A/N: Kiitos kaikille palautteen antajille! Palaute on aina tervetullutta!

Sirius sulki Remuksen huoneen oven niin hiljaa kuin kykeni. Hän oli auttanut Remuksen takaisin vuoteeseen ja varmistanut, että tällä oli kaikki hyvin. Muuntautuminen oli aina vienyt hänen ystävältään paljon voimia eikä se näyttänyt vuosien mittaan juurikaan helpottuneen. Osittain sen vuoksi Remus kai oli vanhentunutkin ikävuosiaan huomattavasti enemmän. Maatessaan kalpeana vuoteessaan hän oli näyttänyt Siriuksesta järkyttävän vanhalta, sairaalta ja väsyneeltä. Hän oli näyttänyt mieheltä, joka odotti pian saapuvaa kuolemaansa. Sirius olisi toivonut, että olisi voinut jäädä hänen luokseen, mutta Remus oli käskenyt hänen lähteä. Remus oli käskenyt hänen hakeutua turvaan, pois ankeuttajien ulottuvilta. Silloin, kun oli pakko tai kun hän itse sitä halusi, hän osasi olla taipumaton, ja vastahakoisesti Sirius oli totellut häntä. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä, Remus oli vielä kerran vakuuttanut hänelle rakastavansa häntä.

Tahtomattaankin Sirius värähti sitä ajatellessaan. Remuksen sanat olivat saaneet hänet tuntemaan lämpöä, jonka kaltaista hän ei ollut aiemmin kokenut. Remus oli jo kolmasti lyhyen ajan sisällä sanonut rakastavansa häntä, mutta tämä ei enää ollut varma hänen syyttömyydestään sen jälkeen, kun oli löytänyt hänet veitsi kädessä uhkailemasta Lihavaa leidiä. Sirius oli yllättänyt siitä, kuinka pettynyt hän oli menetettyään Remuksen varauksettoman tuen ja nähtyään epäilyksen tämän uurteisilla kasvoilla.

Hän paukautti nyrkillään kevyesti vielä hiljaisen käytävän kiviseinää tietäen, että hänen olisi turvallisinta muuntautua koiraksi mutta haluamatta tehdä sitä. Hän halusi ajatella eikä hän pystyisi siihen koirana. Hän oli vihainen Remukselle, mutta hän tiesi vihansa olevan epäoikeudenmukaista. Remus ei ymmärtänyt häntä, vaikka väittikin niin. Remus ei ollut istunut vankilassa kahtatoista vuotta tietäen olevansa syytön rikokseen, josta hänet oli tuomittu ja johon jokainen muu piti häntä syyllisenä. Remus ei ollut tehnyt virhearviota luottaessaan ystäväänsä, joka oli pettänyt hänet pahimmalla mahdollisella tavalla. Remus ei ollut tapattanut typeryydellään parasta ystäväänsä ja tämän vaimoa. Remus ei yksinkertaisesti voinut ymmärtää häntä. Hän ei voinut ymmärtää vihaa ja epätoivoa, jotka myllersivät Siriuksen mielessä jättämättä tätä hetkeksikään rauhaan. Hänen ei tarvitsisi elää loppuikäänsä miettien tekemäänsä erehdystä ja sen hintaa.

Sirius tunsi olevansa oikeutettu vihaamaan Peteriä koko sydämestään. Hän tunsi olevansa oikeutettu janoamaan kostoa. Peter oli tappanut viattomia ihmisiä. Hän oli lyhyessä hetkessä tehnyt Siriuksen elämästä helvetin. Hän ei ansainnut elää. Hän ansaitsi kuolla. Hän oli alhainen roisto ja kaksinaamainen petturi, joka oli vuosikaudet ainoastaan teeskennellyt ystävää. Sirius oli mennyt siihen ansaan täydellisesti eikä koskaan ollut voinut edes kuvitellakaan mitään pahaa hänestä. Hän oli uskonut Peterin olevan luotettava ystävä. Sen sijaan hän oli epäillyt Remusta. Kuinka hän oli koskaan voinut uskoa Remusta petturiksi? Remusta, jolla oli puhdas ja luottavainen sydän. Remusta, joka oli aina rakastanut häntä. Hänen oli vaikeaa…ei, mahdotonta antaa itselleen anteeksi sellaista erehdystä.

