Tarina: Mahtavan hillerin taru, osa 1: Malfoyn perillinen
Luku: 7. luku: Aikuisuuden alku
Kirjoittaja: Marre
Ikäraja: K-15
Parit: Draco
Tyylilaji: Angst/Action-Adventure
Varoitukset: Sisältää viittauksia raiskaukseen ja väkivaltaan
Spoiler: Kaikki tähän mennessä julkaistut kirjat OotP mukaan luettuna
Disclaimer: Kaikki oikeudet Harry Potterin hahmoihin kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä vain leikin niillä, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.

AN: Tämä oli vaikea luku kirjoittaa. Jouduin lopulta muuttamaan alkuperäistä juonikaaviotanikin, jotta sain luvun tehtyä. Tässä myös alunperin nostin englanninkielisen version ikärajan pg-13:sta R:ään, koska tässä luvussa puhutaan aika paljon seksistä. Tämä mahtuu kuitenkin vielä helposti Suomen K-15-ikärajaan. Herra varjele, OZ:kin on K-15, ei tällä pitäisi olla edes ongelmia! Palaute on oikein tervetullutta!

Aikuisuuden alku

Tylypahkan pikajuna saapui laiturille yhdeksän ja kolmeneljäsosaa. Koululaiset kiirehtivät ulos junasta laiturille tapaamaan odottavia perheenjäseniään. Draco Malfoy huokaisi ja jäi vielä hetkeksi istumaan paikalleen junaan. Hänen kouluvuotensa olivat lopultakin ohitse. Toisaalta hän oli helpottunut. Hän ei ollut ollut todella lapsi enää aikoihin ja nyt häntä alettaisiin vihdoin myös kohdella aikuisena. Toisaalta hän tunsi itsensä hieman haikeaksi. Hänellä oli ollut koulussa paljon hauskaa. Toki Tylypahkan vuosiin oli mahtunut monia nöyryyttäviä tappioita ja paljon vihaa ihmisten ennakkoluuloja kohtaan, mitä hän ja hänen luihuistoverinsa olivat jatkuvasti joutuneet kohtaamaan. Mutta oli mukaan mahtunut myös loistavia hetkiä ja voittoja. Lentämisen puhdasta iloa ja huispausvoittoja ja taisteluita. Hyviä hetkiä muiden luihuisten seurassa. Huvittavia riitoja ja loukkausten vaihtoa Potterin ja tämän ystävien kanssa ja niistä hän oli voittanut monia. Rakastajia molemmista sukupuolista useampia kuin hän viitsi edes laskea. Myös Luihuisen ulkopuolelta. Luihuiset olivat melkoisen suosittuja yöaikaan, kun vanhemmat koululaiset livahtelivat makuusaleistaan etsimään hiljaista ja salaista paikkaa viettääkseen laatuaikaa erityisen rakkaan ystävän kanssa. Se johtui todennäköisesti pahan pojan tai tytön imagosta. Samat korpinkynnet ja puuskupuhit, jotka päivisin eivät edes katsoneet luihuisten pöydän suuntaan Suuressa salissa, olivat öisin innokkaita kokemaan heidän kanssaan pieniä lemmenseikkailuja. Draco oli jopa harrastanut seksiä useamman rohkelikonkin kanssa.

Niin hauskaa kuin olikin maata jonkun puuskupuhin kanssa ja tietää, että se olisi rajuin ja kapinallisin teko minkä tämä koko elämässään uskaltaisi tehdä, niin silti Dracon parhaat muistot tältä saralta oli koettu Luihuisen tuvan sisällä. Heidän monimutkaiset keskinäiset suhteensa ja liittoutumansa, joissa seksi oli paitsi nautinto niin myös väline, aiheuttivat monia mielenkiintoisia tilanteita. Edellisenä iltana vanhempien ikäluokkien luihuiset olivat pitäneet oleskelutilassaan perinteiset orgiat. Draco oli lopulta päätynyt viettämään viimeisen yönsä Tylypahkassa yhdessä Blaise Zabinin kanssa. He olivat harrastaneet seksiä, mutta myös jutelleet pitkälle yöhön. Ei mistään tärkeästä tai paljastavasta, mutta se oli silti yksi parhaista muistoista, mitä Dracolle Tylypahkasta jäi. Hänellä ei ollut ystäviä ja hän harvoi puhui kenenkään kanssa ilman kavaluutta ja salattuja motiiveja. Yö oli ollut kipinä lähes-ystävyydestä toisen nuoren miehen kanssa, joka luokittelisi hänet vihollisekseen heti, kun he seuraavana päivänä astuisivat pois koulujunasta ja olisivat lopulta virallisesti aikuisia. Mutta sinä yönä he olivat olleet vielä vain kaksi nuorta koulupoikaa viettämässä keskenään mukavaa aikaa.

