A/N: Okei, päätinpähän sitten kokeilla HP -fandomiakin. Kolmas Harry Potter -kirja Azkabanin vanki ja Siriuksen kohtalo järkyttivät minua niin paljon, että päätin kirjoittaa tämän ficin. Tämän tarinan myötä lähtevät myös terveiseni entiselle matikanopettajalleni, hän oli kuin ilmetty Kalkaros, haha. Mainittakoon vielä, että minusta Kalkaros on aivan ihana.:)
 
Pairing: Sirius/Remus
Rating: R
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa henkensä tuotteet, minä kikkailen niillä enkä tarkoita sillä pahaa…
Warnings: slash, miesten välistä seksuaalista rakkautta.


Äänet hänen päässään eivät koskaan vaienneet. Ne pitivät hänelle seuraa päivin ja öin, valveilla ja unissa. Ne olivat hänen uskollisia seuralaisiaan. Kaksitoista vuotta hän oli jakanut jokaisen hetkensä niiden kanssa. Ne piinasivat häntä. Ne eivät päästäneet häntä otteestaan eivätkä sallineet hänen unohtaa. Ne pitivät hänet järjissään.

Ne toistivat hänelle muistoa menneisyydestä eikä hän voinut paeta siltä. Hän oli kyennyt sulkemaan kuvat pois mielestään, mutta äänet olivat jääneet. Ne puhuivat aina samat sanat.

"Me luotamme sinuun, Sirius." Jamesin ja Lilyn äänet vakuuttivat hänelle.

"Sinä olet saastainen petturi, Sirius!" Remus huusi hänelle hirvittävän korkeaksi kohonneella äänellä.

"Sinä olet uskomattoman hölmö, Sirius!" Voldemort nauroi käkättäen.

"Sinä olet murhaaja, Sirius!" Lausuivat ne kaikki kuorossa ja niiden sanat kaikuivat hänen mielessään uudestaan ja uudestaan. "Sinä olet murhaaja, Sirius! …olet murhaaja, Sirius!...murhaaja, Sirius!" Ne olivat oikeassa. Ja ne olivat väärässä. Hänen typeryytensä oli tappanut Lilyn ja Jamesin. Hän oli epäillyt Remusta petturiksi ja luottanut sen sijaan Peteriin. Peter oli ollut viattomannäköinen ja pelokas, ja Siriuksen mielestä nerokas valinta salaisuudenhaltijaksi. Peter oli myös ollut Voldemortin apuri. Hän oli johtanut mestarinsa suoraan Lilyn ja Jamesin luo ja tämä oli tappanut heidät heidän urheasta taistelustaan huolimatta.

Sen jälkeen kaikki oli tapahtunut kuin unessa. Sirius oli ymmärtänyt erehdyksensä. Hän oli tajunnut, että hän oli syyttänyt ja epäillyt väärää miestä. Hän oli yrittänyt estää täydellistä tappiota toteutumasta ja kiirehtinyt Peterin perään. Sekin oli ollut virhe. Hän oli saavuttanut murhaajan keskellä vilkasta katua ja Peter, joka oli pelännyt hänen kostoaan, oli epätoivossaan ja hulluudessaan vapauttanut hirvittävät voimat valloilleen. Kaksitoista ihmistä oli kuollut. Peter oli paennut. Ja Sirius itse oli joutunut vangiksi. Hän oli joutunut syytetyksi Peterin tekemistä murhista eikä hänellä ollut ollut pelastusta. Hän ei ollut edes välittänyt omasta kohtalostaan. Syytteet ja oikeudenkäynti olivat olleet hänelle merkityksettömiä, sillä hän oli todella murhannut Lilyn ja Jamesin.

