Disclaimer: J.K. Rowling'n. Kaikki mitä et tunnista kuuluu tämän tarinan kirjoittajalle.

Title: Salaperäinen kellari

Author: Petal Sword

Paring: Remus/?

Summary: Mira Longcage vastaan ottaa yllättävän puhelun Taikaministeriöstä. Mitä? Voldemort? Ja mikä ihme on Tylypahka?

Warnings: het

Rating: PG

----------

SALAPERÄINEN KELLARI

by Petal Sword

3 Luku

           Muistoja ja Unelmia

Mira Loncage makasi sängyssään häpeillen murskautumistaan, ja epäili yhä enemmän olevansa ulkopuolinen omassa suvussaan.

"Että saatoin antaa tunteilleni vallan", hän tuskaili, eikä huomannut puhuvansa ääneen. Verho aukaistiin ja toiselta puolen kurkisti punahiuksinen tyttö, jonka silmät tuikkivat smaragdien lailla. Tyttö istui sängyn reunalle, ja vähän ajan kuluttua James oli tytön takana käsi Lilyn olkapäällä. Niin tämä oli Lily, öhöm tiedättehän Jamesin tyttöystävä. Mira ei voinut estää suunpieliensä nykimistä, ja pian virnistys levisi hänen kasvoilleen.

"Vai että sillä tavalla", Lily aloitti, "tulin sanomaan, että ei ole mitään hävettävää itkeä pojan olkaa vasten, mutta sinä se vain siinä virnuilet kuin mikäkin", Lily virnuili nyt myös, mutta Miran hymy kuoli ja hän nousi istumaan kuin iskun saaneena.

"Mitä nyt?" kysyi Lily katsoen häntä kallistellen päätään.

Mira tunsi jossain lähellä sydäntään vihlaisun, ja sitten jalassaan, voi miten se sattuikaan! Hän yritti olla kirkumasta, mutta päästi silti paljastavan vinkaisun, joka muistutti tuskissaan olevan koiran ääntä.

Kauan peittyneinä olleet arvet ja jäljet olivat jälleen paljastuneet. Mira tunsi itsensä taas viisivuotiaaksi pikkutytöksi, jota ihmissusi veli oli raapinut, ja raadellut, mutta ei ollut ehtinyt puremaan. Vain aamun sarastus oli pelastanut hänet. Veli oli muuttunut takasin ihmiseksi, mutta oli paennut nähdessään mitä oli pikkusiskolleen tehnyt.

Lily kirkaisi nähdessään Miran haavat. James veti tyttöystävänsä syrjään ja otti Miran ranteesta kiinni, ja raahaten hänet alas oleskelu huoneeseen.

***

Remus Lupin istui kahden ystävänsä Siriuksen ja Peterin kanssa oleskeluhuoneessa, jossa he suunnittelivat uutta kepposta luihusille.

Remus ei vielläkään ymmärtänyt miksi Luihuiset ja Rohkelikot olivat niin huonoissa väleissä. Mutta mitäpä tuolla. Ainakin hänellä oli ystäviä joista hän ei luopuisi mistään hinnasta. Ei vaikka olisi henki kyseessä, nimittäin ilman heitä hän olisi yksinäinen ihmissusi. Entäs Mira? Oliko hänellä täällä ystäviä? Mutta ennen kaikkea: miksi tämä oli valehdellut hänelle? Sillä tuskin hänen veljensä oli kuollut. Ei, kyse oli jostain vakavammasta... Ehkä hänen vanhempansa olivat kuolleet? Se ainakin antaisi syytä murheeseen. Ei tuskin. Mutta miksi tämä oli valehdellu hänelle? Remus ajatteli otsaansa rypistäen.

"Remus. Mikä hätänä?" Sirius kysyi kohottaen päätään ihmissusi ystäväänsä kohti.

"Ei mikään", vastasi Remus huokaisten.

"Aaaaarg... Mi-mitä sil-sille tytölle on tapahtunut?" piipitti Peter hädissään osoittaen Miraa pullealla sormellaan.

Remus ja Sirius käänsivät päätään kohti Miraa, jonka keholla risteili haavoja ja arpia. James veti haavoittunutta tyttöä alas rappusia, ja Lily näytti hyvin pelästyneeltä.

Muut oleskelu huoneessa tulivat uteliaina lähemmäksi, ja rupesivat pommittamaan Miraa kysymyksillä. Sirius päästi vaimean kirouksen ja ryhtyi hajottamaan joukkoa uhkailemalla tupalaisiaan mitä epämielyttävimillä kirouksilla. Se näytti tepsivän, sillä porukka alkoi hiipua takaisin omiin puuhiinsa.

