A/N: Ei mitään järkevää sanottavaa paitsi, että jatkoa.:)

Kalkaros irvisti. Ensi kertaa pitkään aikaan hänen olisi kuulunut olla tyytyväinen, mutta silti hän oli jotenkin tyytymätön. Hän saisi kostonsa korkojen kera. Hän olisi luullut, että ajatus tuottaisi hänelle enemmän nautintoa. Varsinkin kun hän pelastaisi kaiken lisäksi Potterin kurjan hengen murhaajan ja Azkabanin karkurin, Sirius Mustan kynsistä ja pääsisi sovittamaan sankarinviittaa harteilleen. Mikä tuuri se olikaan ollut, että hän oli taas torjunut halunsa painua nukkumaan ja jäänyt sen sijaan väijymään varjoihin Remuksen huoneen ulkopuolelle. Hän oli nähnyt miehen, jota hän vihasi enemmän kuin ketään muuta, saapuvan. Hän oli ensin ajatellut heittää tainnutuskirouksen tämän niskaan ja kutsua ankeuttajat heti paikalle, mutta sitten hän oli jostain syystä päättänytkin tarkkailla, mitä Sirius Musta halusi Remuksesta ja tarvitsisiko Remus apua. Hänen ratkaisunsa oli osoittautunut oikeaksi, sillä miehet eivät olleet vaihtaneet montakaan lausetta, mutta ne olivat olleet sitäkin tärkeämpiä. Remus oli kertonut Siriukselle rakastavansa tätä ja uskovansa tämän syyttömyyteen. Kalkaros virnisti ilkeästi. Remus oli uskomattoman sinisilmäinen ja hyväuskoinen ollakseen verenhimoinen ihmissusi. Remuksen tunnustuksen jälkeen miehet olivat äänistä päätellen rakastelleet kiihkeästi. Kalkaros oli kuunnellut heitä inhoten, mutta voimatta silti vetäytyä pois. Siitä oli kauan, kun hän oli itse viimeksi harrastanut seksiä kenenkään kanssa eikä hän ollut voinut olla tuntematta kateutta ja epämiellyttävää mutta joka tapauksessa kiihottavaa poltetta omassa elimessään. Se oli yksi hyvä lisäsyy panna heidät molemmat kärsimään.

Hänen oli ollut vaikea antaa Siriuksen poistua rauhassa Tylypahkasta, mutta hän oli saanut selville tämän poistumisreitin ja hän oli varma, että Sirius palaisi pian takaisin rakastajansa Remuksen ja uhrinsa Harry Potterin luo. Hän koputti Remuksen huoneen oveen, vaikka oli jo myöhä. Hän ei ollut täysin selvillä omista aikeistaan, mutta ainakin hän halusi nähdä Remuksen ilmeen, kun tälle selviäisi, että hän tiesi kaiken ja että hän aikoi toimittaa tämän ja tämän poikaystävän Siriuksen Azkabaniin. Hyvässä lykyssä Remus ja Sirius saisivat jakaa vankilassa yhteisen sellin, ellei ministeriö päättäisi, että Sirius ansaitsisi ankeuttajan suudelman Remuksen suudelman sijaan. Kalkaros irvisti uudelleen. Hän ei vastustaisi jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Remus laski hänet sisään, nappasi hänet syleilyynsä ja melkein painoi huulensa hänen huulilleen ennen kuin näytti tajuavan, ettei hän ollutkaan takaisin palaava Sirius. Kalkaros irvisti hänelle hyvin häijysti, vaikka tunsi hänen läheisyytensä levittävän outoa mutta miellyttävää värinää omaan ruumiiseensa.

"Severus! Mikä tuo sinut tänne näin myöhään?" Remus kysyi toipuen nopeasti hämäännyksestään ja laskien hänet irti otteestaan. "Otatko teetä?" Hän tarjosi aina niin kohteliaana ja Kalkaros vihasi häntä. Miksi Remus oli hänelle ystävällinen, vaikka inhosi häntä?

"Unohdetaan kohteliaisuudet…minä tiedän, että Sirius Musta oli täällä ja että sinä autoit häntä pääsemään sisälle Tylypahkaan tai ainakin tiesit, mitä kautta hän tulisi." Kalkaros sanoi silkin pehmeällä äänellään, joka olisi saattanut tuudittaa varomattomuuden tilaan, jollei hänen kasvoillaan olisi aina ollut niin ilkeää ilmettä. Remus ainoastaan naurahti iloisesti istuutuessaan työpöytänsä ääreen. Hän viittasi Kalkarosta istumaan vastapäiseen tuoliin, mutta tämä jäi seisomaan.

