A/N: Huomasinpa tuossa ekassa osassa muutamia epäloogisuuksia, jotka johtuivat siitä, että en ollut lukenut HP-kirjoja kuin kolmoseen asti. Toivottavasti ne eivät liikaa häirinneet. Eteenpäin tarinassa, tosin harppaus on lyhyt.
Remus katsoi pitkään hämärään käytävään katoavan Kalkaroksen perään ja rypisti kulmiaan. Hän oli osannut odottaa Kalkaroksen halveksivan häntä – niin tämä oli aina tehnyt – mutta suoranaista vihaa hän ei ollut osannut aavistaa. Hän oli luullut, että kouluvuosien lapselliset vihanpidot olisivat jo jääneet taa, mutta tiesi nyt olleensa väärässä. Kalkaros ei ollut unohtanut. Päinvastoin. Hän näytti eläneen vihalleen ja inholleen, ja muuttaneen ne katkeraksi ja synkäksi voimavarakseen.
Remus pyöritti hajamielisesti kädessään yhä pitelemäänsä höyryävää pikaria ja istuutui raskaasti työpöytänsä ääreen. Hän oli väsynyt kulutettuaan pari edellistä yötä Kelmien Karttaa etsien, tuloksetta. Hän oli toivonut, että se yhä olisi Tylypahkan vahtimestarin hallussa. Sen löytäminen olisi tehnyt hänen tehtävästään paljon helpomman ja yksinkertaisemman. Hän huokaisi syvään ja tyhjensi pikarinsa yhdellä pitkällä kulauksella miettien kuin ohimennen, oliko Kalkaros sittenkin lisännyt myrkkyä hänen juomaansa. Mutta mitään ei tapahtunut. Remus virnisti ilottomasti itsekseen. Ainakin tämän kerran hän oli ollut oikeassa.
Hän nojautui taakse tuolillaan ja hänen silmänsä osuivat pöydälle asetettuun valokuvaan, josta kouluikäiset James, Sirius, Peter ja hän itse vilkuttivat ja virnuilivat hänelle. Sirius oli laskenut kätensä Jamesin olkapäälle eikä Remus voinut jälleen kerran olla tuntematta mustasukkaisuutta. Hän oli aina pitänyt Jamesista, mutta usein hän oli toivonut, että se olisi ollut hän itse, jota Sirius niin lämpimästi kosketti.
Hän pudisti tuskastuneena päätään. Hänen täytyisi tulla järkiinsä! Hän oli kateellinen kuolleelle! Sirius oli tapattanut Jamesin kylmäverisesti. Kosketus, jota Remus oli pitänyt lämpimänä ja välittävänä, oli ollut ainoastaan murhaava. Sirius oli murhaaja. Mutta Sirius oli myös se, jota Remus rakasti. Rakasti kaikesta huolimatta ja rakastaisi ikuisesti. Remus tiesi sydämessään, vaikka ei halunnutkaan myöntää sitä, ettei hän voisi pysäyttää Anturajalkaa. Hän tiesi, että jos tämä ilmestyisi hänen eteensä, hän voisi vain…
"Sirius!" Hän parahti ja hypähti jaloilleen tempaisten samalla taikasauvansa taskusta käteensä. Hänen sydämensä takoi liian hurjasti ja hänen sauvaa pitelevä kätensä osoitti vapisten mieheen, joka seisoi oviaukossa hänen edessään. Sirius oli tullut. Hän oli todellakin tullut. Hän oli kuihtunut, vanhentunut ja kalpea, mutta silti Remus oli tunnistanut hänet silmänräpäyksessä.
"Remus…kuulin äänesi ja…" Sirius kähisi ja Remus näki tämän silmien kimaltelevan äkkiä kyynelistä. Siriuksen katseesta hän luki hetkessä totuuden, joka täytti hänet ensin ilolla, mutta sitten musertavalla syyllisyydentunteella. Sirius oli syytön.
