Tarina: Mahtavan hillerin taru, osa 1: Malfoyn perillinen
Luku: 10. luku: Ratkaisutaistelu
Kirjoittaja: Marre
Ikäraja: K-15
Parit: Draco
Tyylilaji: Angst/Action-Adventure
Varoitukset: Sisältää viittauksia raiskaukseen ja väkivaltaan. Kuolemia siellä, kuolemia täällä. Mitä muuta te kuvittelitte? Tämä on sotaa.
Spoiler: Kaikki tähän mennessä julkaistut kirjat OotP mukaan luettuna
Disclaimer: Kaikki oikeudet Harry Potterin hahmoihin kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä vain leikin niillä, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.

AN: Tämä sitten otti aikansa. Anteeksi. Kymmenen kirjoitettu, yksi vielä jäljellä. Antakaahan palautetta.

Ratkaisutaistelu

Ronin kuolema oli raju isku Feeniksin Killalle. Se tuntui niin tarkoituksettomalta. Hän oli toki tehnyt virheen, mutta miksi ihmeessä hän oli tuntenut virheensä anteeksiantamattomaksi. Hänen erehdyksensä oli johtanut Kalkaroksen vakavaan loukkaantumiseen, mutta eihän itsemurha mitenkään Kalkarosta auttanut. Koko Weasleyn perhe oli surun murtama. He olivat menettäneet jo kaksi poikaa tässä sodassa.

Surussaan Weasleyt alkoivat syyttää Hermionea tapahtuneesta. Jos hän olisi vain rakastanut Ronia eikä jotain hemmetin Lagerfieldiä niin Ron ei olisi ikinä kertonut Odele Terrisille mitään ja kaikki olisi hyvin. Weasleytkin tiesivät hyvin, että eivät olleet reiluja Hermionea kohtaan, mutta eivät epätoivossaan jaksaneet välittää. Harry ei halunnut syyttää Hermionea, mutta silti Hermionen kanssa yhdessä oleminen oli vaikeaa. Ronin poissaolo tuntui silloin vielä kouriintuntuvammalta ja kipeämmältä kuin muulloin. Sen sijaan Harryn ja Ginnyn suru yhdisti. Ginny vietti joululomansa perheensä luona ja Harrykin oli paikalla ja he molemmat ymmärsivät että entiset hieman epäselvät tunteet heidän välillään olivat muuttumassa joksikin syvemmäksi.

Sota jatkui julmempana kuin koskaan. Pimeyden Lordi oli entistä voimakkaampi. Tuntui, että Kuolonsyöjät olivat täysin pysäyttämättömiä. Pimeys sai voiton toisensa perään ja tilanne alkoi näyttää epätoivoiselta. Lopulta Kuolonsyöjät hyökkäsivät ministeriöön. Aurorit taistelivat urheasti, mutta Kuolonsyöjillä oli selvä ylivoima. Sinä päivänä monet kuolivat ja ministeriö tuhoutui. Myös Kilta menetti jäseniäään ministeriön taistelussa. Kingsley kuoli ja Tonks haavoittui vakavasti. Helmikuussa vaikutti siltä, että Tylypahka oli Valon viimeinen pystyssä oleva linnake.

Lucius Malfoy piti sanansa Pimeyden Lordille. Hän johti Kuolonsyöjät voitosta voittoon. Hän johti myös hyökkäystä ministeriöön ja oli nyt pelätyin ja jahdatuin kuolonsyöjä. Kukaan ei tiennyt, uskoiko hän yhä Pimeyden Lordin aatteeseen vai palveliko hän Voldemortia vain pitääkseen poikansa elossa. Dracon vakoiluponnistukset muuttuivat entistä vaikeammiksi ja riskialttiimmiksi, koska häntä vahdittiin niin tarkasti. Hän sai enää harvoin poistua Pimeyden Lordin rinnalta. Pimeyden Lordi halusi pitää leikkikalunsa ja panttivankinsa näköpiirissä. Kaikesta huolimatta Draco ei antanut periksi. Hän keräsi tietoa koko ajan ja kun sai tilaisuuden, välitti sitä Killalle.