"Sinun on täytynyt erehtyä." Remus sanoi heilauttaen taikasauvaansa valmistaakseen teetä itselleen. "Oletko varma, ettet halua teetä?" Hän kysyi vielä.

"Minä näin hänet ja minä kuulin teidät, Remus." Kalkaros sanoi lähes hymyillen, mutta hänen odotuksensa vastaisesti Remus ei näyttänytkään järkyttyneeltä hänen sanansa kuullessaan. Hän näytti pelkästään pohtivalta ja istui hetken vaiti.

"Niinkö? Mikset sitten kutsunut ankeuttajia paikalle?" Hän kysyi sitten hyvin vakavana ja tuijotti Kalkaroksen mustiin silmiin hyvin intensiivisesti. Hänen silmänsä paljastivat Kalkarokselle hänen viisautensa, joka oli paljon syvempi kuin hänen yksinkertainen olemuksensa usein antoi ymmärtää.

"Koska haluan maksimoida kostoni ja maksaa sinulle ja Siriukselle takaisin kaiken, mitä olette minulle tehnyt!" Kalkaros sihahti hänelle vihaisesti ja halveksivasti. Remus heilautti taikasauvaansa ja teekannu kaatoi hänelle kupillisen teetä, sokeripalat hypähtivät itsestään hänen kuppiinsa ja lusikka sekoitti teen. Vasta kun kaikki tämä oli tehty, Remus tarttui kuppiin ja kohotti sen huulilleen. Hänen tuijotuksensa teki Kalkaroksen hyvin levottomaksi, ärtyneeksi ja epävarmaksi.

"Miksi sinä vihaat minua niin paljon, Severus? Kai sinä ymmärrät, että koska jätit ilmoittamatta Siriuksesta, olet itse syyllistynyt vakavaan rikkeeseen?" Hän kysyi hiljaisella ja rauhallisella äänellä, mutta Kalkaros oli kuulevinaan siinä myös loukkaantuneen sävyn. Hän piti ajatuksesta, että oli aiheuttanut Remukselle tuskaa.

"Sinä olit lähellä tappaa minut eikä muulla kuin kostolla ole väliä!" Hän murahti kiivaasti ja Remus huokaisi syvään.

"Minä olen ihmissusi, Severus. Täysikuu muuttaa minut pedoksi. Siinä, että melkein tapoin sinut ei ollut mitään henkilökohtaista." Hän selitti melkein anova katse kasvoillaan. Kalkaros ainoastaan mulkoili häntä ärtyneesti.

"Sinä olet hyväuskoinen hölmö, jos uskot Sirius Mustan syyttömyyteen. Sinä ja minäkin kumpikin tiedämme, että hän on kykenevä tappamaan. Hän on jo kerran yrittänyt käyttää sinua aseenaan. Mikä estäisi häntä yrittämässä sitä uudestaan?" Hän sanoi uskomatta omia korviaan. Hän oli astunut tähän huoneeseen vakaana aikeenaan pilkata ja uhata Remusta. Hän oli ollut täynnä vihaa, mutta nyt hän kuulosti aivan siltä kuin olisi ollut huolissaan tästä. Remus hymyili nostaessaan kuppinsa taas huulilleen ja siemaistessaan teetään.

"Arvostan todella huolenpitoasi." Hän vastasi lämpimästi ja Kalkaros irvisti pahemmin kuin koskaan ennen. Tämä ei mennyt niin kuin piti. Hän oli antamassa itsestään paitsi typerän myös pehmeän vaikutelman. "Mutta minä luotan siihen, että Sirius puhuu totta." Remus lisäsi itsevarman opettajan tavoin. Kalkaros tuhahti.

"Hän selviytyi Azkabanissa kaksitoista vuotta. Hän voi olla uskollinen pimeyden lordin palvelija. Minä en luottaisi hänen sanaansa." Hän vastasi epäluuloisena ja halveksivana. "Annat tunteidesi vaikuttaa arvioosi." Hän jatkoi murahtaen ja Remus päästi pienen tukahtuneen naurahduksen.

"Ja sinäkö et anna? Sinä vihaat Siriusta yhtä vakaumuksellisesti kuin minä rakastan häntä." Hän sanoi pehmeästi eikä Kalkaros voinut olla sävähtämättä inhosta hänen vilpittömän rakkaudentunnustuksensa johdosta.

