A/N: Ei kauhia kuinka kauan taas kesti...olen pahoillani, ja tyhmy käyttäytymiseni on varmasti ajanut entiset lukijat tiehensä. Mutta aina on toivoa, tosin sitä ei ole tässäkään kappaleessa.

Ja ihan lyhyet kiitokset Altanalle ja Edanalle betauksesta, te jyräätte! Ja muut mielipiteiden kertojat, palvon maata jalkojenne alla. Melkein kirjaimellisesti. Toivon, että tämä tynkä tässä viihdyttäisi edes hieman...taisi silti tulla aika pasha kappale, mutta minkäs teet...

Kappale 5: Harvinaisen typerä bambi, mietteliäs Ginny ja onneton Goyle

Yö oli tullut yllättävän pian ja sankarimmekin huomasivat, että oli aika nukahtaa tai ainakin joutua transsiin. Harry, joka oli täysin tyrmistynyt päivän tapahtumista, ei saanut sitten millään unta. Aina kun hän oli saamassa unen päästä kiinni, joku tuntui nuuhkivan hänen jalkojaan. Tarkistettuaan, että kaikki muut nukkuivat eivätkäolleet hänen varpaidensa kimpussa, Harry päätti unohtaa sekä haistelijan että huolensa ja pitää päänsä tyynyssä.

Mutta ei. Se joku salaperäinen tuli taas Harryn luokse, ja hän saattoi tuntea nuuhkinnan kutittavan jalkojaan. Todella harvat tietävät, että Harry oli harrastanut nuorempana judoa, joten pahaa-aavistamaton vieraskaan ei tajunnut hetkensä koittaneen. Pieni, karvainen jalka nousi niin pirun nopeasti ja osui suoraan nuuhkijan tunkeilevaan pläsiin. Pieni rusahtava ääni kertoi Harrylle, että ainakin pari kolme luuta risahti rikki. Harry nousi ripeästi ylös ja potkaisi ruumista vielä muutaman kerran varmistaakseen sen kuolleisuuden. Se, että salaperäinen ja pahasti delannut olento oli kerrassaan söpö bambi, vain riemastutti Harrya: hän oli hankkinut porukalle aamiaista! Hän ripusti saaliinsa palmuun, jotteivät villipedot (eli Crabbe ja Goyle) kävisi käsiksi siihen. Kaiken sen sähläämisen jälkeen hän päätti kenties jo kolmannen kerran mennä nukkumaan. Mutta pahaa-aavistamaton Harry ei huomannut kahta vihreää silmää, jotka tarkkailivat häntä pusikosta...

Ginny Weasleyllä ei mennyt lujaa. Itse asiassa aika kului varsin hitaasti, ja tylsähkö elo tylsässä huoneessa sai jo valmiiksi depressiivisen Ginnyn harkitsemaan avadakedavrojen tekemistä. Fakta, joka piti Ginnyn erossa anteeksiantamattomista oli kuitenkin se, että hän oli ainoa, joka oli huomannut Ronin salaperäisen katoamisen. Vaikka Ronia kohdeltiinkin joskus kuin aivovammaista, kotkalta tippurin saanutta koiraa eikä häntä huomioitu paljoakaan, Ginny tunsi olonsa epävarmaksi veljensä suhteen. Ron ei ollut tullut aamiaiselle eilen, eikä hän tiettävästi ollut hakenut ruokaa huoneeseensa. Vanhemmat luultavasti olettivat, että Ron oli viettämässä "laatuaikaa" Hermionen kanssa, mutta eihän Hermionekaan ollut paikalla. Ja Ron oli sen verran konservatiivinen, ettei hän missään nimessä tekisi mitään niin... tuhmaa... ennen kuin olisi mennyt naimisiin. Ja missä he olisivat käyneet vessassa? Olisivatko he tehneet asiansa suoraan ikkunasta ulos? Vaikka Ron olikin varsin sottaavainen persoona, Ginny ei pystynyt kuvittelemaan mitään niin barbaarista edes hänestä.