Lopulta Valon joukot vetäytyivät Tylypahkaan odottamaan Pimeyden Lordin viimeistä ja ratkaisevaa hyökkäystä. Jokainen tiesi, että siihen olisi aikaa enää muutama päivä. Harry Potter valmistautui kohtaamaan Voldemortin viimeistä kertaa. Jompikumpi heistä ei poistuisi siitä kohtaamisesta elossa. Harry oli päättänyt, että se olisi Voldemort. Ronin kuoleman jälkeen Harry oli jotenkin luottavaisempi ja varmempi itsestään kuin hän olisi uskonut mahdolliseksi. Hän halusi myös nähdä miten hänen ja Ginnyn tuore romanssi tulevaisuudessa etenisi, eikä hänellä ollut aikomustakaan antaa Voldemortin pilata kaikkea.

* * * * * * * * * *

Kun tilanne kiristyi äärimmilleen, Dumbledore antoi vakoojilleen käskyn vetäytyä ja liittyä Valon joukkoihin Tylypahkassa. Myös Draco sai tämän käskyn, mutta hän ei ollut valmis tottelemaan sitä heti. Hän päätti hiipiä vielä kerran salakuuntelemaan Pimeyden Lordin ja tämän kenraalien kokousta saadakseen tietää, koska he aikoivat hyökätä Tylypahkaan ja millä taktiikalla. Valitettavasti tällä kertaa Draco jäi nuuskimisretkellään kiinni. Pimeyden Lordi oli raivoissaan. Hän ei voinut uskoa, että hänen oma lelunsa oli kykenevä pettämään hänet. Että nuori, mitätön poika pystyi huijaamaan suurinta Pimeyden Lordia ikinä. Se ei voinut olla mahdollista. Mutta silti se oli. Voldemort oli varma, että hänen vanha vihollisensa Albus Dumbledore oli kaiken takansa ja hän halusi tehdä vanhukselle selväksi, että tämän yritykset vakoilla Pimeyden Lordi johtivat vain hänen vakoojina käyttämiensä alaisten tuskaan ja kuolemaan. Voldemort tiesi, että vanha hölmö oli niin typerä ja tunteellinen, että kiintyi palvelijoihinsa, joten paras tapa saada hänet ymmärtämään virheensä oli näyttää, kuinka hänen pelinappulansa kärsivät hänen erheistään. Voldemort päätti, että Dumbledore saisi nähdä pojan kuoleman. Ja hän varmistaisi, että ennen sitä poika maksaisi tekonsa kalliisti. Hänellä oli muutama päivä aikaa rankaista poikaa, ennen kuin hän tappaisi tämän Tylypahkan taistelukentällä Dumbledoren silmien edessä. Voldemort halusi rankaista myös pojan isää pojan petoksesta, mutta juuri nyt Lucius Malfoy oli hänelle liian tärkeä uhrattavaksi. Kun hän olisi voittanut, olisi Luciuksen aika oppia, mitä seurasi siitä, että kasvatti poikansa petturiksi.

* * * * * * * * * *

Ironista kyllä ratkaisevan taistelun päivänä oli mitä kaunein varhaisen kevään sää. Jotenkin myrskyinen ja masentava ilma olisi ollut sopivampi kuin tämä aurinkoinen ja lämmin sää. Lucius Malfoy mulkoili aurinkoa paheksuvasti. Hänen mielialansa ei totisesti sopinut yhteen sään kanssa. Hänen saamansa käskyt olivat selviä. Hänen piti komentaa Kuolonsyöjiä hyökkäyksessä Tylypahkaa vastaan. Pimeyden Lordi itse huolehtisi Potterista ja Dumbledoresta, Luciuksen vastuulla oli auroreiden ja muiden Valon joukkojen lyöminen. Lucius ei kuitenkaan ollut erityisen kiinnostunut velvollisuuksistaan päivän taistelussa. Itseasiassa häntä ei kiinnostanut Pimeyden Lordin menestys enää ollenkaan. Hän oli tehnyt päätöksensä muutamaa kuukautta aiemmin Pimeyden Lordin vakityrmissä. Hänen ainoa päämääränsä oli pitää sukunsa hengissä. Malfoyiden etu oli hänelle nyt kaikkein tärkeintä. Ja juuri nyt nimenomaan Pimeyden Lordi uhkasi näitä etuja.