Sirius sukelsi patsaan kätkemään käytävään ja poistui Tylypahkasta mieli hämmentyneenä ja raskaana. Hän tiesi, että Remus oli puolestaan epäillyt häntä petturiksi, joten sen olisi pitänyt tasoittaa tilit. Kumpikaan heistä ei ollut pitänyt mahdollisena, että Peter olisi muuta kuin uskollinen hiirulainen, joka kulki aina heidän rinnallaan. He olivat molemmat arvioineet väärin Peterin kyvyt, rohkeuden tai heikkouden - ja Voldemortin kierouden. Sirius ei voinut muuta kuin arvailla miten Voldemort oli kääntänyt Peterin puolelleen. Ehkä lupaamalla tälle valtaa ja rikkauksia. Peter oli aina ollut perso niiden perään, vaikka hänellä itsellään ei ollut edellytyksiä suureen menestykseen. Hän oli osannut nauttia toisten menestyksestä yhtä paljon kuin omastaan. Miksei Sirius ollut heti nähnyt, mikä hän oli ollut miehiään?

Hän kömpi ulos Hunajaherttuasta ja paikkasi taikasauvallaan murtautumisensa jäljet niin hyvin kuin mahdollista. Aamu oli vielä hiljainen, mutta pian Tylyaho heräisi eloon, ja hän loikki kiireesti piiloon läheiseen metsikköön ennen kuin kukaan sattumalta huomaisi hänet. Hänen päätään särki ja hänen askeleensa olivat raskaat. Azkabanissa hän oli ollut lukittuna pieneen selliin, jossa liikkuminen oli rajoitettua, ja ollessaan nyt vapaa, hän huomasi, että hänen kuntonsa oli vuosien saatossa pahasti rapistunut. Hän oli iloinen päästyään pois vankeudestaan ja kuitenkin hän oli surullinen nähdessään ihmisten elävän tavallista, huoletonta elämäänsä ja tietäessään, mistä kaikesta hän itse jäi paitsi. Vielä surullisemmaksi hän tuli ajatellessaan, mistä kaikesta Lily ja James olivat jääneet paitsi. He eivät olleet nähneet poikansa kasvavan teini-ikäiseksi. James oli usein vitsaillut, että hän kahlehtii Harryn kellariinsa teini-iän ajaksi, jos hän havaitsee, että tämä muistuttaa häntä itseään hänen omina nuoruusvuosinaan. Sirius oli nauranut hänelle sydämensä pohjasta. Hän oli epäillyt, ettei James ollut pelkästään pilaillut. James oli ollut kuriton poika kouluvuosinaan eikä ollut kaihtanut vaaraakaan, mutta hänestä oli siitä huolimatta kasvanut vastuuntuntoinen aikuinen. Sirius oli leikkimielisesti alkanut kutsua häntä nyhveröksi.

James ei ollut pahoittanut siitä mieltään ja Lily oli ollut miehestään suorastaan ylpeä. He olisivat kumpikin olleet ylpeitä siitä, millainen Harrysta oli tullut. Sirius yritti nielaista palaa kurkustaan, mutta se ei lähtenyt. Hänen mieleensä palautuivat Remuksen väsyneet kasvot ja tämän terävinä ja kirkkaina loistavat silmät. Remus rakasti ja tarvitsi häntä. Hän oli käyttänyt Remusta hyväkseen rakastellessaan tämän kanssa. Remus oli sanonut houkutelleensa hänet siihen, mutta Sirius ei olisi siltikään saanut tehdä sitä. Se oli ollut halpamainen teko. Se oli ollut väärin.

"Pidä huoli itsestäsi ja ole varovainen, Sirius. Minä rakastan sinua." Remus oli kuiskannut hänelle ja Sirius oli muodostanut huulillaan lauseen: "Minäkin rakastan sinua, Remus", mutta hän ei ollut avannut suutaan sanoakseen sen. Se olisi ollut valhetta. Vai olisiko? Sirius katsoi ympärilleen puiden varjostamassa hieman aavemaisessa hämärässä ja ravisti päätään. Hän käpertyi kokoon tuuheaoksaisen kuusen juurelle. Miksi Remuksen piti rakastaa häntä? Hän oli vailla toivoa. Hän ei milloinkaan tuntisi onnellisuutta, ainoastaan pelkkää katkeruutta ja syyllisyyttä!

