Disclaimer: J.K. Rowling'n. Kaikki mitä et tunnista kuuluu tämän tarinan kirjoittajalle.

Title: Setäni Voldemort

Author: Petal Sword & Sigil Dagger

Paring: ei vielä, kuka tietää... ;)

Summary: Petal Sword ja Sigil Dagger Kallioinen saapuvat Voldemortin luokse, Pimeyden Lordin kauhuksi. Hänen tehtävänään on vahtia veljentytärtään Petalia ja tämän adoptiosisarta Sigiliä. Selviääkö hän suomesta tulleista tytöistä järjissään?

Warnings: ei mitään viel

Rating: PG

Betareader: la marmotte

Setäni Voldemort

By Petal Sword & Sigil Dagger

Luku seitsemän

#Volimirrin kartanolla#

Petal hiipi ympärilleen epäilyttävästi vilkuillen pohjoissiivessä, suunnaten pois setänsä Voldemortin huoneistosta. Hänellä oli ollut erittäin hieno, kiiltävä ja... "vihrea" (tai ehkä meidän Petalin tapauksessa pitäisi sanoa 'vaaleanpunainen') suunnitelma, mutta sehän oli päivänselvää ja helppo arvata. Varsinkin kun hänen tyylinsä hiippailla suorastaan kirkui "olen väärässä paikassa, ja tein jotain mitä minun EI TODELLAKAAN olisi pitänyt tehda".

Lisäksi, Sigil tiesi täsmälleen missä hän oli. Ilman kaulapantaakin, sillä he olivat sopineet vanhemman sisarista harhauttavan muitten huomion pois pohjoissiivestä tietyksi hetkeksi. Tosin, Petal ei tiennyt täsmälleen kuinka Sigil aikoi osansa hoitaa. Se ei häntä haitannut, hän oli siihen varsin tottunut.

Eihän siskokaan vielä tiennyt täysin mitä Petal oli suunnittellut, vaikka olikin auttanut osassa toteutuksen suunnittelussa.

Vaaleahiuksinen tyttönen hieroi käsiään yhteen, virnistellen ja häijysti hihitellen. Tästä tulisi hauskaa. Todella, todella viihdyttävää.

Lopun "olen häijy juonittelija, häh hää!" -asenteen pilasi Petalin hysteeriseen kikatukseen ratkeaminen.

---

#Länsisiiven oleskeluhuoneessa#

Sigil iski värisuoran pöytään.

Miehet – Lucius, Severus, Draco, Voldemort ja pari muuta Kuolonsyöjää – päästivät tuskan voihkaisun.

Sigil hieroi käsiään yhteen. "No niin, pojat, maksakaahan."

Luonnollisesti – sillä mitä muutakaan voisi käyttää nerokkaana harhautussuunnitelmana? – he pelasivat räsypokkaa, ja jostain syystä vanhempi Kallioinen ja ainoa nainen pelissä, ei suinkaan ollut häviöllä. Kukaan ei täysin tiennyt kuinka hän oli sen tehnyt, ei edes Sigil itse ollut varma – hänhän ei edes muistanut kaikkia pokerin sääntöjä. Mutta jostain käsittämättömästä syystä oli käynyt niin, että kaikki miehet olivat lyhyen puolituntisen aikana riistetty vaatteistaan.

Draco otti pois toisen sukkansa. Severus napitti auki toisen irtohihansa – jotka hän jostain syystä oli laittanut ylleen, vaikka eivat ne hänen normaalin asunsa alta edes näkyneet. Lucius nappasi hiussolkensa – häntä ei huvittanut luopua vielä alusvaatteistaan ja muuta hänellä ei oikeastaan ollut – irti. Avery taas riisui sukkia ylhäällä pohkeissa pitelevän nauhan. Matohäntä vinkaisi, ja ujuttautui viimeisestä vaatekappaleestaan, kiskaisten sohvatyynyn itsensä peitoksi. Voldemort... no, hän nyki parhaillaan toista punaista bootsiaan jalastaan – toisen hän oli jo menettänyt. Kukaan ei tosin käsittänyt, miksi Pimeyden Lordi oli jättänyt kenkänsä lähes viimeisten vaatekappaleittensa joukkoon.

Jostain kajahti hervoton hihitys.

"Mikä tuo oli?" Matohäntä vikisi pelästyneenä.

