Tarina: Mahtavan hillerin taru, osa 1: Malfoyn perillinen
Luku: 11. luku: Jälkipyykki
Kirjoittaja: Marre
Ikäraja: K-15
Parit: Draco
Tyylilaji: Angst/Action-Adventure
Varoitukset: Verilöyly. Ei tosin kuvailtuna, ainoastaan mainittuna.
Spoiler: Kaikki tähän mennessä julkaistut kirjat OotP mukaan luettuna
Disclaimer: Kaikki oikeudet Harry Potterin hahmoihin kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä vain leikin niillä, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.

AN: Ja tämä sitten vasta kestikin. Ensimmäinen osa oli sitten tässä.

Jälkipyykki

Herätessään Dracolla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä oli tapahtunut ja missä hän edes oli. Ensimmäinen asia, jonka hän huomasi, oli kipu. Valo sattui hänen herkkiin silmiinsä ja koko hänen vartaloaan särki. Hän sulki silmänsä ja toivoi voivansa nukahtaa uudelleen. Mutta joku oli huomannut hänen heräämisensä, eikä sallinut hänen vajota takaisin armahtavaan tajuttomuuteen.

"Herra Malfoy, kuuletko minua? Herra Malfoy!"

Draco antoi peräksi ja avasi silmänsä uudelleen. Yläpuolellaan hän näki matami Pomfreyn huolestuneet kasvot. Tämä varmaankin tarkoittaa, että en ole ainakaan kuollut, hän ajatteli.

"Niin sitä pitää." Matami Pomfrey kehui. "Luuletko, että pystyisit juomaan hieman?"

Odottamatta vastausta hän katosi Dracon näkyvistä ja palasi pian juoma-astian kanssa. Draco joi tottelevaisesti ja matami palkitsi hänet hymyllä.

"Käyn kertomassa rehtorille ja professori Kalkarokselle, että olet hereillä. He varmaankin haluavat heti keskustella kanssasi."

Matami Pomfrey lähti ja jätti Dracon tarkastelemaan ympäristöään. Hän oli Tylypahkan sairaalasiivessä, aurinko paistoi ikkunasta ja sairaalasiipi vaikutti hyvin rauhalliselta joskin myös täydeltä. Melkein joka sängyssä oli potilas ja sänkyjä näytti Dracon mielestä olevan enemmän kuin hänen kouluaikoinaan. Kaikki näytti viittaavan siihen suuntaan, että taistelu oli ohi ja Valon puoli oli voittanut. Ennen kuin Draco ehti tutkia ympäristöään tarkemmin, kaksi miestä käveli sisään.

"Hyvää huomenta, herra Malfoy! Hauska nähdä sinut taas hereillä. Me ehdimme jo pelätä, että menettäisimme sinut. Olit melko pahasti haavoittunut." Dumbledore kertoi hymyillen.

"Miten voit, Draco?" Kalkaros kysyi. "Onko sinulla pahoja kipuja?"

"Mi… Auh… Mi", Draco yritti vastata, mutta hänen äänensä ei tuntunut tottelevan.

"Ei mitään hätää, ota ihan rauhallisesti", vanhempi miehistä rohkaisi poikaa. "Kaikki on ihan hyvin."

"Valon puoli sitten ilmeisesti voitti vai?" Dracon onnistui kysyä karhealla äänellä.

"Kyllä. Kyllä todellakin. Harry tappoi Voldemortin ja aurorit pitivät huolen lopusta." Dumbledore kertoi. "Myös sinä ja Neiti Abbot olette juhlittuja sankareita. Luna Lovekiva ei valitettavasti selvinnyt Voldemortin vastakirouksesta ja sinäkin olit pitkään heikkona ja pelkäsimme, että niin voisi käydä sinullekin."