Kaikesta huolimatta Sirius tunsi toivonkipinän ja lämmön ajatellessaan Remusta eikä halunnut päästää siitä irti. Hän oli hämmentynyt ja sekaisin mutta ennen kaikkea hän oli yksinäinen. Hän oli ollut yksinäinen kaksitoista pitkää vuotta, mutta nyt, vapaudessa, se tuntui äkkiä sietämättömältä. Azkabanissa hän ei ollut masennukseltaan ja toivottomuudeltaan kyennyt edes itkemään, mutta maatessaan siinä hieman kostealla maa-alustalla kyyneleet purkautuivat koko voimallaan ulos hänen silmistään. Ensi kertaa vuosikymmeniin Sirius Musta todella itki ääneen nyyhkyttäen. Hän itki Jamesin ja Lilyn kohtaloa. Hän itki itsesäälistä itseään ja Harrya kohtaan ja hän itki, koska hän halusi uudelleen tuntea Remuksen turvallisen vartalon omaansa vasten.

*******

Kalkaros tuijotti Siriusta puiden suojista silmät epäuskosta laajentuneina. Hän ei ollut varma, mitä hän oli odottanut nähdessään kouluaikojensa arkkivihollisen parhaan ystävän palaavan Tylypahkaan ja lähtiessään seuraamaan tätä, mutta hän ei totisesti ollut varustautunut todistamaan sitä mitä hän nyt näki. Hän oli nähnyt tai pikemminkin kuullut, kuinka Sirius oli törkeäsi uhkaillut lihavaa leidiä, ja hän oli odottanut tyytyväisyyden ja ärtymyksen sekaisin tuntein lisätodisteita tämän piittaamattomasta raakuudesta. Hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, ettei hän olisi saanutkin niitä, ellei Remus olisi saapunut paikalle. Mitä Remus oli tehnyt siellä siihen aikaan? Vastaus oli Kalkaroksesta päivänselvä: Remus oli selvästikin tullut sen verran järkiinsä, että edes älysi epäillä Sirius Mustan kenties valehtelevan. Sirius oli taitava, se Kalkaroksenkin oli myönnettävä kuunnellessaan tämän vakuutteluja siitä, ettei tämä ollut murhaaja ja ettei Remus ollut väärässä luottaessaan tähän. Kalkaros oli osannut odottaa Siriukselta lipevää käytöstä. Tämä oli aina kyennyt kääntämään ihmiset puolelleen. Sirius oli ollut komea, halutessaan miellyttävä ja häntä oli ollut helppo uskoa. Jos ei tuntenut totuutta hänestä.

Kalkaros oli siis etukäteen aavistanut lipevyyden, mutta hänkään ei ollut aavistanut näkevänsä etsintäkuulutetun murhaajan käpertyvän kuusenjuurelle pillittämään. Se olisi voinut kuulua osana Mustan näytelmään, jos joku vain olisi ollut sitä todistamassa, mutta Kalkaros oli varma, ettei ketään muuta kuin hän itse ollut lähimaillakaan. Lisäksi hän oli aivan varma siitä, ettei Sirius olisi sortunut vuodattamaan kyyneleitä, jos olisi tiennyt hänen katselevan. He olivat avoimesti vihollisia ja Sirius oli aina ollut liian ylpeä osoittaakseen heikkoutta vihamiehilleen. Siriuksen täytyi siis uskoa olevansa yksin ja tuntea olonsa niin kurjaksi, että häntä oikeasti itketti. Se oli Kalkaroksesta kiusallista ja häiritsevää. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei Sirius Musta olisi kykenevä tappamaan. Sirius oli hänen mielestään todistanut kylmäverisyytensä ja murhanhimonsa lähettäessään hänet ihmissuden suihin yli kaksikymmentä vuotta sitten eikä hän tarvinnut enempiä todisteita. Jollei James Potter olisi viime hetkellä jänistänyt heidän "kepposestaan", Kalkaros olisi nyt kuollut. Musta olisi epäilemättä ollut tyytyväinen, jos niin olisi käynyt.

Kalkaros murahti äänettömästi itselleen. Sirius oli ansainnut kärsimyksensä eikä häneen kannattanut tuhlata yhtään myötätuntoa. Edes sellaisen mahdollisuuden ajatteleminen oli sietämätöntä! Kalkaros suoristi selkänsä ja kääntyi kannoillaan ympäri. Hän inhosi jättää Siriuksen vartioimattomaksi. Vankikankuri saattaisi äkkiä saada päähänsä vain kadota ja unohtaa lojaaliutensa pimeyden lordia kohtaan. Kalkaros inhosi koko sydämestään sitä, että hän siinä tapauksessa olisi saattanut ymmärtää Siriuksen ratkaisua paremminkin kuin hyvin. Montako vuotta hän oli itse tuntenut houkutusta kadota jälkiä jättämättä? Hän oli tippakaan liioittelematta tuntenut houkutusta joka ikisenä päivänä pimeyden lordin tilapäisen kaatumisen jälkeen, mutta hän oli liian järkevä yrittääkseen mitään niin typerää tai uhkarohkeaa. Pimeyden lordi nousisi loppujen lopuksi uudelleen ja hän olisi parhaimmassa suojassa tämän pahimman vihollisen läheisyydessä.