Joskus Draco toivoi, että hänellä olisi edes yksi aito ystävä, mutta hän tiesi, että hänellä ei ollut varaa sellaiseen ylellisyyteen. Oli typerää edes toivoa sellaista. Silti saattoi olla, että joskus tulisi päivä, jolloin vanha intiimisuhde jonkun vastapuolella olevan kanssa olisi suuri etu. Sellaiselle, jonka kanssa oli joskus harrastanut seksiä, säilyi aina ihmisenä. Ja usein se, että oli vihollisensa silmissä persoona, oikea ihminen, saattoi pelastaa hengen. Oli paljon helpompi tappaa ja tuhota kasvottomia vihollisia, jotka saattoi kuvitella kaiken pahan ruumiillistumiksi, kuin ihmisiä, jotka oli joskus tuntenut. Erityisen vaikeaa tavalliselle terveelle ihmiselle oli tappaa joku, jonka kanssa oli joskus jakanut jotain intiimiä. Kun asiaa tarkasteli tältä kantilta, saattoi melkein sanoa, että Dracon loputon seksuaalinen viriiliys ja uusien seksikokemusten metsästys olikin eräänlainen henkivakuutus. Draco hihitti ajatukselleen. No, ainakin se oli ollut harvinaisen hauska tapa hankkia henkivakuutus, jos ei sitten lopulta tehokkaaksi osoittautuisikaan.

Lopulta Draco keräsi tavaransa ja siirtyi laiturille. Hänetä ei ollut kukaan perheenjäsen odottamassa. Hänen äitinsä oli lähettänyt autonkuljettajan hakemaan poikansa. Draco oletti, että hän ehtisi viettää pari päivää Malfoyn kartanossa äitinsä kanssa ennen kuin Pimeyden Lordi vaatisi häntä luokseen. Todellinen peli oli vasta alussa.

* * * * * * *

Kesä alkoi miellyttävästi. Dracon asema Kuolonsyöjissä oli vakaampi, hän oppi nopeasti kaiken, mitä Pimeyden Lordi halusi hänen oppivan ja Voldemort halusi Dracolta intiimimpiä palveluksia harvemmin kuin ennen. Draco sai koottua paljon hyödyllistä tietoa Killan käyttöön ja sen onnistui estää monia Kuolonsyöjien iskuja ja murhia. Draco melkein tuudittautui siihen uskoon, että näin asiat sujuisivat jatkossakin. Se harhaluulo revittiin raa'asti maan tasalle syyskuun lopulla. Ehkä hänestä oli tullut liian itsevarma ja ylimielinen. Hän unohti, kuinka vaarallinen Pimeyden Lordi oli. Voldemortin silmissä hän alkoi muistuttaa hieman liikaa isäänsä Luciusta. Hänestä oli sopiva aika antaa Dracolle seuraava oppitunti nöyryydestä.

Dracolla oli hieman paha aavistus, kun Pimeyden Lordi pyysi häntä liittymään seuraansa Kuolonsyöjien tapaamisen jälkeen. Jokin Pimeyden Lordin tavassa katsoa häntä sai kylmän hien juoksemaan pitkin hänen selkärankaansa ja aiheutti halun väristä. Tietenkään hän ei niin tehnyt. Hän oli Malfoy ja hänet oli kehdosta asti opetettu salaamaan tunteensa tarvittaessa. Hänen opettajansa olivat olleet alan mestareita itsekin, Lucius ja Severus. Dracon silmissä he olivat niin samanlaisia ja niin erilaisia. Joskus hän mietti, mikä heidän todellinen suhteensa oli. Hän oli varma, että siihen liittyi enemmän, kuin mitä pinnalta katsoen näki.

Draco ravisti itsensä irti noista ajatuksista. Nyt oli parasta pysytellä terävänä. Voldemort istui tuoliinsa ja jätti Dracon seisomaan ja odottamaan. Pimeyden Lordi otti aikansa ja ihaili käsiään ja kaapunsa hihansuupitsejä, kuin Dracoa ei olisikaan. Se oli todella hieno kaapu. Oli todella miellyttävää omistaa taas ruumis ja asua siedettävässä rakennuksessa. Oli ollut kauheaa asua kaikissa rotankoloissa ilman omaa ruumista niin monia vuosia. Draco seisoi kärsivällisesti odottamassa kasvot ilmeettöminä, mitä hänen Herransa haluaisi.