"Pyh, jotenkin epäilen tuota sankaruus osaa." Draco tuhahti. "Toisaalta olen täällä enkä Azkabanissa, joten voihan se olla tottakin, että minua pidetään jonkinlaisena sankarina. Tuskin se kuitenkaan yhtään sen pidemmälle menee, kuin että estää minun heittämiseni tyrmään puolikuolleena."

"Älä turhaan huolehdi. Kaikki järjestyy kyllä. Minä en anna heidän heittää sinua susille." Dumbledore vakuutti.

"No, sudet eivät tällä kertaa olekaan ministeriön ratkaisu asiaan. Ehkä meidän pitäisi olla ennemmin huolissamme päidemme kiinnityksestä." Kalkaros mutisi.

"Hyvä on, hyvä on. Kertokaa nyt vain mitä on tapahtunut?" Draco kiirehti kahta vanhempaa miestä eteenpäin.

Tarina ei ollut kaunista kuultavaa. Valo oli voittanut ja heti ensimmäisten juhlien jälkeen ministeriö oli päättänyt, että mitään tällaista ei saisi koskaan tapahtua uudelleen. Pimeyden velhoja oli aina noussut tasaisin väliajoin ja nyt siitä oli tehtävä loppu. Tämä sai olla viimeinen heidän aiheuttamansa sota! Uusi taikaministeri Amos Diggory oli päättänyt, että tämän varmistamiseksi toimittaisiin tällä kertaa lujasti ja ankarasti, eikä lipsuttaisi, kuten 17 vuotta aiemmin. Yleinen mielipide tuki hänen päätöksiään lähes yksimielisesti. Dumbledore oli saanut pistää kaiken vaikutusvaltansa peliin suojellakseen niitä luihuisia, jotka olivat toimineet hänen alaisuudessaan. Nykyisin oli lähes rikos olla puhdasverinen aristokraatti puhumattakaan puhdasverisestä luihuisaristokraatista.

Dumbledore oli mennyt pitkälle suojellakseen hänelle uskollisena pysyneitä luihuisia ja Draco, professori Kalkaros ja muutamia muita Valon valinneita luihuisia oli jo julistettu syyttömiksi. Se tarkoitti käytännössä sitä, että he saivat pitää vapautensa ja heidän omaisuuttaan ei takavarikoitu. Ministeriön vakuuttaminen siitä, että Malfoyn suvun omaisuutta ei pitäisi takavarikoida, oli vaatinut Dumbledorelta paljon työtä.

Kaikki muut luihuiset olivat vapaata riistaa ministeriölle. Lähes kaikki kuolonsyöjät oli vangittu, mutta myös satoja heidän perheenjäseniään ja muita vanhoja aristokraattisten ja luihuisperheiden jäseniä oli pidätetty. Ensimmäiset oikeudenkäynnitkin oli jo käyty ja lähes kaikki kuolonsyöjät olivat saaneet tuomionsa. Myös kaksi ensimmäistä isoa joukko-oikeudenkäyntiä heidän perheenjäseniään vastaan oli saatu päätökseen ja tuomiot olivat ankaria. Ministeriö oli päättänyt, että rangaistuksena kuolonsyöjyydestä tai näiden toiminnan tukemisesta oli kuolema mestaamalla. Tuomioon riitti, että henkilöllä oli selvät siteet kuolonsyöjiin tai heidän oli tiedetty kannattavan Voldemortia. Näistäkin väljistä syyllisyyskriteereistä oli vielä hieman lipsuttu, joten tuomioon tuntui riittävän jo lähes pelkkä väärä sukunimi.

Nyt kun Lucius Malfoy oli kuollut ja hänen poikansa Dumbledoren suojissa, ministeriö valitsi Narcissa Malfoyn erääksi pääkohteekseen ja hänet tuomittiinkin ensimmäisten joukossa julkiseen mestaukseen. Pian myös moni muu kuolonsyöjän vaimo sai saman tuomion.