Sirius ei kuitenkaan ollut turvassa täällä ja hän voisi päättää paeta kauaksi Tylypahkasta. Osa Kalkaroksen mielestä halusi edelleen kutsua ankeuttajat paikalle ja katsoa kuinka nämä antaisivat Mustalle pimeän, rakkaudettoman suudelman. Mutta osa hänestä tunsi omituista halua astella Mustan luo…ja mitä? Hän pudisti päätään irvistellen. Mikä häntä nykyään vaivasi? Ensin hän oli antanut Lupinille vaikutelman, että hän oli huolissaan tämän hyvinvoinnista ja nyt hän jo tunsi myötätuntoa Mustaa kohtaan ainoastaan siksi, että tämä hieman vetisteli! Se oli sietämätöntä!

Hän palasi takaisin Tylypahkaan hampaitaan vihaisesti kiristellen. Sirius ja Remus olivat tuoneet hänen mieleensä jotain, mitä hän ei ollut pitkään aikaan ajatellutkaan. Nuoruusvuodet, suhteellisen viattomat ajat. Kelmit olivat ärsyttäneet häntä, mutta he olivat myös tuoneet hänen elämäänsä jännitystä ja kilpailua. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että omalla omituisella tavallaan hän oli nauttinut noista ajoista. Hän oli nauttinut kirouskilpailusta, joka hänen ja James Potterin välillä oli ollut, vaikka Potter itsessään oli ollut raivostuttavin ihminen, jonka hän oli koskaan tavannut ja vaikka hän ei ollutkaan vuodattanut kyyneleitä tämän kuolemasta kuultuaan.

Tylypahka oli jo herännyt eloon hänen laskeutuessaan portaat alas tyrmiin. Pian olisi aika aloittaa päivän ensimmäinen oppitunti, mutta sitä ennen hän ehtisi vielä nauttia annoksen virkistysjuomaa, jonka avulla hän pystyi valvomaan monta vuorokautta peräkkäin. Koulun turvallisuus aina välillä vaati sitä, vaikka Dumbledore olikin asiasta eri mieltä ja vihjaili lempeällä tavallaan, että hän oli vainoharhainen. Kalkaros kieltäytyi uskomasta sitä. Hän ei ollut vainoharhainen vaan terveen epäluuloinen ja se seikka oli pitänyt hänet monesti hengissä. Sen lisäksi, että ehtisi itse nauttia juomansa, hän käväisisi viemässä Remukselle pikarillisen taikajuomaa pitämään muutokset kurissa. Remus saisi olla hänelle kiitollinen siitä vaivasta, jonka hän näki tämän eteen. Kalkaros hymähti ja irvisti muistellessaan, että tämä oli todellakin muistanut aina ilmaista kunnioituksensa ja arvonantonsa hänelle. Remus ei ottanut mitään itsestään selvänä eikä hän koskaan irvaillut hänelle. Hän ei ollut edes nuoruudessaan tehnyt niin, toisin kuin hänen ystävänsä Sirius, James ja Peter.

Peter. Peter Piskuilan oli ollut kelmien arvoton hännystelijä. Kalkaros muisti ainakin kerran maininneensa tälle siitä kahden kesken ja tämän pyöreä naama oli vääntynyt sellaiseen irveeseen, että hän oli luullut tämän alkavan parkua. Ehkä Peter oli tajunnut hänen olevan oikeassa. Kalkaros kuitenkin vakavasti epäili sitä. Piskuilan ei ollut ollut mikään älykäs poika. Ei, hän oli ollut suoranainen älykääpiö, jolle ainoastaan Neville Longbottom saattoi vetää vertoja. Hän oli ollut heikko, mutta hän oli älynnyt etsiä menestyviä ystäviä ja se olisi voinut tehdä vaarallisen. Hänen tyyppisensä ihmiset olivat otollisia pimeyden lordin kannattajia…ei, eivät välttämättä aina suoranaisia kannattajia vaan pikemminkin…uhreja.