James johdatti Miraa sairaalasiipeen, seuranaan edelleen pelästynyt Lily, vihainen Sirius, pelokkas Peter, ja erittäin huolestunut ja miettiväinen Remus.

Vähän ajan kuluttua he saavuttivat määränpäänsä, ja löysivät Matami Pomfreyn ja Dumbledoren odottamassa heitä huolestuneen näköisinä.

Rohkelikko nelikkö, Lily ja Mira astuivat huoneen sisäpuolelle. Mira pelästyi toden teolla nähdessään lähimmän vuoteen takaa tulevat parhaan ystävänsä ja tämän äidin.

"Hei Mira", hänen ystävänsä Mila tervehti, mutta ennen kun hän ehti sen pidemmälle rouva Stan suuteli häntä lämpimän äidillisesti, vilkaistuaan kauhistuneena tytön haavoja. Hän säästyi kaikesta pahimalta, sillä Mila veti äitiänsä pois hänen luotaan ihan vain siksi että hän ei kuristuisi.

Mutta rouva Stan teki yhden pahan virheen, jota Mila ja Mira olivat pelänneet, nimittäin paljasti tytön kauan peteillyn salaisuuden. "Toivottavasti veljesi on nyt tyytyväinen, kun tajuaa mitä on tehnyt sinulle", aloitti rouva Stan surullisesti.

"Äiti", varoitti Mila vihaisesti.

"Sinun ei olisi pitänyt", rouva Stan jatkoi tyttärensä varoitteluista huolimatta, "mennä ulos metsään täydenkuun aikana, etenkin kun tiesit ihmissusista. Mutta sitä en ymmärrä miksi veljesi piti hyökätä kimppuusi, ja vielä ihmissutena. Ihme, että sinustakin ei tullut ihmissutta."

Kaikki tämä oli Miralle likaa. Jokin hänen sisällään alkoi herätä: ärtynyt, kahlehdittu, vihainen peto... susi... Hän päästi vaimean, varoittavan murinan, mutta se oli kuitenkin tarpeeksi kuuluva. Rouva Stan hätkähti ja katsoi häntä silmiin, kalveten.

Peto... se halusi ulos, se halusi raadella, halusi tappaa. Liian kauan se oli odottanut. Aivan liian kauan...

"Eiiii!" Mira huusi, hän ei halunnut antaa sille valtaa ei nyt, ei täällä. Hän hoippui hetken, vain valahtaakseen lattialle, pyortyneenä.

***

*// Ovi, näen oven jossa lukee Salaperäinen kellari. Tuijotan ovea kauan, ja ojennan käteni sitä kohti, sitten joku tarttuu minua kädestä. Käännyn ja näen Remuksen, joka pudistelee lempeästi päätään ja sanoo:

"Älä. Sinne ei saa mennä."

Kohotan kulmiani ja kysyn: "Miksi?"

Hän vain pudistaa uudestaan päätään, ja kysyn uudelleen: "Miksi?" Hän kohottaa katseensa minuun nostaa leukaani ja sanoen: "Kuolet jos astut tuosta ovesta sisään." Hänen äänensä on karhean lempeä.

Tuuli lennättää hiuksiani ja tunnen olevani romanttisessa kirjassa pää henkilönä. Sormi hyväilee kasvojani, ja pieni huokaisu purkautuu huuliltani, tunnen voivani rakastaa, rakastaa jotain henkilöä. Hän lopettaa hyväilyn, kohottaa kasvojani. Hän suutelee minua hellästi lämpimästi, lupauksia tuovaksi. Yhtäkkiä hän katoaa...

Ja tunnen kuinka joku ravistelee minua epätoivoisesti. //*

***

Avasin silmäni ja huomasin olevani sairaalasiivessä. Ihmiset ympäröivät minua huolestuneen näköisinä.

Remus häilyi ylläni. Hän lopetti ravistelun huomattuaan minun vironneen.

Katsoin häntä silmiin, tajuten mitä olin pelännyt koko ajan: olin rakastunut Remus Lupiniin. Kyynel vierähti poskelleni, ja raskaasti huokaisten Remus pyyhkäisi sen kasvoiltani. Huuliltani vierähtää sana ennen kun ehdin pysäyttää sitä.

"Remus."

----------

Toivottavasti nautitte tarinasta.

Kommentteja, kiitos! Ne saavat uuden hienon kodin ja lämmittävät mukavasti... ;)

Ideat ja sen sellaiset ovat tervetulleita.

              Teitä viihdytti: Petal Sword