"No niin, Pieni Lohikäärmeeni, oletko onnellinen kanssani täällä? Täyttääkö tämä toiveesi, nuorukainen?" Voldemort sihisi hiljaisella ja pettävän lempeällä äänellä.

Nyt Draco oli varuillaan. Tämä ei todennäköisesti luvannut mitään hyvää. "Kyllä, Herrani. On suuri etuoikeus olla näin lähellä Teitä ja saada Teidän opetustanne. Toivon, että voin todistaa itseni sen arvoiseksi." Hän vastasi sulavasti kumartaen.

"Tuo on hauska kuulla. Olen välillä pelännyt, että ajattelet toisin." Hiljainen ja pehmeä ääni sanoi. "Joskus jopa pelkään, että et ehkä ole niin lojaali ja omistautunut kuin toivoisin." Voldemort koukisti sormeaan kutsuvasti ja Draco astui lähemmäs. Nyt sormi siirtyi hyväilemään Dracon poskea. "Se olisi todella harmi, pieni kaunokaiseni, todella harmi. Pienet nätit pojat, jotka pettävät Herransa, saavat ansaitsemansa ojennuksen. Mutta sinähän et tekisi mitään sellaista, ethän?" Voldemortin ääni huokui uhkaa ja nyt Draco oli todella peloissaan. Tiesikö tai epäilikö Voldemort todella häntä petturuudesta? Vai yrittikö tämä vain pelotella häntä ja näin estää petolliset aikeet jo edeltä käsin?

"Mutta miksi minä pettäisin Teidät, Herrani? Te annatte minulle enemmän kuin kukaan on koskaan antanut tai tulee antamaan? Miksi kieltäisin teidän voimanne?" Draco kysyi. "Minä haluan palvella teitä kaikella mitä minulla on. Haluan auttaa teitä muuttamaan maailman paremmaksi paikaksi. Muuttaa asiat taas takaisin sellaisiksi kuin niiden pitäisi olla. Ihailen teitä enemmän kuin mitään. Miksi pettäisin Teidät ja teidän tavoitteenne?"

"Nimenomaan, miksi ihmeessä? Mutta ehkä minun pitäisi silti muistuttaa sinua sen seurauksista." Voldemort otti sauvansa ja osoitti sillä Dracoa ja huusi: "Kidutu!"

Draco yritti epätoivoisesti pysyä pystyssä ja hiljaa. Sattui niin kamalasti. Voldemort katsoi häntä kylmästi ja lopulta nosti sauvansa ja kirous loppui.

"Toivon, että muistat tämän." Voldemort sanoi. "Nyt voit näyttää, kuinka paljon todella palvot minua, Kaunokainen. Teen tästä yöstä sellaisen, jota et ikinä unohda!"

* * * * * * *

Seuraavana päivänä Draco seisoi Pimeyden Lordin sen hetkisen päämajana toimivan linnan tornissa. Taas kerran päämajana toimi pieni syrjäinen osittain raunioitunut vanha linnake. Linnan alakerrokset olivat vielä suhteellisen säilyneitä, mutta esimerkiksi Draco oli joutunut ilmiintymään tornin huipulle, sillä sinne vievät rappuset olivat aikaa sitten romahtaneet. Hän katseli alas maahan tornin juurelle ja mietti, kuinka helppoa olisikaan vain astua pari askelta ja pudota. Lopettaa kaikki. Pari pientä askelta ja kaikki kipu ja nöyryytys olisi ohi. Draco ei ollut varma kykenisikö hän kestämään toista edellisen kaltaista yötä menettämättä järkeään. Kyse ei ollut ainoastaan fyysiestä kivusta, vaikka se saikin toivomaan nopeaa kuolemaa, vaan häpeästä. Se oli pahinta. Pimeyden Lordi oli satuttanut ja käyttänyt häntä aiemminkin, mutta ei ikinä tällä tavalla. Draco ymmärsi, että hän ei voisi mitenkään vaikuttaa siihen, mitä hänelle tapahtuisi, miten hänen ruumistaan käytettiin ja mitä hänen olisi pakko tehdä. Voldemortilla oli kaikki valta. Voldemort saattoi tehdä hänelle ja hänellä aivan mitä tahtoi ja hän ei voisi sitä mitenkään lopettaa. Paitsi kuolemalla. Se oli ainoa päätös, jonka hän saattoi tehdä itsenäisesti. Ja senkin vapauden Voldemort voisi häneltä viedä. Nyt hänellä oli kuitenkin vielä tuo valta päättää siitä, jatkuisiko hänen elämänsä tätä päivää pidemmälle ja sen käyttäminen houkutti häntä. Se olisi helpoin ja arvokkain tapa selvitä tästä tilanteesta.