Luciuksen oli helppo päättää mitä tekisi. Hän hylkäsi velvollisuutensa Pimeyden Lordin joukkojen komentajana heti kun taistelu alkoi ja ryntäsi etsimään poikaansa. Hän tiesi, että hänen mahdollisuutensa pelastaa Draco olivat pienet, mutta hänen oli pakko yrittää. Hän ei osallistunut taisteluun muutoin, kuin torjumalla itseensä suuntautuvia hyökkäyksiä. Hän oli peittänyt kasvonsa ja hiuksensa huolella maskin ja hupun alle ja sai näin kulkea taistelukentällä suhteellisen rauhassa. Valon joukoille hän oli vain nimetön kuolonsyöjä ja koska hän ei yrittänyt hyökätä, ei monikaan tuhlannut aikaansa häneen, vaan keskittyi uhkaavampiin kohteisiin. Lucius tiesi, että jos hänet olisi tunnistettu, ei häneen olisi suhtauduttu niin välinpitämättömästi.

Lopulta Lucius löysi pimeyden Lordin ja poikansa. He olivat hieman kauempana taistelun keskiöstä yhdessä Valon tärkeimpien esitaistelijoiden kanssa. Harry Potter ja Dumbledore olivat paikalla samoin kuin muutamia nuorempia Killan jäseniä ja jopa koululapsia. Draco lojui maassa ja Lucius näki, että hän oli melko pahasti haavoittunut, mutta kuitenkin tajuissaan. Pimeyden Lordi osoitti häntä juuri sauvallaan ja aloitti kohtalokkaan kirouksen.

"Avada..."

Lucius ei edes harkinnut, mitä tekisi. Hän heittäytyi Dracon ja Pimeyden Lordin sauvan väliin. Se ei ehkä ollut maailman ovelin suunnitelma, mutta vaihtoehdot olivat vähissä.

"…Kedavra"

Hänen viimeinen ajatuksensa oli epätoivoinen rukous jollekin johonkin, että hänen poikansa kuin ihmeenkaupalla selviytyisi hengissä, vaikka se näyttikin epätodennäköiseltä. Syöksyessään tappokirouksen tielle, Luciuksen huppu putosi hänen päästään ja helposti tunnistettavat hiukset tulivat näkyviin. Pimeyden Lordi hämmentyi hetkeksi huomattuaan tappaneensa omien joukkojensa päällikön. Se hetki oli riittävän pitkä Dracolle yrittää epätoivoista tainnutustaikaa Pimeyden Lordiin. Hän ei ollut ajatuksineen yksin, vaan taika lähti yhtä aikaa kolmesta sauvasta; Dracon, Hannah Abbotin ja Luna Lovekivan. Tietenkään heidän taioillaan ei ollut voimaa tainnuttaa Pimeyden Lordia, mutta hetken Pimeyden Lordi joutui taistelemaan niitä vastaan. Kun hän onnistui karistamaan tainnutustaiat ja iskemään ne vielä voimallisempina takaisin lähettäjiinsä, oli jo myöhäistä. Harry Potter ja Rohkelikon miekka olivat päässeet liian lähelle. Harry ei epäröinyt hetkeäkään. Hän oli varma siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän iski miekan suoraan koko velhomaailman mustimman sydämen läpi. Voldemort tuijotti miekkaa epäuskoisena. Hän ei voinut uskoa, että tämä vihreäsilmäinen poika, jonka hän oli itse merkinnyt salamanmuotoisella arvella tuhoaisi hänet Rohkelikon miekalla. Eihän hänen ollut tarkoitus kuolla. Hänenhän piti hallita koko maailmaa!