Blaah blaah, Ginny ajatteli, eihän Ronista huolehtiminen hänen asioihinsa kuulunut. Tai no, itse asiassa kuului, mutta nyt hänellä oli parempaakin tekemistä ja miettimistä kuin Ron - hiusten harjaaminen. Selvittäessään hiuksiaan Ginnyn päähän ei mahtunut muita ajatuksia. Takkuja siellä, takkuja täällä... Ginny tunsi itsensä villi-ihmiseksi harjatessaan kiiltäviä, kirkkaan oransseja hiuksiaan.

Mutta huoli Ronista ei jättänyt Ginnyä rauhaan. Hermostuttuaan aivoihinsa hän heitti hiusharjan lattialle ja pomppi hetken aikaa kuin sätkyn saanut viisivuotias. Lopulta hän kuitenkin rauhoittui ja alkoi pohtia tilannetta. Fakta yksi: Ronia ei ollut näkynyt missään. Fakta kaksi: Ron ei ollut kotona omassa huoneessaan. Fakta kolme: Ron ei taatusti ollut Hermionenkaan luona (Fred ja George olivat kertoneet nuoremmalle veljelleen, että jästien kodeissa oli vielä enemmän hämähäkkejä kuin velhojen huusholleissa). Lopulta pieni, hieman heikkovaloinen lamppu syttyi Ginnyn päässä: joku oli kaapannut Ronin! Mutta mitä hän pystyisi tekemään asialle yksin, kun kukaan muu ei piitannut asiasta? Ei mitään, joten Ron voisi aivan hyvin odottaa pari päivää ennen kuin Ginny ryhtyisi toimimaan asian puolesta. Mutta ensiksi hän suorittaisi loppuun sen tehtävän, jonka ylin päättäjä (tai mahdollisesti alin; Ginnystä ei koskaan tiennyt) oli hänelle langettanut: hiusten harjaamisen.

Harry selvisi yön koettelemuksista hengissä, kiitos suojelusenkelinsä Maijan, josta ei sitten sen enempää jottei ateistinen ilmapiiri pilaannu. Palaillessaan hereillä olevien pariin Harry hämmästyi jo ennen kuin sai silmänsä auki: hajusta päätellen jossakin paistettiin lihaa. Väännettyään silmäluomensa erilleen hän ei voinut kuin ihmetellä hälinää ympärillään. Pojat sinkoilivat sinne tänne hakemaan ties mitä tykötarpeitaan tai ruokaa. Aivan Harryn edessä, pienen nuotion päällä, oli pikkuruinen soppakattila, jossa oli ilmeisesti jotakin aivan ihanaa. Ainakin Harryn vatsasta päätellen, se nimittäin mourusi kuin viimeistä kertaa ja piti saman verran ääntä kuin kolmesataa pölynimuria kansainvälisessä kodinkonekuorossa. Kiitos Harryn ääntelevän mahan, kaikki muut poikalapset havahtuivat askareistaan, hymyilivät (tai Malfoyn tapauksessa, virnuilivat paheellisesti) hänelle kirkkaita Pepsodent - hymyjään ja sanoivat sitten yhteen ääneen:

- Hyvää huomenta, Harry! Haluaisitko ruokaa?

Tai Malfoyn tapauksessa:

- Voi hitto, nyt se heräsi.

Harry hymyili heille (paitsi Malfoylle) ja nyökkäsi (ja näytti kansainvälisiä käsimerkkejä Malfoylle).

Saatuaan pienen kipponsa, jonka sisältö oli tehty hänen yöllisestä bambi - vieraastaan (Malfoy oli joutunut nylkemään sen, kun kukaan muukaan ei ollut halunnut tehdä sitä) ja lähellä kasvavista hedelmistä ja sienistä (Terry oli varoittanut sienistä, mutta muut pojat eivät nälissään suostuneet kuuntelemaan), Harry istuutui nauttimaan aamiaisestaan. Tämä mahtava pöperö, joka lajinmäärityksessä olisi paljastunut keitoksi, oli itse asiassa varsin maukasta, kiitos Ronin kiitettävien kokin taitojen.