Kalkaros naurahti katkerasti ja täysin ilottomasti astuessaan työhuoneeseensa. Hän tunsi voivansa pahoin. Hän oli juuri tiedostamattaan verrannut itseään Peteriin. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy siihen, että hänen vatsaansa kouristi äkkiä ilkeästi. Voimakkaampi syy siihen oli se, että hän oli salakavalasti sallinut itsensä hetken kuvitella, että Musta saattaisikin olla syytön. Ei ikinä!

Hän nappasi työhuoneensa täsmällisesti järjestellyiltä hyllyiltä kaksi pientä pulloa, joista toisen hän tunki heti kaapunsa taskuun. Toisen hän avasi. Pullosta pääsi hiljainen sihahdus sen verenpunaisen sisällön joutuessa kosketuksiin ilman kanssa. Hän nyrpisti hieman nenäänsä ennen kuin kulautti suullisen nestettä alas kurkustaan. Miksei mikään tehokas juoma voinut koskaan maistua hyvälle? Hän harppasi ärtyneenä nurkassa olevan mustan padan luokse ja kaatoi siitä aavistuksen vapisevin käsin höyryävää juomaa metalliseen pikariin. Miksi hän näki näin paljon vaivaa sen typerän ihmissuden vuoksi? Hän lähti viemään sitä Remukselle puhdistaen samalla suurella vaivalla aivonsa kaikista kiusaavista mietteistä. Hän arveli löytävänsä tämän vuoteesta eikä hän erehtynyt. Remuksen ääni kuulosti uniselta tämän vastatessa hänen koputukseensa ja tämän silmät olivat ainoastaan puoliksi avoimet tämän istuessa sängyssään ja tiiraillessa häntä hänen astuessaan sisään.

"Toin sinulle myrkkysi, Lupin." Kalkaros murahti ja laski pikarin Remuksen yöpöydälle. "Näytät aivan kamalalta.", hän lisäsi täysin tarpeettomasti, mutta Remus ainoastaan naurahti kuin hän olisi juuri kertonut vitsin. Hän hieraisi kädellään silmiään väsyneesti ja työnsi peiton syrjään.

"Kiitos, että kerroit. En olisi ikinä arvannutkaan sitä.", hän vastasi kuulostamatta vähääkään ärtyneeltä.

"Toin sinulle jotain muutakin, Sirius Mustaa varten.", Kalkaros sanoi laskien pienen pullon pöydälle pikarin viereen ja katsellen sitä hetken melkein kaihoisasti. "Pari tippaa riittää. Älä tuhlaa sitä."

"Luuletko, että tuo on todella tarpeen? Minä luotan Siriukseen…", Remus aloitti, mutta ei jatkanut lausettaan loppuun. Hänen silmänsä kielivät pienestä epäilyksestä. Kalkaros virnisti hänelle melkein lohduttavasti, mutta sanoi sitten purevaan sävyyn

"Et edes sinä ole niin hölmö, että luottaisit täydellisesti hänen sanaansa!", hän oli aikeissa lisätä, että Remus voisi sen sijaan luottaa häneen, mutta nielaisi lauseensa viime hetkellä. Hän ei todellakaan halunnut kuulostaa siltä, että olisi kaivannut tämän luottamusta! Remus loi häneen miettivän ja surumielisen katseen ja tarttui sitten hänen pöydälle laskemaansa totuusseerumipulloon.

"Ei, en edes minä ole niin hölmö", hän myönsi hiljaa läpinäkyvää, kirkasta nestettä tarkkaan tuijottaen. "Jos hän tulee vielä takaisin, minä laitan hänet juomaan tätä", hän sanoi sitten antaen erityisen painon sanalle "jos".

"Hyvä", Kalkaros mutisi ja kääntyi lähteäkseen. "Ja ehdottaisin, että tyhjentäisit tuomani pikarin nyt heti. En halua nukkua ensi yötäni samassa linnassa villin ihmissuden kanssa.", hän vielä huomautti olkansa yli ennen kuin sulki oven perässään. Hänen äänensä oli tasaisen viileä, vaikka hän tunsi äkillisen pelon valtaavan hänet. Hän tuskin ummistaisi silmäänsäkään ensi yönä. Vuosien takaiset muistot pitäisivät siitä huolen, vaikka Remus olisikin hänelle nyt täysin vaaraton.

********

TBC…