Remus tunsi muutostensa alkavan heti kuun noustessa taivaanrannan ylle. Hän oli riisuutunut alasti estääkseen vaatteitaan ratkeamasta ja istuutunut pienen kylpyhuoneensa lattialle odottamaan. Hän ei välittänyt lattian epämukavasta kylmyydestä. Hän tuskin tunsikaan sitä. Hän inhosi ja pelkäsi täysikuun aikaa. Hän ei voinut lakata miettimästä, että jokin voisi mennä pieleen. Entä jos Severuksen juoma ei pitäisikään häntä aisoissa? Entä jos susi hänessä saisikin vallan ja hän lähtisi verenhimossaan vaeltamaan pitkin koulunkäytäviä oppilaita etsien? Hän ei koskaan pystyisi antamaan anteeksi itselleen, jos söisi jonkun tai purisi jotakuta. Ehkä Severus oli ollut oikeassa siinä, että oli ollut liiallista riskipeliä ottaa hänet opettajaksi Tylypahkaan. Dumbledore oli viisas, mutta toisinaan hän ajatteli turhan paljon pelkällä sydämellään.

Remuksen selkä köyristyi tahdottomasti ja hän puri huulensa tiukasti yhteen. Hän oli jo tottunut kovaan kipuun, jota ruumiin äkilliset muutokset aiheuttivat, eivätkä ne enää saaneet häntä huutamaan ääneen. Hän oli oppinut kestämään kaiken sen ja kivun miettimisen sijaan hän tarkkaili kiinteästi itseään. Hänen ihonsa oli hetkessä kasvanut täyteen harmaata, tuuheaa ja karkeaa karvaa ja hän näki kämmeniensä muuttuvan muutamassa sekunnissa suuriksi ja vahvoiksi tassuiksi, sellaisiksi, joilla voisi repiä ihmisen kappaleiksi. Mutta kohta hän ei ollut siitä enää huolissaan. Tärkeintä hänelle oli, ettei hän tuntenut minkään muuttuvan päänsä sisällä. Hän ei tuntenut tarvetta etsiä ihmisverta. Severuksen juoma siis toimi moitteettomasti. Mielessään hän huokaisi syvään helpotuksesta ja rentoutui.

Suden silmin maailma oli hyvin erilainen kuin ihmisen. Värit ja esineiden selkeät ääriviivat hävisivät ja hajuista tuli hirvittävän voimakkaita. Myös Remuksen kuulo tuntui aina terästäytyvän täysikuun aikaan. Hän tassutteli ulos kylpyhuoneestaan kuono vaistomaisesti ilmaa nuuskien. Hän haistoi makuuhuoneessaan selvästi kolme toisistaan erottuvaa ihmishajua: Yksi oli hänen omansa, toinen kuului Siriukselle ja kolmas Severukselle. Oli omituista haistaa heidät niin hyvin, mutta siitä huolimatta Remus oli siitä kiitollinen. He olivat ikään kuin läsnä ja karkottivat pois hänen yksinäisyyden tunteensa. Hän saattoi muistaa, että joskus menneisyydessä Sirius oli pitänyt hänelle seuraa. Ei, ei pelkästään seuraa. Anturajalka oli ollut hänen turvansa ja suojelijansa. Anturajalka oli pystynyt pitämään villin ihmissuden kurissa, mutta nyt Remus ei ollut villi susi.

Hän oli susi, jolla oli ihmisen mieli ja ihmisen tarpeet. Hän loikkasi sängylleen ja kiertyi tiiviille kerälle nukkuakseen, mutta silloin hänen korvansa nappasivat metelin pihamaalta. Hän kuuli useita huutoja ja koiran haukunnan ja hyppäsi nopeasti neljälle jalalleen. Anturajalka! Hän loikkasi yhdellä pitkällä hypyllä ikkunan ääreen ja nousi takajaloilleen ikkunalautaa vasten. Ulkona näkyi useita erillisiä liikkuvia pisteitä, joista yksi oli suurikokoinen koira, muista hän ei saanut selvää, mutta äänten perusteella ne olivat ihmisiä. Koira juoksi kovalla vauhdilla kohti Rääkyvää Röttelöä eikä Remuksen tarvinnut nähdä enempää tietääkseen, että jotakin vakavaa oli tekeillä. Hänen olisi otettava selvää siitä, vaikka hän olikin nyt susi. Sirius saattaisi tarvita hänen apuaan.