* * * * * * * * * * *

Draco seisoi yksin pienen nyppylän päällä hieman kauempana väkijoukosta, joka oli kerääntynyt paikalle seuraamaan ensimmäisiä teloituksia Tylyahon läheisyyteen. Hänen äitinsä olisi yksi ensimmäisistä päänsä mestauksessa menettävistä noidista ja velhoista kahteensataan vuoteen. Teloituksia todistamaan kokoontuneet ihmiset olivat hieman hermostuneita, mutta myös hieman kiihtyneitä ja innokkaita todistamaan kostoa kaikesta, mitä he olivat kuolonsyöjien käsissä joutuneet kärsimään. Draco oli ehdottomasti halunnut tulla paikalle todistamaan äitinsä kuolemaa, vaikka monet olivat neuvoneet häntä toisin. Hänen läsnäolonsa teloituspaikalla olisi omiaan herättämään levottomuutta paikalle keräytyneissä, mutta silti Draco halusi nähdä äitinsä viimeiset hetket. Viimeisinä vuosinaan Narcissa oli ymmärtänyt yhä vähemmän kaikesta ympärillään tapahtuvasta ja Draco toivoi, että hän ei ymmärtäisi kovin paljoa nytkään.

Ihmiset teloituspaikalla vilkuilivat Dracoa syrjäkarein hieman pelokkaasti ja ehdottoman vihamielisesti. Draco seisoi levollisesti paikoillaan ja esitti, että ei edes huomannut itseensä kohdistunutta vihamielisyyttä. Hän seisoi suorana ja pää pystyssä ja näytti yhtä ylimieliseltä kuin ikinä ja hänen kasvonsa olivat täysin tyhjät muista tunteista. Tämä aiheutti pelkoa ja lisää kaunaa väkijoukossa ja jotkut kirosivat häntä ja jopa sylkivät häntä kohti.

Kun ensimmäiset vangit tuotiin teloituslavalle, siirtyi väkijoukon mielenkiinto onneksi heihin ja Draco sai seistä rauhassa. Teloitukset alkoivat ja väkijoukko huuteli loukkauksia tuomituille. Heistä taas lähes kaikki esiintyivät ilmeettöminä ja pystypäisinä loppuun asti. He eivät rimpuilleet teloittajiaan vastaan tai itkeneet tai kironneet, vaan ylpeän tyynesti ja ylimielisesti alistuivat kohtaloonsa. Oli selvää, että monet heistä olivat päättäneet, että heidät voitiin tappaa, mutta nöyrtymään he eivät tuomitsijoidensa edessä suostuisi.

Myös Narcissa Malfoy nousi lavalle kävellen hänelle tyypillisellä sulokkuudella ja itsevarmuudella. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset, mutta hänen silmistään näkyi, että hän oli hieman eksyksissä, eikä oikein tiennyt mitä tapahtui. Juuri se satutti Dracoa syvästi. Kaikesta huolimatta Narcissa käyttäytyi loppuun asti, kuten hienon naisen kuuluikin.

Kun kaikki oli ohi ja väkijoukko poistunut, Draco seisoi edelleen yksin paikallaan surren äitiään ja miettien, mikä hänen kohtalonsa tässä muuttuneessa maailmassa olisi.

* * * * * * * * * * *

Kaksi viikkoa myöhemmin teloitukset olivat ohi. Melkein 500 velhoa ja noitaa oli tapettu. Nuorimmat olivat juuri ja juuri koulunsa päättäneitä ja vanhimmat eivät olleet kyenneet nousemaan teloituslavalle omin jaloin, vaan heidät oli pitänyt kantaa. Draco oli seisonut samalla paikalla kuin ensimmäisissäkin teloituksissa ja katsellut joka ainoan teloituksen. Se oli hänen tapansa sanoa hyvästit perheelleen, ystävilleen ja maailmalle, johon hän oli syntynyt. Hän oli näin todistanut lukemattomien perheystävien ja -tuttavien, kouluaikaisten ystävien ja tovereiden kuolemia.