Kaksitoista vuotta hän oli istunut Azkabanissa. Vankilassa, josta ei ollut pakotietä. Paikassa, jossa jokainen tuli hulluksi ennemmin tai myöhemmin. Ankeuttajat, julmat ja kammottavat vanginvartijat pitivät siitä huolen. Ne imivät kaiken ilon uhreistaan kunnes näillä ei ollut yhtään onnellista muistoa mielessään. Ne toivat lähelle tullessaan mukanaan kalmankylmyyden ja tekivät kenen tahansa mielen toivottomaksi. Mutta Sirius tuskin tunsi niiden läsnäoloa. Ne eivät muuttaneet mitään hänessä, sillä ystäviensä kuoleman jälkeen hänellä oli aina ollut kylmä, hänen elämänsä oli ollut valotonta eikä hänellä ollut ollut päässään yhtään iloista ajatusta.

Se auttoi häntä pakenemaan.

*****************

Professori Remus J. Lupin tuijotti eteensä epäuskoisena. Hänen edessään kohosi valtavan kokoinen, monitorninen linna, jonka ikkunoista loisti valoa ulkona vallitsevaan hämärään. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hän oli palannut Tylypahkaan. Täällä hän oli viettänyt nuoruutensa onnellisimmat hetket. Täällä hän oli oppinut tuntemaan ystävyyden. Täällä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden. Mutta sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Hän oli säilyttänyt salaisuuttaan yksin läpi monien vuosien eikä kukaan ollut voinut edes aavistaa hänen tunteitaan.

Hän liittyi vellovaan oppilasvirtaan, joka marssi portaita ylös, ja kulkeutui sen mukana sisälle suureen eteishalliin. Meteli soi hänen korvissaan ja hän näki satojen nuorten velho – ja noitaoppilaiden tungeksivan eteenpäin. Silti hän tunsi olevansa yksin. Hän tunsi olevansa jotain vailla. Hän naurahti hieman katkerasti. Hän kyllä tiesi mitä hän kaipasi. Hän kaipasi sitä, mitä ei koskaan saisi. Hän haaveili jostain sellaisesta, josta hänen ei olisi pitänyt. Hänen olisi pitänyt kavahtaa unelmiaan, mutta hän ei voinut. Ei, nyt hänen haaveensa elivät voimakkaampina kuin pitkiin aikoihin ja syykin oli hänelle selvä. Sirius oli karannut. Ja Sirius jahtasi Harry Potteria. Hän metsästi mahdollisuutta saattaa kaksitoista vuotta sitten aloittamansa työ päätökseen. Harry Potter oli täällä Tylypahkassa. Remuksen ei tarvitsisi kuin odottaa. Sirius tulisi hänen luokseen.

Sitä ajatellessaan Remus naurahti uudestaan. Yhdessä suhteessa hän oli oikeassa. Sirius kyllä varmasti tulisi hänen luokseen. Mutta ei tekemään sitä, mistä hän itse näki unta, vaan tappamaan hänet. Remus ei antaisi sen tapahtua. Hän suojelisi Jamesin ja Lilyn poikaa, Voldemortin ja hänen käskyläistensä vihan tärkeintä kohdetta, viimeiseen asti. Jos hänen olisi pakko, hän tappaisi Siriuksen. Se olisi oikein, mutta ajatus sai hänet vavahtamaan. Hän pelkäsi, ettei lopulta pystyisikään siihen.

Hän ravisti päätään ja yritti karkottaa mietteet Siriuksesta mielestään. Hänen olisi keskityttävä myös työhönsä. Dumbledore oli ollut ystävällinen ja luottavainen järjestäessään hänelle opettajan viran eikä hän aikonut epäonnistua. Remus astui sisään suureen juhlasaliin ja silmäili sitä muistellen, miltä se oli näyttänyt hänen kouluvuosinaan. Hän oli varma, ettei se ollut juurikaan muuttunut ja taas hänet valtasi epätodellisuuden tunne. Hän puolittain odotti, että hän pian heräisi unesta ja huomaisi olevansa edelleen Tylypahkan oppilas sen sijaan, että oli yksi sen opettajista. Hän tiesi todella toivovansa sitä. Se pyyhkisi pois kaksitoista pimeää ja yksinäistä vuotta, ja hänen ystävänsä James ja Peter olisivat yhä elossa. Mutta ennen kaikkea myös Sirius olisi silloin hänen lähellään. Hän voisi estää Siriusta pettämästä tai tappamasta. Ehkä hänen rakkautensa pysäyttäisi tämän.        