"Ja sinä myös uskot hänen uskomattomat puheensa siitä, että Peter Piskuilan on hengissä ja Tylypahkassa?" Hän kysyi ivaillen ja Remus kohautti harteitaan.

"Jos Peter on hengissä, hän pääsee Tylypahkaan hyvin helposti. Hän on rekisteröitymätön animaagi ja kykenee muuntautumaan rotaksi." Hän vastasi totinen ja väsynyt ilme kasvoillaan.

"Animaagi? Piskuilan?" Kalkaros sylkäisi kysymyksensä suustaan hyvin epäuskoisena. "Hänhän oli aivan onneton tunari!" Hän jatkoi tuijottaen läpitunkevasti Remusta, joka näytti vajoavan omiin ajatuksiinsa ja käyvän kovaa sisäistä kamppailua.

"Hän sai siihen apua Jamesilta ja Siriukselta…" Remus vastasi lopulta huokaisten.

"Joten Sirius on myös animaagi." Kalkaros totesi. Ei sillä, että hän olisi luottanut siihen, että Sirius Musta puhui totta Piskuilanista, luultavasti hän vain yritti vierittää syyn toisen kuolleen ystävänsä niskoille. Toisaalta, jos Piskuilan todella oli syyllinen James Potterin kuolemaan ja Siriuksen vankilaan joutumiseen, se oli omituisella tavalla oikeudenmukaisuuden voitto ja ajatus sai Kalkaroksen melkein hymyilemään. Se merkitsisi sitä, että Sirius oli todellakin istunut kaksitoista vuotta syyttömänä Azkabanissa ja siinä tapauksessa Kalkaros saattaisi melkein tuntea sääliä häntä kohtaan. Melkein.

"Sirius on animaagi ja hän on täällä suojelemassa kummipoikaansa Voldemortilta." Remus vahvisti eikä ollut huomavinaan sitä, että Kalkaros säpsähti hänen mainitessaan pimeyden lordin nimen.

"Minä olen edelleen varma, että hän on täällä vahingoittaakseen poikaa tai viedäkseen hänet pimeyden lordille." Kalkaros lausui synkästi. "Ja ehdotan, että seuraavan kerran tavatessanne juotat hänelle totuusseerumia, jota saat minulta." Hän jatkoi hieroen vaistomaisesti vasenta käsivarttaan, jota poltti silloin tällöin hänen ajatustensa kääntyessä pimeyden lordiin. Tämän paluun hetki tuntui lähestyvän.

"Eikö totuusseerumin käyttö ilman ministeriön lupaa ole laitonta?" Remus kysyi rypistäen kulmiaan epäröiden.

"Tietenkin on, mutta kenen luulet sitä valmistavan? Olisin totisesti surkea tehtävässäni, jollen osaisi aina vähän pihistää liemiaineksia omaa käyttöäni varten." Kalkaros vastasi ja pieni hymynkare väänsi hänen suutaan kummallisesti vinoon. Hän astui ovelle, mutta ennen kuin hän ehti avata sen, Remus sanoi

"Kiitos, Severus." Kalkaros käännähti mulkaisemaan häntä yllättyneenä ja ärtyneenä.

"Minkä vuoksi?" Hän ärähti kysymyksensä.

"Ettet kutsunut ankeuttajia paikalle. Dumbledore oli oikeassa sanoessaan, että sinä olet hyvä mies." Remuksen kasvoilla oli ujolta vaikuttava hymy hänen puhuessaan ja Kalkaros tunsi raivonsa nousevan. Hän ei ollut hyvä mies. Hänessä ei ollut mitään hyvää. Eikä hän varsinkaan tuntenut vetoa Remus Lupiniin.