Mutta hän ei pystynyt siihen. Jos kyse olisi ollut vain hänestä, hän olisi hypännyt alas hetkeäkään epäröimättä, mutta niin ei ollut. Hän oli Malfoy ja mikä vielä tärkeämpää Malfoyn perillinen, ainoa perillinen. Hän kuului Malfoyn suvulle. Hänellä oli velvollisuuksia. Hän ei voinut kieltäytyä niistä. Hänellä ei ollut oikeutta valita kuolemaa. Hänen olisi kestettävä, vaikka kuolema olisikin helpompi ja parempi vaihtoehto.

Joskus hän toivoi, että olisi kuka tahansa muu kuin Malfoy.

* * * * * * *

Harry Potter käveli kadulla jästi-Lontoossa. Taas kerran yksi Feeniksin Killan kokoontuminen oli ohi. Harry, Ron ja Hermione olivat nykyisin Killan täysjäseniä ja ministeriö koulutti heitä ja muutamia muita entisiä DA:n jäseniä auroreiksi nopeteutulla aikataululla. Vanha ennustus, joka teki Harrysta päävastuullisen Voldemortin tuhoamisessa painoi häntä ankarasti. Hänellä ei vieläkään ollut aavistustakaan, miten hän pystyisi tuhoamaan Voldemortin. Ja koska tämä viimeinen taistelu tapahtuisi? Harry oli varma, että ei ollut siihen vielä valmis, mutta olisiko hän koskaan. Hän myös tunsi syyllisyyttä jokaisesta Valon puolella menetetystä ihmishengestä heidän odotellessa Voldemortin ja Harryn lopullista kohtaamista. Nyt Killan jäsenenä hän todella tiesi, kuinka monia ihmisiä kuoli tässä järjettömässä sodassa. Harry ei voinut käsittää, miksi niin moni tuki Voldemortia. Halusivatko he todella tätä kärsimystä? Oliko se heistä todella sen arvoista? Harry tiesi monien entisten luokkatovereidensa ryhtyneen kuolonsyöjiksi. Osan päätöksen hän saattoi ymmärtää. Sellaisten kuin Malfoy, joka oli ilkeä syntymästään asti ja jonka koko perhe oli kuolonsyöjiä ja joka ei koskaan ajatellut itse omilla aivoillaan vaan seurasi isäänsä kuin pässi narussa. Mutta monet koulussa lähes siedettävät luihuiset olivat myös liittyneet Voldemortin joukkoihin ja sitä Harryn oli lähes mahdotonta käsittää. Eivätkö he nähneet totuutta?

Harry ravistautui irti näistä ajatuksista. Hänellä oli tarpeeksi murheita ilman, että hän miettisi, miksi luihuiset olivat niin pahoja. Aurorikoulutus oli rankkaa ja hänelle jäi hyvin vähän aikaa muuhun kuin siihen ja Killan toimintaan. Nytkin oli kulunut viikkoja siitä, kun hän oli viimeeksi lentänyt luudallaan. Hänellä ei ollut edes aikaa ystävilleen. Ron mökötti edelleen eikä halunnut olla missään tekemisissä Harryn tai Hermionen kanssa. Erityisesti Hermionen. Jotenkin Hermione oli onnistunut löytämään aikaa rakastumiseen. Hänen ihastuksensa oli heitä hieman vanhempi korpinkynteläinen poika nimeltään Solon Lagerfield. Solon oli todennäköisesti kaikkea sitä, mistä Hermione oli aina miehessä haaveillut. Hän oli älykäs, miellyttävä ja komea. Hänellä oli hyvä huumorintaju, mutta hän ei ottanut elämää liian kevyesti. Hän oli täydellinen kumppani Hermionelle. Joskus Harry oli hieman kateellinen kaikesta Hermionen Solonille uhraamasta ajasta ja huomiosta, mutta silti tyttö oli aina Harryn apuna, kun hän tätä tarvitsi. Hermione oli nykyisin Harryn ainoa uskottu, jolle hän saattoi puhua peloistaan ja ongelmistaan avoimesti. Solon oli loistava kaveri ja pääasiassa Harry oli iloinen Hermionen puolesta. Valitettavasti Ron ei ollut. Hän oli mustasukkainen eikä pitänyt tai luottanut Soloniin ollenkaan. Harry pelkäsi, että heidän kolmen ystävyys ei koskaan enää korjautuisi entiselleen.