* * * * * * * * * *

Voldemortin tuhon jälkeen kuolonsyöjät menettivät taisteluhenkensä ja aurorit löivät heidät lopulta melko helposti ja nopeasti. Illan tullen taistelu oli ohi, kaikki kuolonsyöjät olivat joko kuolleita tai vangittuina, Valon haavoittuneet olivat hoidettavina ja kaatuneet siirretty pois taistelutantereelta. Vain Pimeyden kaatuneet makasivat vielä taistelukentällä. Sisällä Tylypahkassa tunnelma oli kaksijakoinen. Toisaalta he juhlivat Valon voittoa, mutta toisaalta sen voiton hinta oli kova. Niin moni oli menettänyt henkensä ja niin paljon oli tuhoutunut. Hannah Abbot ja Draco Malfoy makasivat molemmat Tylypahkan sairaalasiivessä tajuttomina, mutta he selviäisivät vammoistaan. Sen sijaan Luna Lovekiva ei ollut selvinnyt Voldemortin takaisin lähettämästä kirouksesta, vaan hän oli yksi monista sen päivän sankarivanajista. Illalla Harry ja Ginny vierailivat sairaalasiivessä katsomassa professori Lupinia, joka hänkin oli haavoittunut viimeisessä taistelussa. Sieltä he yllätyksekseen löysivät Kalkaroksen ja Dumbledoren juttelemasta Draco Malfoyn vuoteen viereellä. Kun rehtori oli edellisenä päivänä kertonut Killalle, että Draco Malfoy oli heidän vakoojansa ja Valon puolella, oli se ollut lähes mahdotonta uskoa. Miten tuo hirveä limanuljaska saattoi olla heidän puolellaan? Monet Killan jäsenet olivat olleet varmoja, että Malfoy oli jotenkin huijannut Dumbledorea, mutta Dumbledore pysyi tiukkana. Draco oli heidän puolellaan ja jos hänen pelastamisensa ratkaisutaistelun tuoksinassa olisi mahdollista, se olisi tehtävä.

* * * * * * * * * *

Yön edetessä pidemmälle helpottunut ja iloinen tunnelma pääsi voitolle surusta Tylypahkan saleissa. Pimeyden Lordi oli kuollut. Maailma oli vapautunut pahasta ja tällä kertaa heillä oli aikomus huolehtia siitä, että tilanne myös pysyisi sellaisena. Linnan sisällä juhlittiin. Ulkopuolella muutama tumma hahmo kierteli taistelukentällä ja siirsi irvokkaisiin asentoihin lojumaan jääneitä ruumiita riveihin kasvihuoneiden lähelle. He oikoivat kuolleiden jäsenet ja asettelivat heidät makaamaan arvokkaamman näköisesti ja sulkivat heidän tyhjinä tuijottavia silmiään. Nämä hahmot, Severus Kalkaros, Blaise Zabini ja muutamia muita Valon puolella taistelleita ja hengissä selviytyneitä luihuisia, tunsivat tämän työn velvollisuudekseen omaa väkeään kohtaan. He eivät tunteneet oloaan kotoisaksi linnan sisällä käynnissä olevissa juhlissa, jossa heitä silmäiltiin epäluulolla. Jotenkin heistä jopa tuntui, että heidän oikea paikkansa olisi ollut kuolleena näiden kentälle lojumaan jätettyjen ruumiiden joukossa tai vankityrmissä Pimeyden elonjääneiden kanssa, siellä muutkin heidän kaltaisensa olivat. Suorittaessaan viimeistä palvelusta näille kuolleille hiljaisina ja vain tähtien katsellessa he kokivat kunnioittavansa oman, nyt tuhotun maailmansa muistoa.