön yhtään."

"Nuo ovat hyviä uutisia. Suren aina heitä, jotka kääntyvät pimeyteen ja Luihuisessa heitä on aina ollut paljon. Mitä ehdotat, että tekisin?"

"Blaise Zabini on sen osan johtaja, joka on kiinnostunut kieltämään Pimeyden Lordin. Sinun pitäisi kuitenkin muistaa, että edes hän ei pahemmin ihannoi meidän puoltamme. Minun luihuisillani ei ole pahemmin illuusioita hyvästä tai pahasta ja ymmärrän, että et pidä sellaisesta asenteesta. Mutta he voivat kuitenkin olla hyödyllisiä meidän asiallemme. Ainakaan he eivät taistele meitä vastaan ja jo se on jotain."

"Älä huolehdi, Severus. Ymmärrän kyllä mitä hyötyjä luihuiset tuovat meille ja minä iloitsen jokaisesta lapsesta, joka ei käänny pimeyteen. Puhun nuoren Zabinin kanssa ja neuvottelen ehdoista, joilla hän ja muut suostuvat liittymään meidän joukkoihimme." Rehtori ilmoitti.