*****************

Vielä kahden aikaan yöllä Remus oli valveilla huoneessaan. Hän ei ollut osannut odottaa sellaista käännettä Kalkaroksen suhtautumisessa. Hän oli ollut varma tämän halveksunnasta eikä ollut nähnyt, että sen taakse oli kätketty muita tunteita. Nuo tunteet lisättyinä hänen omiinsa tekivät hänet nyt sekä levottomaksi että kiitolliseksi. Severus ei vihannut häntä, mikä tarkoitti sitä, että tästä voisi todella olla apua hänelle. Toisaalta Severus inhosi Siriusta koko sydämestään ja voisi edelleen vahingoittaa tätä. Ehkä hänellä nyt oli jopa enemmän syytä siihen kuin ennen. Remus huokaisi syvään ja nojautui raskaasti huoneensa ainoan ikkunan leveään lautaan tietäen, että hänen olisi pitänyt yrittää nukkua. Kuu olisi taas täysi seuraavana yönä ja hän olisi huomenna erittäin huonovointinen, jos ei saisi yhtään unta. Mutta hänellä ei ollut toivoakaan nukahtamisesta ja hän tiesi sen. Hänen ruumiinsa oli kenties väsynyt ja huusi lepoa, mutta hänen mielensä ei sallinut sitä hänelle. Se eli uudelleen hetket Siriuksen kanssa, maisteli toistuvasti suudelmia, jotka hän oli Siriukselle antanut ja joihin tämä oli niin halukkaasti vastannut. Hän muisteli heidän lyhyttä mutta kiihkeää rakasteluaan ja häpesi nyt itseään ja tekojaan.

Hän ei olisi saanut tehdä sitä. Hän ei olisi saanut houkutella Siriusta harrastamaan seksiä kanssaan. Hän oli uskotellut itselleen ajattelevansa Siriuksen parasta, mutta seistessään siinä yön yksinäisyydessä hän ei ollut enää varma toimintansa motiiveista. Ehkä hän olikin tehnyt sen kaiken pelkästä itsekkyydestä. Ehkä hän oli suudellut Siriusta ja rakastellut tämän kanssa, koska se oli ollut sitä, mitä hän itse oli tarvinnut. Hän oli elänyt niin monta vuotta huolehtien vain itsestään, että hän oli kenties unohtanut, millaista oli oikeasti ajatella toisen ihmisen tarpeita. Ehkä hän ei enää pystynytkään lukemaan ihmisten tunteita heidän silmistään niin kuin ennen. Sirius oli näyttänyt kaipaavan jotakin, jonka vuoksi elää. Jotain, jonka omistaa, ja Remus oli kuvitellut auttavansa häntä antamalla hänelle itsensä. Hän tiesi kuuluvansa Siriukselle ja hän tiesi rakastavansa tätä, mutta hänellä ei ollut mitään harhaluuloja rakkauden molemminpuolisuudesta. Sirius oli viettänyt liian kauan aikaa Azkabanissa voidakseen edes kunnolla muistaa, mitä rakkaus oli. Remus tiesi, että oli täysin mahdollista, ettei Sirius koskaan tulisi vastaamaan hänen rakkauteensa.

Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki muutaman kirkkaan tähden tuikkivan taivaalla, mutta pyöreän, kirkkaan kuun valo hukutti loput tähdistä alleen. Tahtomattaankin hän värähti ja sulki silmänsä lujasti. Hän ajatteli sitä, mitä Sirius oli sanonut Peteristä ja sitä, mitä Severus oli sanonut Siriuksesta. Sirius oli väittänyt Peterin pettäneen Lilyn ja Jamesin. Severus puolestaan oli epäillyt, että Sirius syötti Remukselle valheita käyttääkseen häntä jälleen aseenaan. Remus itse uskoi Siriuksen syyttömyyteen, vaikka hän ei ollutkaan tarkalleen tietoinen, mistä syystä. Hän oli tietoinen ainoastaan tämän silmistä. Tämän silmät eivät voineet olla murhaajan silmät. Ne eivät yksinkertaisesti voineet. Ne olivat liian täynnä tunnetta, jotta ne olisivat voineet kuulua kylmäveriselle murhaajalle. Remus virnisti hieman omille mietteilleen. Näytti siltä, että hän oli jossain vaiheessa hylännyt kaiken loogisuutensa, josta hän aikoinaan oli ollut niin ylpeä. Ei, hänen oli tunnustettava itselleen, että tosiasiassa hän oli vakuuttunut Siriuksen syyttömyydestä ainoastaan siksi, että hän rakasti tätä eikä halunnut enää uskoa tästä pahinta.