"Ah, Petal se vain. Hän taisi osua asettamaani kutitusloitsuun, tiedäthän, se joka tuntuu siltä kuin sadat höyhenet hivelisivät kaikkein herkimpiä paikkojasi..." Sigil selosti tyynesti, ryhtyen jakamaan kortteja uudelleen.

"Ahaa", Lucius totesi, valaistuneella äänensävyllä.

Severus vilkaisi häntä. "Oi, ei. Et varmasti. Älä. Edes. Ajattele. Sit", hän sihisi vaalealle aristokraatille.

"Mutta..."

"Ei!"

"Severus..."

"Ei."

"Matohäntä, nouda virvokkeita", Voldemort komensi, seuratessaan kinastelevaa kaksikkoa, kuin tennisottelua.

"Kyllä, herra, aivan heti, herra." Matohäntä lähti noudattamaan käskyä, unohtaen pukea ensin ylleen.

Sigil pudisteli päätään, räveltäessään korttien kimpussa.

"Lucius, miksi sinulla on kaulapanta?" Pimeyden Lordi kysyi aidon uteliaasti.

Ennen kun vaaleamies ehti vastata, kuului käytävältä kirkaisu: "Aah, my virgin eyes, my virgin eyes (neitsyt silmäni, neitsyt silmäni)...!"

Sitten nolostunut vinkaisu, jonka lähteestä kukaan ei voinut erehtyä: Matohäntä. Oletettavasti hän oli törmännyt Petaliin.

"Sisko, sulje silmäsi ja haparoi sokkona tiesi tänne, jos häiritsee!" Sigil huikkasi tyynesti, herkeämättä korteilla leikkimisestä. Kuin hetken mielijohteensta hän lisäsi: "En kyllä tiedä mitä se auttaa... Odota vähän, täällä on hieman turhan paljon... paljasta pintaa näkyvillä."

Miehet tuijottivat vanhempaa Kallioisen sisarista.

Hän vastasi heidän katseisiinsa. Kohotti kulmaansa. "No?" hän kysyi parhaaseen McGarmiwa imitaatioonsa. Tämä yhdistettynä hänen tavalliseen komento-sävyynsä, jopa Taikaministeri olisi luotettavasti totellut häntä, pysähtymättä asiaa sen kummemmin miettimään.

Seurasi kiireinen vaatteiden etsintä, josta Lucius selviytyi varsin yllätyksettömästi nopeiten.

"Reitti selvä, sisko", Sigil ilmoitti, vihellellen.

Miehet katselivat kuinka tomaatin punainen Petal hipsi huoneeseen, välttäen katsomasta lattialla edelleen lojuvia Matohännän vaatteita. Hän kipitti nopeasti setänsä luo ja istahti seremonioitta tämän syliin, takertuen tämän kaulaan, kuin hengen hädässä.

"..." Äänetöntä pihinää.

"Petal, luulen, että hänen tarvitsee hengittääkin", Sigil totesi kuivasti, katseltuaan jonkin aikaa kuinka Voldemort muuttui sinertävämmäksi ilman puutteesta.

"Mutta..."

"Nyt!"

Petal hellitti otettaan ja Voldemort vetäisi vinkuen henkeä. Toivuttuaan hän mulkoili tyttöä.

"Älä Enää Koskaan Tee Noin!"

"Mutta, Volimirri, en minä tarkoittanut..."

"Ethän sinä koskaan. Toistan: älä tee niin enää IKINÄ!"

Vaaleahiuksinen tyttö näytti nololta, mutistessaan lupauksensa.

Useita tunteja myöhemmin Voldemort muisti, ettei ollut koskaan saanut vastausta siihen, miksi Luciuksella oli yllättäen kaulapanta. Sillä ainakaan Pimeyden Lordin mukaan Malfoy patriarkka ei ollut taipuvainen kanniskelemaan alistetun aseman merkkejä.

Toisaalta...

Hän katseli arvioivasti nojatuoliin asettunutta Luciusta ja tämän jaloissa istuvaa Sigiliä, jonka kaulakorulla mies leikki.

Hetkinen...

Ei se ollut mikään koru, vaan kaulapanta... helmenvalkea kaulapanta.

Ja Luciuksen kaulassa oli – tällä hetkelle korkean kauluksen alla – hopeinen kaulapanta. Eikä Severus tai Petal ollut ollut asiasta moksiskaan, kummastakaan kaulapannasta. Tietenkin Petalilla oli tavanomainen punaisensa, mutta se nyt oli juuri sitä, tavanomaista.