Vaikka Malfoyn omaisuus olikin täpärästi välttänyt takavarikoiduksi joutumisen, niin uudempi Malfoyn kartano tutkittiin läpikotaisin laittomien pimeän taikuuden esineiden löytämiseksi. Kun Draco vieraili vanhassa kodissaan auroreiden tutkittua sen, hän joutui katkeran huvittuneena huomaamaan, että jopa Malfoyn ikivanhat ja erittäin arvokkaat pöytähopeat olivat mitä ilmeisimmin erittäin vaarallista pimeän taikuuden esineistöä, sillä nekin olivat hävinneet. Hän saattoi vain toivoa, että kuka ikinä oli tarvinnutkaan Malfoyn vaakunalla koristettuja pöytähopeita, leikkaisi niiden kanssa kieleensä.

Oli vaatinut pitkän taistelun ministeriön kanssa ennen kuin hän oli saanut luvan viedä vanhempiensa ruumiit kotiin haudattavaksi. Valtaosa teloitetuista ja Pimeän puolen kaatuneista haudattiin nimettöminä suuriin joukkohautoihin, mutta Draco halusi vanhempiensa ruumiit Malfoyn Linnaan hautaroviota varten, jotta hän voisi heittää heidän tuhkansa merituulten vietäväksi, niin kuin suvun tapana oli.

* * * * * * * * * * *

Rehtori Dumbledore katseli uteliaana ympärilleen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli9 jalallaan astunut legendaariseen Malfoyiden Linnaan, perheen ikiaikaiseen turvapaikkaan. Kauan sitten Linnassa oli käynyt paljonkin vierailijoita, mutta viime aikoina perhe oli suosinut uudempaa Malfoyn kartanoa Wiltshiressä ja vieraita ei enää ollut päästetty vanhaan salaperäiseen Linnaan.

Vielä pimeyden puolen kukistuttua oli tuore Malfoyn lordi ja harvinaislaatuinen pikku raggari, Draco Malfoy, kieltäytynyt päästämästä auroreita tutkimaan Linnaa. Se oli aiheuttanut monia riitoja ministeriön kanssa ja Dumbledore oli joutunut pitämään kiirettä yrittäessään estää riitoja kasvamasta vakavammiksi. Lopulta oli päästy sopimukseen siitä, että Draco päästäisi Dumbledoren tutkimaan linnan pimeyden esineiden varalta samalla, kun hän tulisi hautaamaan vanhempansa. Vanha rehtori huokaisi ja yritti sopeutua siihen ajatukseen, että hänellä tulisi jatkossakin riittämään töitä hankalimman vakoojansa pitämisessä poissa hankaluuksista. Itse asiassa se piti paikkansa molempien hänen tärkeimpien vakoilijoidensa kohdalla, hän ajatteli vilkaisten nopeasti liemimestariinsa. Miksi ihmeessä Luihuisten piti aina olla niin vaikeita?

* * * * * * * * * * *

Saari, jolla Malfoyn Linna sijaitsi, oli erittäin karu. Siellä ei kasvanut kuin muutamia ruoholänttejä ja heinätupsuja kivien koloissa. Kivinen linna sulautui hyvin kiviin ja kallioihin, jotka ympäröivät sitä. Jollain omituisella tavalla tämä karuus sopi hyvin yhteen ikiaikaisen suvun kanssa, joka oli asuttanut saarta vuosisatoja. Dumbledore huomasi omituisen muotoisen kiven aivan saaren pohjoiskärjessä. Juuri sinne Draco oli ilmiselvästi suuntaamassa leijuttaen vanhempiensa ruumiita. Hän asetti ruumiit makaamaan laakealle kivelle omituisen muotoisen kiven eteen ja tuotti taikasauvansa heilautuksella paikalle kasan puuta, jotka hän asetteli huolellisesti ruumiiden ympärille hautarovioksi. Tämän tehtyään hän kosketti hellästi sormillaan vanhempiensa otsia ja sulki silmänsä hetkeksi. Sen jälkeen hän vetäytyi kauemmaksi ja sytytti rovion.