"Sinä et tehnyt sitä! Sinä olet syytön!" Remus huudahti ja tunsi kyynelten nousevan omiin silmiinsä. Kuinka hän oli koskaan voinut kuvitellakaan Siriusta murhaajaksi? Hänen, jos kenenkään, olisi pitänyt tietää, ettei Sirius pystyisi sellaiseen julmuuteen.
"Minun olisi pitänyt tietää…minun olisi pitänyt uskoa syyttömyyteesi ja puolustaa sinua!" Remus sanoi ja harppasi Siriuksen luo syleilläkseen tätä, mutta tämä astui taaksepäin. Tämän tummat silmät katsoivat häneen kärsivinä ja katuvina.
"Minä uskoin, että sinä olet petturi." Sirius sanoi tuskin kuiskausta kovemmin, mutta Remus kuuli hänen sanansa kuin huutona korvissaan. Hän säpsähti aivan kuin Sirius olisi lyönyt häntä kasvoihin.
"Minä en ollut petturi!" Hän vastasi vihastuneena, mutta hänen suuttumuksensa lauhtui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Hänen silmänsä, jotka eivät siirtyneet hetkeksikään pois Siriuksesta, näkivät kaikessa kauheudessaan, mitä vuodet Azkabanissa olivat hänen ystävälleen, hänen rakkaimmalleen, tehneet. Sirius oli pelkkä kävelevä luuranko ja hänen katseessaan välkkyi tuska, jota vastaavaa Remus ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Remus ei kestänyt katsoa sitä. Hän astui ystävänsä luo ja veti tämän veljelliseen halaukseen tuntien omien kyyneltensä virtaavan poskilleen.
"Sanoin, että luulin sinua petturiksi. Luuloni oli väärä. Usko minua, Remus, olen katunut sitä kaksitoista vuotta." Sirius sanoi toivottomalla äänellä painaessaan päänsä hänen olkaansa vasten.
"Ja minä olen katunut kaksitoista vuotta, etten kertonut sinulle, kuinka paljon sinua rakastan." Remus kuuli äänensä sanovan ja sulki suunsa hämillään. Sirius vetäytyi kauemmas hänestä ja tuijotti häntä silmiään tutkivasti siristäen.
"Kuinka paljon sinä minua rakastat?" Hän kysyi terävästi ja Remus havaitsi uudenlaisen pilkkeen syttyvän hänen tummiin silmiinsä. Hän tunsi kuuman punastuksen pyrkivän kasvoilleen, mutta esti sen pakottamalla mielensä tyyntymään. Hän ei enää ollut ujosteleva koulupoika.
"Kuinka paljon?" Sirius toisti kuulostaen äkkiä juuri siltä Siriukselta, jonka Remus niin hyvin muisti. Ilkikuriselta, huvittuneelta ja kärsimättömältä, kaikelta yhtä aikaa.
"Hyvin paljon." Remus vastasi hitaasti, sulki heidän välisen lyhyen etäisyytensä, keräsi kaiken rohkeutensa ja painoi huulensa muutamaksi sekunniksi Siriuksen huulille. Hänen mielessään sykki samanaikaisesti voitonriemu ja pelko. Viimeinkin hän oli uskaltautunut tekemään sen, mistä hän oli niin monesti uneksinut! Mutta hän pelkäsi sitä, mitä Sirius sanoisi tai tekisi nyt kun tämä tiesi.
Remus irrottautui suudelmasta ja uskaltautui vain vaivoin taas katsomaan Siriusta. Tämän silmät seisoivat usean, kiduttavan pitkän sekunnin ajan aivan selällään ja tuijottivat hämmästyneenä häntä. Sitten ne palautuivat takaisin normaaleiksi ja Sirius päästi suustaan huokauksen. Paria tovia myöhemmin Remus näki hymyn levittäytyvän tämän kasvoille.
"Vuosien varrella olen kuvitellut vaikka mitä, mutta tämä…" Sirius pudisti päätään.
"Tee se uudestaan, Kuutamo."
tbc…
************