Hän vetäytyi pois ikkunan luota, istuutui avatulle vuoteelleen ja pukeutui pyjamaansa, joka oli yhtä kulunut kuin hänen päivävaatteensa. Hän ei edes muistanut milloin hänellä viimeksi oli ollut varaa hankkia itselleen uusia asusteita, mutta se ei koskaan ollut tuntunut hänestä hirveän tärkeältä. Hän oli jo aikoja sitten tottunut köyhyytensä, sillä ihmissudelle työpaikan saaminen oli lähes mahdotonta. Hän oli aina viihtynyt paikatuissa vaatteissaan, mutta riisuutuessaan tänään Siriuksen edessä, hän oli hetken nähnyt itsensä tämän silmin eikä ollut voinut olla miettimättä, kuinka vähän hänellä oli mitään, mitä tämä voisi pitemmän päälle haluta. Sirius oli ennen Azkabaniin joutumistaan ollut komea, ja epäilemättä aika vapaudessa palauttaisi hänelle osan tuosta ulkoisesta komeudesta. Toisin kuin Remus, hän oli myös varakas ja hänellä olisi sen myötä varaa valita…Remus heittäytyi makuulle turhautuneena harhaileviin ajatuksiinsa. Miksi hän pohti tulevaisuutta, vaikka nykyisyyskin oli epävarmaa? Peter oli ensin löydettävä ja Sirius todistettava syyttömäksi! Vasta sen jälkeen hänellä itsellään olisi oikeus tuntea itsensä riittämättömäksi ja mitättömäksi Siriuksen rinnalla.

Vähitellen Remus vajosi kevyeen uneen, joka ei virkistänyt häntä, sillä se oli täynnä painajaisia. Hän näki Voldemortin ilmestyvän eteensä heilutellen Harryn veristä päätä kädessään voittonsa merkiksi ja ankeuttajien laskevan huppunsa suudellakseen Siriusta, ja heräsi huutaen ja ruumis hiestä märkänä. Päivä oli hädin tuskin valjennut hänen vetäessään ruskean aamutakkinsa ylleen, napatessaan taikasauvansa yöpöydältään ja hiipiessään paljasjaloin käytävään. Tylypahka nukkui yhä rauhallisesti ja sen hiljaisuus oli hänestä lähes kammottavaa. Muutaman kerran hän vilkaisi taakseen varmistuakseen, ettei häntä seurattu. Hän halusi heti tarkistaa rohkelikkojen makuukamarin. Hän oli varma, että Severus oli pitänyt häntä silmällä, vakoillut hänen tekemisiään, mutta se ei enää huolettanut häntä. Hän uskoi nyt tämän olevan puolellaan. Ainakin jollain tavoin ja tiettyyn pisteeseen asti.

Lähestyessään rohkelikkojen asuintiloja hän kuuli edestään supisevia ääniä, jotka rikkoivat koulun rauhan, ja hidasti askeleitaan. Hän painautui seinää vasten ja hiipi eteenpäin varpaisillaan, jotta olisi pitänyt mahdollisimman vähän ääntä. Seinän kivinen kylmä pinta sai hänet palelemaan ja pian hän havaitsi alkaneensa täristä. Hän tiesi, ettei se johtunut pelkästä viileydestä vaan kuunkierrosta. Hän tiesi myös, että päivällä hän olisi jo täysin hyödytön. Hän joutuisi peruuttamaan päivän tuntinsa ja pysymään huoneessaan, mutta kiitos Severuksen, hänen ei sentään tarvitsisi lukita itseään ulos Rääkyvään Röttelöön. Hän saisi olla siitä hyvin kiitollinen.

"En päästä sisään ketään, joka ei tunne salasanaa." Naisen vihaiseksi kohonnut ääni kuului rohkelikkojen ovelta. Remus terästi kuuloaan, mutta huomasi sitten, että se oli tarpeetonta.

"Avaa ovi, senkin typerä eukko! Tämä on hätätapaus!" Miehen kiukustunut ääni suorastaan kaikui hänen korviinsa ja hän kauhistui. Sirius! Mitä hän oikein kuvitteli tekevänsä? Remus astui kiireesti esiin kulman takaa ja veti sitten kiivaasti henkeä nähdessään Siriuksen. Sirius seisoi Lihavan leidin edessä. Hän oli kohottanut oikean kätensä ylös ja siinä kiilteli pitkä ja terävännäköinen veitsi.

"Ei!" Remus henkäisi pysähtyen äkisti. Sirius kuuli hänen tulonsa ja pyörähti ympäri veitsi valmiina iskuun ja kasvoillaan hurjistunut irvistys. Hän näytti valmiilta tappamaan…Remus perääntyi askeleen ja kohotti taikasauvansa kohti hänen kasvojaan. Hänen kätensä vapisi voimakkaasti eikä hän voinut olla miettimättä oliko hän sittenkin erehtynyt.

"Remus…" Sirius sanoi laskien hitaasti veitsensä alas. Hänen raivostunut ilmeensä katosi ja hän otti yhden askeleen toveriaan kohti, mutta Remus pysäytti hänet.