Ruoan löytäminen helpotti poikien oloa hetkeksi, mutta pieni bambihan ei pitkään riittäisi kasvavien nuorukaisten syömisinnon takia. Pitäisikö heidän siis metsästää kuten primitiiviset ihmiset tekivät kotiseuduillaan? Kyllä, järjen ääni Terry nyökytteli innokkaasti, ruoan eteen pitäisi tehdä uhrauksia. Hän ei niitä kuitenkaan tekisi, vaan tutkiskelisi Goylea, jonka myrkkysienien aiheuttamat hallusinaatiot alkoivat tehdä tuloaan. Kirjattuaan pari lausetta omaan pieneen muistikirjaansa, Terry otti esille epäilyttävän näköisen ruiskeen, jonka hän oli valmistanut hetkeä aikaisemmin hullunruohosta ja unikonsimenistä, ja painoi sen suoraan Goylen polveen. Goyle itse ei huomannut mitään, hänellä kun riitti tekemistä värikkäiden perhosten kanssa, mutta muut pojat hätääntyivät. Käännyttyään tovereitaan kohti piikki kädessään ja pahaenteinen virne kasvoillaan Terry huomasi, että heitä ei enää ollutkaan hänen selkänsä takana. Sitten pieni Neville tipahti palmusta hänen jalkojensa juurelle. Neville kirkaisi kuin pikkutyttö ja kalpeni entisestään. Päästyään jaloilleen hän juoksi suoraan päin palmua ja kaatui tajuttomana maahan. Katsahtaessaan ylös Terry näki muut nuorison edustajat riippumassa lehvästöissä niin, että kestävät palmut eivät enää näyttäneetkään niin kestäviltä.

Terry huokaisi. Hän tarvitsisi lisää annostuksia. Ja pian.

Loppujen lopuksi pojat selvisivät pökertyneestä tilanteestansa hengissä. Terry oli jahdannut heitä koko päivän, koska nuorukaiset eivät olleet uskoneet hänen pyyntöihinsä lopettaa juoksemista. Tämän säntäilyn takia Crabbe hävisi tyystin viidakon pimeyteen, ja muut pojat päättivät pitää muistotilaisuuden häntä kunnioittaen.

- Crabbe, Malfoy sanoi niin imelällä äänellä, että kuurokin olisi kuullut sen epäaitouden, - Oli yksi parhaista ystävistäni. Vaikka hän olikin... vähälahjainen... hänen sydämensä oli silti ruostumatonta terästä ja pää – joskin tyhjänlainen - täynnä unelmia. Crabbe kertoi minulle aina haluavansa isona palomieheksi, joka pelastaa kissoja puusta.

Tässä vaiheessa Goyle oli jo juossut hillittömästi parkuen pusikkoon, ja muut vääntelehtivät vaivautuneina tuoleissaan. Harry katsoi tuohtuneena Dracoa, ja yritti saada tämän lopettamaan puheensa.

- Koska eräs nimeltä mainitsematon henkilö – Harry - yrittää niin itsepintaisesti käsiään heiluttamalla ja tekopieruja väännellen lopettaa tämän hartaan seremonian, tehkäämme niin, Draco sanoi mulkoillessaan vihaisesti Harrya.

Malfoylle oli ollut ihan sama, vaikka hänen puolihuumeissa ollut kaverinsa oli kuollut, mutta Potter ei selvästikään ymmärtänyt tekosurullisuuden mahtavaa voimaa. Hän vannoi kostavansa kaiken saarella tapahtuneen Pottapäälle heti, kun he olisivat päässeet pois saarelta.