Joka tapauksessa asia kiehtoi Voldemortin uteliaisuutta. Ja mikä parempi tapa viettää iltaansa kuin mysteeriä selvitellen.

"Ovatko kaulapannat yllättäen muodissa, vai mistä moinen villitys, Lucius?"

Vaalean miehen käsi pysähtyi hetkeksi, vain jatkaakseen Sigilin kaulapannalla leikittelyä.

"Harhaan osunut loitsu, jonka poistamisen suhteen jouduin tekemään kompromissin, herrani."

"Jep, Sigilin ajatukset hieman harhautuivat", Petal hihkaisi, punoen Dracon – geelittömiksi taiottuja – hiuksia useille pienille palmikoille, paljolti pojan päänsäryksi.

Severus virnisti. Oli tosin hieman epäselvää kenelle hän sen osoitti. Ehkä kaikille, hänestä kun ei koskaan voinut olla varma.

"Hmmp", tuhahti Sigil. Hän ei vaikuttanut erityisen vaivautuneelta. Niin tilanteesta, puheenaiheesta sen enempää kuin kaulapannoitetuksi tulemisesta.

"Sigil? Harhaan?" punasilmänen mies kysäisi, kuulostaen hieman epäuskoiselta. Asiaa hieman sulateltuaan hän purskahti nauruun.

"Kiva olla iloksi, Voldie", Sigil totesi pirteästi.

"Jep, totta kai", Petal säesti.

Draco mutisi jotain epäselvää.

Lucius kohotti kulmaansa.

Severus vilkuili kummipoikaansa – Dracoa – ja mutisi loitsun tämän suuntaan. Pojalla ei luonnollisesti ollut hajuakaan siitä, mitä oli tapahtunut. Ennen kun Petal siis kiljahti riemastuneena hänen palmikoimiensa hiusten leimahtaessa sateenkaaren moninaisiin värisävyihin.

"Mitä? MITÄ?" Draco kysyi hädissään, kuvitellen mielessään mitä kammottavimpia senaarioita.

"Sinun... hihi... hiuksesi..." Petal nyyhkäisi.

"MITÄ?!" Draco kiljahti – suureksi nolostuksekseen kuin tyttö.

Sigil takertui Luciuksen jalkaan ja hytkyi äänettömästä naurusta. Lucius näytti siltä kuin tämä olisi tavallinen tapahtuma. Voldemort vilkaisi kerran kiljahtanutta poikaa ja valui tuolistaan lattialle, kiemurrellen naurusta. Hän yritti tukahduttaa sen – varsin epäonnistuneesti – sohvatyynyyn. Vain haukkoakseen henkeään pian.

Severus näytti uppoutuneen kirjaan, ympärillään olijat maailmastaan sulkien. Tosin, hän ei voinut estään pienen ja lyhyen hymyn käväisyä huulillaan.

"Tässä... Katso!" Petal sanoi, ojentaen pojalle pienen käsi peilin, jonka oli kutsunut huoneestaan.

Draco vilkaisi peiliin kerran, näytti kuin saisi sydänkohtauksen ja vinkaisi. Punastui. Heitti peilin lattialle. Ja syöksähti kummisetänsä kimppuu – tämä kun oli ainoa "viattoman" näköinen huoneessa – karjahtaen: "AARG!"

Huudahdus muistutti kovasti sitä, jonka Lucius oli päästänyt yrittäessään saada Sigil ottamaan loitsimansa kaulapannan kaulastaan ja miehen yrittäessä yleensä herättää hänet tarpeeksi, jotta nainen olisi voinut suorittaa toivotun tehtävän.

Vino hymy kohosi Luciuksen huulille.

Draco törmäsi näkymättömään kilpeen Severuksen ympärillä, vanhemman miehen jatkaessa lukemistaan häiriintymättä. "Senkin epäreilu, inhottava, tekopyhä..." nuori Malfoy vesa aloitti värikkään manausluettelonsa.

Petal arveli Severuksen asettaman kilven kestävän jonkin aikaa, eikä uskonut Lohikäärmeensä raivon lamaantuvan sitä ennen. Hän päätti asettua mukavammin... Yhden Lucius Malfoyn syliin, kissahahmossaan.

"Mrau."

---

#Seuraavana aamuna, ruokasalissa#

Aamiainen oli mielenkiintoinen tapahtuma.