"Unohda typerät tunteesi!" Remus mutisi itsekseen ärtyneenä ajatustensa epätoivoisesta harhailusta. Hän oli vihainen itselleen siitä, ettei pystynyt vihaamaan Siriusta tämän hirvittävistä teoista huolimatta.

"Mitä sinä sanoit?" Remus hätkähti hieman puhuttelua ja tajusi, että oli pysähtynyt ovensuuhun seisomaan kuin halvauksen saaneena ja lisäksi puhunut itsekseen. Hänen vieressään seisoi mustiin pukeutunut mies, joka silmäili häntä avoimen halveksuvasti. Hetkeen Remuksen aivot eivät suostuneet toimimaan. Hän kykeni vain tuijottamaan miehen suurta epämuodostunutta nenää, kelmeitä kasvoja ja vihamielisesti tuikkivia tummia silmiä. Hän tiesi tuntevansa tämän menneisyydestään, mutta ei osannut yhdistää miten ja mistä.

"Severus Kalkaros." Mies murahti irvistäen pilkallisesti.                                       

"Mitä?"

"Huomaan, että olet edelleen yhtä nopeaälyinen kuin ennenkin, Remus Lupin."

*********   

Myöhemmin…

Viha ja halveksunta paloivat aina professori Severus Kalkaroksen silmissä eikä hän kätkenyt sitä keneltäkään, varsinkaan oppilailtaan. Hän nautti heidän keskuudessaan aiheuttamastaan pelosta. Hänelle tuotti tyydytystä nähdä heidän vapisevan hänen tuijotuksensa alla. Hän nauroi itsekseen heidän epätoivoisille yrityksilleen pitää hänet tyytyväisenä. Se sentään antoi hieman makua hänen tylsään, epätäydelliseen elämäänsä. 

Mutta tänään hän ei ollut pelkästään vihainen ja halveksuva. Hän oli suorastaan raivoissaan. Ei riittänyt, että Remus oli vienyt pimeyden voimilta suojautumisen opettajan paikan hänen nenänsä edestä. Ei, nyt Tylypahkassa levisi kulovalkean tavoin kertomus siitä, että Remuksen oppitunnilla oli esiintynyt Kalkaros -mörkö pitsihameessa, ja kuulemma vielä aivan aidonnäköinen. Juttu näytti huvittavan kaikkia suunnattomasti. Mutta Kalkarosta se ei naurattanut. Remus oli nöyryyttänyt häntä ja saanut hänet naurunalaiseksi koko koulun silmissä! Siitä hän saisi maksaa kalliisti. Hän, yhdessä Neville Longbottomin kanssa.         

Kalkaros silmäili vihaisesti luokkaansa kerääntyneitä oppilaita. Hän oli näkevinään virnistyksiä heidän kasvoillaan heti kun hän käänsi katseensa sivuun. Hän harkitsi hetken, että laittaisi heidät keittämään kutistuslientä ja pakottaisi sitten kaikki Rohkelikot juomaan keittämänsä liemen. Sen jälkeen kun he olisivat muuttuneet hänen peukalonpäänsä kokoisiksi, hän voisi litistää heidät kädellään kuin pienet inhottavat kärpäset ja väittää sitä pelkäksi inhimilliseksi erehdykseksi. Sillä keinolla hän pääsisi eroon kaikkitietävästä nirppanokasta, neiti Hermione Grangerista, hänen ystävästään pisamanaamaisesta herra Ron Weasleystä ja ennen kaikkea hän pääsisi eroon James Potterin ärsyttävässä jälkikasvusta, herra Harry Potterista. 

