Valon väristä luulee tietävänsä, milloin kesä on. Eteläpäädyn ikkunoihin vaihdetaan auringon haalistamat verhot, lattia lämpenee joka päivä ja jäähtyy joka yö, kankaisiin muodostuu rasvatahroja ja pöytäliinoille kerääntyy leivänmuruja. Nukun kauluspaidassa ja heitän nenäliinat pois ennen kuin kotitontut ehtivät pestä ne. En juo enää teetä, vain kahvia ja simaa. Vaatekaappi on talvipaikallaan salaoven edessä, toisella puolella tyhjiä komeroita ja sänky, jolla kukaan ei enää nuku eikä valvo. Täksi kesäksi veli ei ole siirtänyt sitä.
Serkkuni vierailevat meillä usein, he katselevat taloamme iloisesti rupatellen ja arvioivat sen mahdollisia puutteita ja etuja. He sanovat: "Sinun verhosi ovat epäsiistit", ja purevat huuliaan halusta lisätä: "Eivätkä vain verhosi". He sipsuttavat napitettavissa kengissään huoneesta toiseen, ja keskimmäisen mies mittailee huoneita. Hän haluaa jutella. Olen ollut huolimaton, hän moittii. Lämmitys ei toimi kunnolla, mies selittää, minun pitäisi ajatella enemmän äitiäni, pitäisi muuttaa lämpimämmille seuduille, ostaa kodikas pikkumökki rannikolta, olla joutilas etelässä. Lihassärkyjen vuoksi, sanoo hän ja hymyilee. Kun on niin kylmä.
Minusta talo on minun. Talo on minun ja äiti on minun ja lämmityskin on minun, huoneet ja rasvatahrat ja pöytäliinat ovat minun, äitini reuma ja lihassärky ovat minun, minun niin paljon että tekisi mieli polttaa ne vain koska saa. Aurinko haalistaa verhot kesäisin ja lämmittää lattiat päivisin ja vaikka ne olisivatkin kylmät yöllä, ei niillä kukaan silloin kävele. Lattiat ovat minun. Aivan yksin ja kokonaan minun, vaikka toivoisin mitä.
Veli ei kirjoita. Vastenmielinen mies puhuu hänestäkin, livertelee ja hymyilee maireasti. Hän kyllä tietää, mitä on häpeä, hän sanoo luottamuksellisesti. Hän tietää miltä se tuntuu ja miten siitä pääsisi, hän kuiskailee. Minä en tahdo kuunnella, ja minä mumisen kyllä kyllä miten vain, mutta hän ei lopeta, mumisen kyllä kyllä miten vain, mutta hän vain puhuu ja puhuu ja puhuu ja puhuu. Hän ei tahdo, että kutsun veljeä veljeksi, ja minä sanon miten vain, jos hän jättää minut ja menee takaisin mittaamaan vaimonsa kanssa, kukkaruukkuja ja ovenkarmeja ja seinänvieriä ja astiakomeroita ja hauta-arkkuja. Hän sanoo kyllä kyllä, aivan niin, muttei mene. Hän haluaa mitata minunkin arkkuni ja ruukkuni ja ajatukseni eikä anna minulle hetken lepoa. Lämpimämmille seuduille, hän neuvoo. Missä vihreä meri on maailman syli ja tunteet haalistuvat pois. Missä minua jo odotetaan.
Ei enää veljeä, lupaan hänelle, en minäkään enää kenenkään veli kai. Ei enää kahta teekuppia pöydänkulmalla ja hiipimistä kylmällä lattialla, vain kahvimukeja ja lämmin lattia ja talvihuone kesällä. Veli ei halua nähdä meistä enää ketään, muttei se ole minun syytäni ainakaan kokonaan. Ei enää särkyneitä lautasia ja kumoon kaadettuja pöytiä, sisälle salaa tuotuja ystäviä ja vääränvärisiä solmioita roikkumassa ovenpielistä. Koulu on nyt loppu kokonaan enkä minä vieläkään osaa siirtää kaappia niin kuin veli. Haluaisin olla yksin, mutta en saa hetken rauhaa, en hetkenkään, ja päätän lakata yrittämästä. Lämpimämmille seuduille, hän neuvoo, ja minä menen, kivisille rannoille sateeseen.