Remus juoksi ovelle ja kiersi sen auki tassuillaan. Hän kiitti toistamiseen onneaan siitä, että Severuksen juoma oli toiminut - se mahdollisti sen, että hän nyt osasi helposti avata huoneensa oven. Hän ei hetkeäkään empinyt ottaa sitä riskiä, että joku olisi nähnyt hänet käytävässä tai pihamaalla, vaikka se olisi voinut tietää hänelle potkuja. Ainoa ajatus hänen mielessään oli, että Sirius oli pulassa. Hänen Siriuksensa saattoi olla vaarassa!

Pitkin ja jäntevin juoksuaskelin Remus -susi pinkoi portaita alas ja pitkin käytäviä kohti rakennuksesta pihalle vieviä ovia. Kukaan ei tullut häntä vastaan lukuun ottamatta Riesua, joka riemastui hänet havaitessaan, mutta joka pettyi karvaasti kadottaessaan hänet niin nopeasti näkökentästään. Remus tuskin edes kiinnitti huomiota aaveeseen. Hänellä oli liian kiire ja matka alas kesti hänen mittapuullaan ikuisuuden, vaikkei se todellisuudessa vienyt kuin muutaman minuutin. Pihamaalle päästyään hän huomasi, että koira ja ihmiset olivat hävinneet, mutta hän ei häkeltynyt. Hänen korvansa erottivat ääniä Rääkyvän Röttelön suunnalta ja hän suuntasi tassunsa sitä kohti. Hän oli muutamaa minuuttia aiemmin nähnyt Anturajalan juoksevan sinne päin ja vähitellen hän kykenikin haistamaan mustan suuren koiran ominaistuoksun.

Lähestyessään Rääkyvää Röttelöä Anturajalan jälkien seuraan oli liittynyt viisi muutakin hajua, joista kaksi hän tunnisti vaivatta. Ensimmäinen niistä ei yllättänyt häntä vaan sai hänet ainoastaan hieman huolestuneeksi. Anturajalka ja Severus. Remus tiesi, että yhdessä kaksikko voisi saada pahaa vahinkoa aikaan ja että sen vahingon he eittämättä pyrkisivät aiheuttamaan toisilleen. Kolmas tuttu hahmo sen sijaan sai hänen vatsansa vääntelehtimään jopa sutenakin. Matohäntä. Hän haistoi Matohännän rotan muodossaan ja yhtäkkiä hänen Siriukseen kohdistamansa epäilykset katosivat. Mutta hän ei tuntenut vähääkään iloa sen johdosta. Hetkeksi hänen päänsä täytti ainoastaan epämääräinen pettymys ja viha Peteriä kohtaan. Tähän päivään asti hän oli pitänyt Peteriä jonkinlaisena sankarina, rohkeampana kuin hän oli uskonutkaan. Ja koko ajan totuus oli ollut aivan jotain muuta - niin kuin Sirius oli sanonutkin sen olevan.

Loput kolme hajua olivat Remukselle vieraita, mutta kuitenkin epämääräisesti tuttuja. Hän oli varma, että hän tuntisi niidenkin omistajat heti nähdessään heidän kasvonsa tai kuullessaan heidän äänensä. Rääkyvän Röttelön eteen istutettu pahantahtoinen, murhanhimoinen paju, joka oli aikoinaan hankittu suojaamaan vaarasta tietämättömiä, uteliaita oppilaita täysikuun vallassa olevalta Remukselta, oli nyt jähmettynyt paikoilleen. Remus tuijotti sitä hetken ennen kuin jatkoi matkaansa. Hän oli inhonnut tätä paikkaa, vaikka oli pitänyt Tylypahkasta. Sirius tai Severus oli vielä muistanut niksin, jolla puun sai pysähtymään paikoilleen eikä Remus ollut siitä kovinkaan hämmästynyt. Heillä kummallakin oli syynsä muistamiseen. Sirius oli rakastanut täysikuisia seikkailuja ja Severus oli päässyt täällä nokkeluutensa ja uteliaisuutensa ansiosta melkein hengestään. Kyllä, heillä molemmilla oli syynsä muistaa.