* * * * * * *

Ron astui sisään Vuotavaan noidankattilaan, istuutui pöytään ja tilasi kermakaljan. Hän tunsi itsensä yrmeäksi. Hän oli ollut Killan tapaamisessa ja taas kerran Harry ja Hermione olivat jutelleet keskenään ja jättäneet hänet ulkopuoliseksi. Onneksi Hermionen uusi poikaystävä ei ollut Killan jäsen. Se olisi ollut liian paljon. Jo nytkin tilanne oli ällöttävä. Harry ja Hermione olivat heittäneet roskiin kaikki ne vuodet, jolloin he kolme olivat olleet parhaita ystäviä. Nyt uusi kolmikko olikin Harry, Hermione ja Hermionen uusi sylikoira. Ron oli ylijäämätavaraa heille. Hän ei voinut ymmärtää, miksi he tekivät tämän hänelle.

Ron oli korviaan myöten täynnä entisiä ystäviään, sotaa ja jopa Kiltaa. Kilta ei saanut mitään aikaiseksi. Hänen veljensä ja monia muita oli kuollut ja syylliset kävelivät vapaina kaduilla. Muutamaa päivää aiemmin Ron oli jopa nähnyt Draco Malfoyn Viistokujalla. Hän oli kävellyt siellä aivan avoimesti pää pystyssä kuin kuka tahansa kunnon velho, vaikka melkein kaikki tiesivät, että hän oli Tiedät-Kai-Kenen kannattaja, rakastaja ja Kuolonsyöjien nuoriso-osaston johtaja. Se loukkasi Ronia enemmän kuin mikään.

Sillä välin kun Ron synkkänä järjesteli ajatuksiaan, hän ei huomannut nuorta tyttöä, joka lähestyi hänen pöytäänsä ja kysyi oliko siinä vielä tilaa. Vuotava noidankattila oli jo melkein täysi ja vapaita pöytiä ei enää ollut jäljellä. Tyttö istuutui Ronia vastapäätä ja esitteli itsensä.

"Hei! Anteeksi, että häiritsen sinua näin. Minun nimeni on Odele Terris." Tyttö sanoi.

"Terve! Et sinä häiritse. On mukavaa saada seuraa. Olen Ron Weasley. Olemmeko tavanneet aiemmin? Näytät jotenkin tutulta."

"Olimme samaan aikaan Tylypahkassa. Minä taisin olla vuoden sinua ylempänä. Sinähän olit Rohkelikossa? Minä olen puuskupuh."

"No tietysti. Nyt muistan nähneeni sinut joskus käytävillä tai Suuressa salissa. Todella hauska tutustua." Ja niin todella oli. Odele oli todella mukavan näköinen tyttö, jolla oli tarttuva hymy.

He juttelivat koko illan ja lähtiessään Ron tunsi olonsa paljon paremmaksi. Odele oli upea tyttö ja hän vaikutti kiinnostuneelta juuri Ronista. Hän ei kysellyt Harrysta tai halunnut apua läksyissä Hermionelta. Häntä kiinnosti Ron itsenään ja hän vaikutti todella vaikuttuneelta, kun Ron kertoi olevansa nopeutetussa aurorikoulutuksessa ja jo Killan jäsenkin. Hän tiesi Killasta, koska hänen isänsä työskenteli ministeriössä. Ron muisti kuulleensa Odelen isästä omalta isältään. Tämä oli vanhaa hyvää rohkelikkosukua kuten Ronkin. Odelen äiti oli jästisyntyinen puuskupuh ja Odele oli seurannut äitinsä jalanjälkiä Puuskupuhiin. 

Ron ja Odele sopivat tapaavansa taas seuraavana iltana ja Ron todella odotti tapaamista. Odele oli hieno tyttö ja juuri sopiva tyttöystäväehdokas hänelle. Ronin vanhemmat pitäisivät tytöstä ja tämä oli juuri sopivasta perheestä. Ron toivoi, että tyttö olisi hänelle Se Oikea. Hermionekin saisi nyt nähdä, että Ronkin pystyi saamaan muutakin seuraa. Parempaa seuraa. Odele kun ei ollut mikään ilonpilaava liikaviisas lukutoukka vaan mukava ja iloinen nuori noita.