Kolme miestä seisoi ja katseli hiljaisina, kun kahden ihmisen ruumiit paloivat kuin symboloiden erään aikakauden ja elämäntavan loppua. Saaren lähellä uiskenteli parvi laulujoutsenia ja muutamat niistä uivat aivan rannan luo kuin katsellakseen hautajaisroviota. Draco katseli lintuja, jotka pian hylkäisivät talvehtimisalueensa ja lähtisivät pohjoiseen pesimäseuduilleen. Hän hymyili surumielisesti ja vilkaisi kahteen mieheen, jotka olivat tulleet hänen kanssaan hautaamaan hänen vanhempiaan.

"Tiesittekö, että meidän sukumme vaakunassa on laulujoutsen?" Hän kysyi. "Suurin osa ihmisistä varmaankin kuvittelisi, että tunnuseläimemme olisi lohikäärme tai basiliski tai edes kettu, mutta ei. Meidän tunnuksenamme on aina ollut joutsen. Ennen vanhaan meidät tunnettiin nimenomaan taiteellisesta lahjakkuudestamme. Me olimme muusikoita, taiteilijoita ja runoilijoita. Mutta kaikki muuttui. Ei niin, että olisimme unohtaneet taiteet kokonaan. Jokainen Malfoyn lapsi perehdytetään perusteellisesti eri taidelajeihin, mutta ajat ovat muuttuneet ja pärjääminen velhomaailmassa alkoi vaatia meitä olemaan sotapäälliköitä, poliitikkoja ja liikemiehiä eikä taitelijoita. Me muutuimme ajan mukana. Emme halunneet pudota huipulta, vaikka siellä pysyminen vaatikin meitä muuttumaan. En ole varma, oliko se sittenkään oikea ratkaisu."

Vanhemmat miehet eivät vastanneet. Ei ollut mitään sanottavaa.

Kun Lucius ja Narcissa Malfoy olivat muuttuneet tuhkaksi, Draco keräsi tuhkan kokoon, asetti siitä osan oudon kiven, jonka Dumbledore päätteli olevan Seita, josta Draco oli kerran hänelle puhunut, juureen ja heitti loput merelle tuulten vietäväksi.

* * * * * * * * * * *

He tarkastivat vanhan Linnan, kuten Dumbledore oli ministerille luvannut tekevänsä ja sen jälkeen he istuskelivat hetken rantakivillä ilta-auringossa. Draco kertoi vihdoin toisille miehille, mitä hän oli suunnitellut tulevaisuutensa varalle. Kun he lähtisivät saarelta, Draco suuntaisi jästilentokentälle ja nousisi lentokoneeseen, joka veisi hänet Yhdysvaltoihin, missä hän aikoi aloittaa opiskelun jästi collegessa seuraavana syksynä. Dumbledore ja Snape olivat niin ällistyneitä, että eivät aluksi saaneet sanaa suustaan. Draco Malfoy oli viimeinen ihminen, jonka he olisivat uskoneet loikkaavan jästimaailmaan. Itse asiassa Dumbledore oli suunnittelut tarjoavansa pojalle töitä Tylypahkasta auttaakseen tätä sopeutumaan uuteen maailmanjärjestykseen velhomaailmassa. Mutta Draco selitti, että velhomaailmalla ei oikeastaan ollut hänelle enää mitään tarjottavaa. Maailmasta, johon hän oli kuulunut, ei ollut mitään jäljellä. Vaikka hän ehkä olikin sotasankari, hänen olisi vaikea sopeutua uuteen velhomaailmaan sukunimensä takia. Tietenkin hän voisi jättää Britannian, mutta se ei auttaisi paljoakaan. Velhomaailma oli pieni ja Malfoyt tunnettu suku ympäri koko velhomaailman.