Ensinnäkin Petal-kissa ryntäsi huoneeseen, jossa Severus ja molemma Malfoyt jo istuivat, kuin hänellä olisi ollut tuli hännän alla. Hänen perässään tuli mustavalkoharmaa pesukarhu, joka selvästikin jahtasi nuorta Siiamilaiskissaa.

Aikailematta pesukarhu kipusi pöydälle, nappasi evästä ja asettui tyytyväisenä nakertamaan sitä Severuksen syliin. Tumma Luihunen katsahti pesukarhua hätkähtäen, yrittäen sitten hätistää otuksen pois kimpustaan. Tämä kuitenkin vain piti pintansa närkästyneesti ja upotti kyntensä vihjailevasti miehen reiteen. Severus tajusi viestin varsin pian, luovuttaen hyvän sään aikana.

Kissalla taas oli oma uhrinsa. Hän juoksi muutaman kerran pöydän ympäri, sitten vilahti sen ali ja luikahti mitään aavistamattoman Dracon syliin.

"Purr", kissa kehräsi, selvästi vaatien huomiota ja aamiasta.

"Petal!" nuori Malfoy huudahti, hätkähdyksestään toivuttuaan.

"Miau. Purr..."

"Draco, anna hänelle vain ruokaa. Sillähän siitä pääset", totesi Lucius, joka ruokki parhaillaan pesukarhun salamatkustajaa, pronssinväristä käärmettä, jonka he kaikki tunsivat nimellä Myrkytär. Pesukarhu ei tietenkään ollut kukaan muu kuin Sigil animagus-muodossaan.

Vaikka kukaan miehistä ei ollut nähnyt vanhempaa Kallioisista tämän animagus-muodossa, tai edes tienneet tämän olevan animagus, oli helppo päätellä pesukarhun henkilöllisyys. Myrkytär kun ei antanut muitten kuin Sigilin kantaa itseään paikasta toiseen.

Draco vilkaisi isäänsä marttyyrin elkein ja ryhtyi syöttämään syliinsä asettunutta kutsumatonta vierastaan.

Voldemortin purjehtiessa ruokasaliin jonkin aikaa myöhemmin, Severus sylkäisi juuri siemaisemansa kahvin suustaan – varsin epäluihusmaisesti. Draco keräsi leukansa nopeasti lattialta ja käänsi huomionsa nopeasti selvästi huvittuneeseen ja tyytyväiseen kissaan sylissään.

Ei kai tämä vain ollut...?

Melko varmasti. Vedä tuo yli. Ilman epäilystäkään.

Lucius katseli paikallisen Pimeyden Lordin uusinta asustetta: tiukka ja erittäin pieni vaaleanpunainen t-paita, jossa luki mustalla "Volimirri pupu", lyhyt ja röyhelöinen puna- ja vaaleanpuna-raidallinen cheerleader-mekko, mustat stay-up sukat ja hänen tavanomaiset punaiset buutsinsa.

Mitä...?

Hän ei ollut koskaan tienytkään Pimeyden Lordilla olevan noin upeat sääret...

Sigil-pesukarhu Severuksen sylissä hautasi naamansa miehen kaapujen sekaan. Hän ei selvästikään kestänyt enää katsoa. Tai nauraa hihitti liian hysteerisesti. Severus kuljetti kättään hajamielisesti otuksen turkkia pitkin.

"Mitä te oikein tuijotatte?" Voldemort tiuskaisi.

Seurasi hiljaisuus.

"Oletteko... varma asuvalinnastanne, herrani?" Lucius tiedusteli varovasti.

"Tietenkin, näitähän minä yleensäkin pidän."

Severus köhi lähes kouristuksen omaisesti.

Pimeyden Lordi kohotti tälle kulmaansa.

"Herrani, ette yleensä pukeudu aivan noin. Varsinkaan noin vaaleanpunaiseen", Severus huomautti varuillaan.

"Miten niin vaaleanpunaiseen?" kuului ärtynyt vastaus.

"Erm, tuota. Teillä on vaaleanpunainen t-paita, hame ja mustat stay-upit. Ainoa, mikä näyttää tavalliselta ovat kenkänne", Lucius selvitti, vilkuillen silmäkulmastaan mahdollista pakoreittiä. Draco näytti siltä kuin joko purskahtaisi itkuun tai nauruun hetkenä minä hyvänsä. Tosin hänkin oli valmistautunut ottamaan jalat alleen, mikäli tilanne vaatisi.