Ajatus oli Kalkaroksesta kerrassaan houkutteleva, vaikka kutistusliemi jättäisi hänelle yhä herra Neville Longbottomin. Longbottom kun oli täydellinen idiootti, joka ei osannut edes keittää vettä räjäyttämättä kattilaansa. Hän oli todellinen velhon irvikuva ja kenen tahansa opettajan painajainen. Kalkaros irvisti entistäkin ilkeämmin ja tyydytyksekseen huomasi silmäkulmastaan, että Neville hätkähti. Vaivoin hän sai käännettyä mietteensä takaisin käsillä olevaan oppituntiin. Hän ei käskenyt oppilaidensa keittää kutistuslientä. Hän pelkäsi, ettei pystyisi hillitsemään itseään vaan todella toteuttaisi kuvitelmansa. Hän ei halunnut joutua Azkabaniin.

Lopulta hän komensi oppilaansa valmistamaan värinmuutoslientä. Sen avulla saattoi esimerkiksi värjätä ihonvärinsä kalvakkaan harmaaksi ja tekeytyä siten kuolleeksi. Käytännössä juoma oli täysin hyödytöntä, mutta ainakaan se ei sisältänyt mitään myrkyllisiä ainesosia eikä Kalkaros voisi joutua kiusaukseen tehdä jotain peruuttamatonta ja rikollista sen avulla. Hän puristi kätensä vuoroin nyrkkiin, vuoroin avasi ne ja kiersi hitain askelin ympäri luokkaa katsellen, kuinka oppilaat työskentelivät pullojensa ja kattiloidensa kanssa. Osa hänestä toivoi, että joku Rohkelikoista tyrisi oikein pahasti ja hän pääsisi ojentamaan tätä, mutta osa pelkäsi, että hänen raivonsa kuohahtaisi niin voimakkaana, että hän tarttuisi viittansa taskussa odottavaan taikasauvaansa ja taikoisi heidät kuolemaan.

Houkuttelevaa, todella houkuttelevaa. Minuutit kuluivat kiduttavan hitaasti. Remus saisi kärsiä.         

************  

Sirius tuijotti edessään kohoavaa linnaa hievahtamattakaan. Hän oli istunut pitkään aloillaan ja vain katsonut. Hän saattoi aavistaa ankeuttajien läsnäolon, vaikka hän ei nähnyt niitä. Ne odottivat häntä. Ne tiesivät, että hän oli tulossa. Nyt, kun hän oli taas vapaa, hän oli jälleen alkanut tuntea pelkoa. Se oli hiipinyt salakavalasti hänen mieleensä. Sen ääni oli liittynyt Jamesin, Lilyn, Remuksen ja Voldemortin äänien joukkoon ja se käski hänen paeta ja unohtaa Harryn pelastamisen. Se käski hänen pitää huolta vain itsestään. Mutta Sirius ei antanut pelkonsa hallita itseään. Hän ei kääntynyt pois. Hän ei yksinkertaisesti voinut. Jos hän lähtisi, hän todella pettäisi Jamesin ja Lilyn. Hän oli heille sen velkaa, että edes tekisi kaikkensa heidän poikansa hengen pelastamiseksi. Tämä oli hänen mahdollisuutensa korvata edes vähän sitä erehdystä, jonka hän oli tehnyt luottaessaan Peteriin.