"Älä liiku! Mitä sinä täällä teet?" Hän kysyi yllättävän rauhallisella äänellä.

"En voinut odottaa. Minun täytyi tulla takaisin. Peter on ehkä tuolla ja minä…" Sirius vastasi mutisten ja katsoi Remukseen anovasti, mutta päättäväisesti. "Yritä ymmärtää, että minä olen menettänyt kaksitoista vuotta elämästäni, parhaat ystäväni ja maineeni sen petturin tähden. Minä haluan tappaa hänet!" Hän sanoi ja hänen silmissään oli katkeruutta ja vihaa, mutta Remus ei nähnyt niissä mielipuolisuutta. Hän päästi huokauksen huuliltaan pitäen kuitenkin Siriuksen edelleen taikasauvansa tähtäimessä.

"Ymmärrän vihasi, mutta mikset tullut minun luokseni ja pyytänyt minua tarkistamaan rohkelikkotornia?"

"En tiennyt, että sinä tunnet sen salasanan. Jos sinä murtautuisit sisään, voisit saada potkut työpaikastasi enkä minä halunnut ottaa sitä riskiä." Sirius murahti hieman punastuen ja Remus tiesi, ettei se ollut todellinen syy siihen, miksi tämä ei ollut pyytänyt häntä tekemään tarkistusta. Sirius halusi hoidella Peterin itse - jos Peter edes oli hengissä ja jos Sirius ei valehdellut siinäkin, lisäsi kiusanhenki Remuksen pään sisällä ilkeästi.

"Olen ottanut siitä selvää. Sirius, en halua sinun tulevan enää tänne ylös." Remus lausui vakavana ja Sirius siristi silmiään.

"Sinä et usko minuun." Hän sanoi värittömästi, mutta hänen katseensa paljasti hänen pettymyksensä. Remus huokaisi väsyneesti.

"En tiedä mitä uskoa. Minä rakastan sinua, mutta kun sinä seisot siinä veitsi kädessä kuin…" Hän keskeytti lauseensa ennen kuin hänen ajatuksissaan pyörivä sana ehti ulos hänen huuliltaan.

"Murhaaja?" Sirius sanoi sen hänen puolestaan ja hän nyökkäsi myöntävästi pyyhkien otsaansa sinne ilmestyneestä kylmästä hiestä. "Minä en ole murhaaja, Remus. En kykene sellaiseen kylmäverisyyteen, jota murha vaatii, mutta Peterin minä haluan tappaa." Sirius jatkoi pudottaen veitsensä pitkän mustan takkinsa taskuun. Hän otti uuden askeleen kohti toveriaan ja nyt tämä ei pysäyttänyt häntä.

"Minä haluan uskoa syyttömyyteesi. Minä todella haluan uskoa siihen." Remus kuiskasi laskiessaan epäröiden taikasauvansa alas. Sirius laittoi kätensä hänen olkapäilleen ja tuijotti pitkään hänen silmiinsä.

"Ja siinä sinä teet oikein, Kuutamo. Todistan sen sinulle vielä." Hän sanoi ääni hieman väristen ja kosketti Remuksen harmaantuvia hiuksia lempeästi. Hän nojautui suutelemaan tämän huulia kevyesti. Remus tunsi päässään pyörivän ja ruumiinsa vapisevan ja hän nojautui kiitollisena Siriusta vasten. Hänen ei olisi pitänyt lähteä ollenkaan liikkeelle. Hän oli arvioinut voimansa väärin. Sirius ei empinyt hetkeäkään vaan lähti auttamaan häntä palaamaan huoneeseensa, vaikka hän vastustikin sitä. Siriuksen oli vaarallista jäädä Tylypahkaan pidemmäksi aikaa kuin oli tarpeellista.

"Täysikuu lähestyy…" Remus mumisi itsekseen. "Minun pitää pyytää Kalkarokselta lisää juomaa…"

"Mitä? Sanoitko, että Kalkarokselta?" Sirius sihahti epäuskoisena ja puristi Remusta tiukemmin itseään vasten kuin pelkkä Kalkaroksen nimi olisi voinut vahingoittaa tätä. Remus hymyili.

"Severus Kalkaros on opettajana täällä samoin kuin minäkin ja olen siitä iloinen. Hänen taitonsa liemien valmistajana ovat vertaansa vailla. Mutta hän ei varmasti olisi iloinen kohdatessaan sinut."

********

tbc...