Voldemort tuijotti häntä hetken. Loihti sitten kokovartalopeilin. Vilkaisi kuvajaistaan kerran ja karjaisi: "TYTÖT!"

Tämä oli Häväistys, aivan totaallisen täydellisen noloa.... Ja ne... ne... ne KALLIOISEN TYTÖT olivat kaiken takana...

Siiamilaiskissa venytteli raukeasti Malfoy perillisen sylissä, hypähti sitten lattialle notkeasti ja tassutteli kiukusta kihisevän Voldemortin luokse. Kiehnäten tämän jaloissa.

Pesukarhu katsoi parhaaksi kömpiä esiin Severuksen viitan syövereistä, jonne oli kätkeytynyt ja kipusi pöydälle. Hänelle ei ollut aikomustakaan heittää hyvää henkeään hukkaan, menemällä punasilmäisen miehen välittömään läheisyyteen juuri nyt. Vaikka hän ei itseasiassa ollutkaan syyllinen. Toisaalta, Sigil tiesi miehen pitävän häntä sisarensa kanssarikollisena. No, tehty mikä tehty.

Hän mietti asiaa sekunnin murto-osan. Teki päätöksensä ja muuntautui takaisin ihmishahmoonsa.

"Se oli hän", Sigil julisti, osoittaen sisartaan ja lainkaan häpeämättä katosi paikalta.

Raivosta kiehuva Pimeyden Lordi käänsi punaisen katseensa jaloissaan kyhnyttävään kissaan.

"Mrau?"

"Petal..." oli ainoa mitä hän ehti sanoa, kun mainitun kissan häntä jo vilahti ovensuusta sisarensa perään.

"Grr... Mitä minä heidän kanssaan oikein teen?!"

Hänen sanojaan kohtasi vain kaiku. Muutkin olivat päättäneet lähteä haukkaamaan raitista ilmaa.

"Ensin heidän vanhempansa tiputtavat heidät niskoilleni, pääasissa Petalin, ja katoavat kera ilmoituksen, että tytöt olisivat hoivissani vuoden. Sitten kaikki estely, ettei Petal saisi tietää kaikista puuhistani, Sigilin vahtiessa olkani yli. Sitten Sigil käytännössä katsoen ottaa ohjat käsiinsä koko systeemistä, jättäen minulle vain esitettävän rooliosan hänen kiskoessaan taka-alalla naruista. Ja sitten tämä... tämä... Aarg!"

Jästien ja velhojen kauhu, kaikkien aikojen pahin Pimeyden Lordi ja kaiken kaikkiaan varsin häijy vaaleanpunaiseen cheerleaderin asuun puettu mies marssi punaiset buutsinsa kopisten huoneesta, murjottaen elämän epäreiluudelle.

"Volimirri pupu", hän tuhahti. "Kattia kanssa."

---

#Voldemortin vaatekomerossa#

"Vaaleanpunaista? Vaaleanpunaista?!", punasilmäinen mies kysyi epäuskoisena. Kaikki, siis aivan kaikki oli vaaleanpunaista. "VAALEANPUNAISTA!"

Syntyi hetken hiljaisuus.

Sitten ympäri kartanoa kajahti: "PEEETAAAALL!!"

Toivottavasti nautitte tarinasta.

Kommentteja, kiitos! Ne saavat uuden hienon kodin ja lämmittävät mukavasti... ;)

Jos haluatte vastauksen, jättäkää e-mailinne, kiitos.

/Voi oikeesti tän systeemin kanssa... Aina hävittämässä kirjaimia, tai muita merkkejä. Jotain erityistä Ä-kirjainta vastaan?/

Ideat ja sen sellaiset ovat tervetulleita.

Kenelläkään ideoita mitä 20-40 miestä (ja varmaan muutaman nainenkin) voisi tehdä pysyäkseen poissa harmin tieltä? Kuolonsyöjät tarvitsevat jotain tekemistä, jonka Sigil on heille määrännyt eli huvittavaa – ainakin lukijoille ja Kallioisten sisaruksille – ja puuhakasta, jotain kohtalaisen tärkeää ja mahdollisesti verhoiltu näyttämään siltä, että se auttaa maailman valloituksessa tai sitten ei... Löytyykö ideoita? Kiitos.

Teitä viihdyttivät: Petal Sword ja Sigil Dagger