Sirius olisi pysynyt kaukana Tylypahkasta, ellei hän olisi sattumalta nähnyt kuvaa rotaksi naamioituneesta Peteristä ja tiennyt, että Harryn henki oli vaarassa. Hän oli saapunut vaaroista välittämättä tekemään sen, minkä katsoi oikeaksi. Hän oli tullut tappamaan Peterin eikä hän tuntenut omantunnon tuskia sitä ajatellessaan. Peter oli ansainnut sen minkä saisi. Ja Sirius oli kahdentoista vuoden piinan jälkeen ansainnut päästä kostamaan. Hän pääsisi helposti Tylypahkaan sisälle. Hän etsisi rotan ja katkaisisi siltä kaulan. Niin yksinkertaista se hänen ajatuksissaan oli. Mutta hän tiesi, että teon toteuttaminen voisi olla vaikeaa.

Yön hiljaisuudessa hän hiipi salaisia reittejä pitkin sisään linnaan ja hänen musta viittansa laahasi maata äänettömästi hänen perässään. Jos kaikki Tylypahkassa oli muuttumatonta, hän tuntisi paikat hyvin. Muistot tulvivat kutsumatta hänen päähänsä, muistot, joita hän ei ollut tiennyt enää olevan olemassakaan. Hän näki taas itsensä nuorena, pelkkänä poikasena vaeltamassa salaa kapeilla, kiemuraisilla käytävillä. Näitä samoja kätkettyjä käytäviä, joita hän nyt kulki, hän ja hänen hyvät ystävänsä James, Remus ja Peter olivat kouluaikoinaan käyttäneet halutessaan ulos öiseen aikaan ja kaivatessaan seikkailua.. Sirius huokaisi. Nuo ajat olivat olleet onnellisia ja luvanneet tulevaisuudelta paljon hyvää.

Hän kipusi varovaisesti ulos patsaan kyttyrästä ja kuunteli jännittyneenä. Pelko sai hänen sydämensä jyskyttämään käheän äänen kantautuessa vaimeana hänen korviinsa oikealle johtavan käytävän kulman takaa.

"Unohdit tämän huoneeseeni." Sanoi hieman ärtyneeltä kuulostava ääni.

"Todellakin! Kiitos." Toinen ääni vastasi hyväntuulisesti ja Sirius tunnisti sen heti. Se oli yksi niistä äänistä, jotka piinasivat häntä. Se oli Remuksen ääni, vaikka se kuulostikin erilaiselta, paljon pehmeämmältä kuin hän muistikaan. Mitä Remus täällä teki? Sirius kysyi yllättyneenä itseltään, mutta sitten hän ymmärsi. Remus oli täällä samasta syystä kuin hän itsekin. Hän oli tullut suojelemaan Harrya. Hetkeksi Siriuksen valtasi voimakas helpotuksen – ja ilontunne. Hän ei olisi yksin vastuussa pojan suojelemisesta, Remus oli täällä hänen apunaan. Nopeasti hänelle kuitenkin valkeni, ettei Remus pitänyt vihollisena Peteriä. Ei, hän oli tullut Siriusta varten, pysäyttääkseen hänet.

"Aiotko juoda sen? Vai pelkäätkö, että olen valmistanut sinulle myrkkyä?" Ensimmäinen, hieman käheä ääni kysyi ja Sirius tiesi, että hän tunsi senkin, mutta ei osannut yhdistää sitä kehenkään.

"Miksi pelkäisin? En minä sinua niin typeränä sentään pidä!" Remus vastasi iloisesti. "Jos sinä aikoisit tappaa minut, et luultavasti käyttäisi juomaa. Sehän johtaisi jäljet suoraan sinuun ja tuskin sinä sentään olet valmis menemään Azkabaniin minun kurjan henkeni tähden." Hän jatkoi naurahtaen. Sirius ei kuullut, mitä hänen puhekumppaninsa siihen sanoi. Hän kuuli vain epämääräistä uhkaavaa sähinää.

tbc…

********

A/N: Tiedän, että on epäloogista käyttää Siriuksesta ja Remuksesta etunimiä ja Kalkaroksesta sukunimeä, mutta jotenkin en saanut käytettyä hänestä etunimeä.:) Severus on kyllä kaunis nimi, mutta olen mieltynyt Kalkarokseen…