Hän myönsi, että ei tiennyt jästeistä paljon mitään, mutta oli sentään oppinut hieman heidän talouselämästään kotiopettajiltaan. Olihan Malfoylla monia sijoituksia myös jästitaloudessa, joten oppi oli ollut tarpeen. Vaikka Lucius ei paljon ollut ainakaan julkisesti puhunut yhteyksistään jästeihin, hän oli aina uskonut, että jästirahakaan ei haissut. Ei ainakaan sen jälkeen, kun sen oli vaihtanut kultaan tai velhovaluuttaan. Dracolla olisi koko kevät ja kesä aikaa totutella jästielämään ja hän oli jo lukenut kaikki Tylypahkassa käytettävät jästitiedon kirjat. Kyllä hän pärjäisi. Draco myös uskoi, että valtaosa hänen tekemistään virheistä pistettäisiin kulttuurierojen piikkiin, siksi hän oli valinnut juuri amerikkalaisen yliopiston. Sitä paitsi riski törmätä hänet tunnistaviin noitiin tai velhoihin olisi Amerikassa paljon pienempi.

Hänellä ei ollut mitään aikomusta palata koskaan enää takaisin Britannian velhomaailmaan ja hän toivoi, että kukaan ei löytäisi häntä. Hän oli järjestänyt asiansa niin, että Malfoyiden lakimiehet pystyisivät huolehtimaan omaisuudesta ja hän oli jo sulkenut molemmat kartanot. Lakimiehet ohjaisivat myös osan omaisuuden tuottamasta voitosta Dracon käytettäväksi jästimaailmassa. Kalkarokselle hän antoi osan Malfoyiden perintökalleuksiin kuuluvasta kaulakorusta, mikä antaisi Kalkarokselle mahdollisuuden löytää Draco, jos se olisi aivan välttämätöntä. Draco kuitenkin painotti, että hän halusi aloittaa aivan uuden elämän ja jättää kaiken entisen taakseen. Loppujen lopuksi se ei edes ollut ensimmäinen kerta, kun Malfoyt olivat tehneet niin. Ensin he olivat jättäneet pohjoisen muinaisina aikoina ja myöhemmin Ranskan, jossa he olivat asuneet pitkään ja tulleet Englantiin noin tuhat vuotta aiemmin. Ehkä taas oli aika vaihtaa maisemaa.

Juuri kun viimeinen Malfoyn Lordi jätti ikivanhan kotisaarensa, parvi joutsenia nousi siivilleen ja lensi kolme miehen päiden yli aloittaen matkansa pohjoiseen pesimäseuduilleen. Ne huusivat jäähyväisensä talvehtimiskodilleen lähtiessään ja myös nuori Malfoyn herra kääntyi katsomaan nyt autiota ja hylättyä kotiaan ja suvun turvapaikkaa viimeisen kerran. Hän ei ollut varma, katsoivatko Linna Ja Seita häntä syyttävästi, säälivästi vai rohkaisten.

AN2: Toisen osan kirjoittamista aloittelen. Siitä tulee lajiltaan romance ja D/Hr (eipäs irvistellä siellä, minä oikeasti uskon saavani sen toimimaan.) Puhdasta romanssia en osaa kirjoittaa, joten mukana tulee olemaan merkittävässä määrin velhopolitiikkaa sivujuonteena. Jos jollakulla olisi aikaa ja kiinnostusta, tarvitsisin avukseni jonkun, jonka kanssa voisi hieman pallotella ja testata ideoita tarinaa varten. Mielessäni on muutama ratkaisu, joista en ole aivan varma ja haluaisin niistä mielipiteitä. Jos sinua kiinnostaisi auttaa asiassa, niin pistä viestiä.