Remus livahti sisälle puiseen kalseaan hökkeliin. Rakennus toi hänen mieleensä muistoja yksinäisistä odotuksen hetkistä, mutta myös ystävien kanssa tehdyistä seikkailuista. Hän tassutti äänettömästi lähemmäs perimmäistä huonetta, johon hänen kuononsa kertoi kuuden hahmon menneen. Hänen korvansakin erottivat selvästi sieltä kuuluvan puheensorinan.

"...pelisi on pelattu, Musta. Valmistaudu elämäsi viimeiseen suudelmaan." Severuksen myrkyllinen ja pilkallinen ääni sihahti. "Toisin kuin ystäväsi Lupin minä en ole koskaan sokaistunut sinun charmistasi. Minua sinä et saa puhuttua puolellesi millään iljettävillä rakkaudentunnustuksilla.", hän jatkoi melkein vihaisesti. "Niin, minä tiedän sinun ja Remuksen...asioista."

"Mutta...sinun täytyy kuunnella minua! Peter...Peter on täällä!" Sirius huudahti niin epätoivoisesti ja niin raivoissaan, että hänen äänensä värisi voimakkaasti. Remus tunsi halua syöksyä sisään huoneeseen hänen tuekseen, mutta hän odotti vielä.

"Remus uskoi naurettavan tarinasi siitä, että Piskuilan olisi muka hengissä, mutta minä en ole niin rakkauden sokaisema." Severus vastasi kylmästi, mutta Remus ei voinut olla huomaamatta, että hän oli käyttänyt nimeä Remus pelkän Lupinin sijaan. Se vahvisti hänen epäilyjään siitä, että Severuksella oli muitakin tunteita kuin vihaa häntä kohtaan. Severus oli mustasukkainen. Jos tilanne tai ajankohta olisi ollut hiukankaan toisenlainen, Remus olisi naurahtanut ajatukselleen. James pyörisi haudassaan, jos tietäisi kouluaikaisen vihollisensa mielenkiintoisesta ihastuksesta ihmissuteen, joka oli lähes tappanut tämän. Remuksella itsellään ei ollut koskaan ollut mitään erityistä Severusta vastaan ja tämän piiloteltu huolehtivaisuus sai hänet tuntemaan olonsa melkein...imarrelluksi.

"Voisit sentään kuunnella minua ja antaa minun selittää!"

"Miksi antaisin? Kaikkihan on päivänselvää! Sinä tulit tänne tappaaksesi Potterin."

"Minä tulin tappamaan Peterin! Tuolla pojalla on rotta ja se rotta on..."

"...Peter. Niin, minä olen kuullut siitäkin, että Peter oli animaagi, mutta jos minulta kysytään tässä huoneessa on vain yksi animaagi. Sinä, Sirius Musta." Severuksen äänensävyssä oli aimo annos voitonriemua ja vaarallisuutta. "Mitään muuta ei ole tehtävissä kuin kutsua paikalle ankeuttajat."

"Et voi tehdä sitä! Sinun täytyy kuunnella minua! Jos minä olisin halunnut tappaa Harry Potterin, minä en olisi viivytellyt!"

"Professori, hän on oikeassa. Hän olisi ehtinyt tappaa meidät kaikki ennen Teidän saapumistanne!", Remus kuuli tytön, Hermionen hieman hätääntyneen äänen tunkeutuvan Siriuksen ja Severuksen väliseen keskusteluun, mutta Severus vaiensi hänet vihaisesti.

"Suu kiinni, Granger! Minä yritän pelastaa teidän henkenne murhaajan käsistä! Sitä paitsi te olette jo muutenkin pahassa pulassa vaeltaessanne pitkin pihamaita keskellä yötä. Hyvässä lykyssä teidät erotetaan koulusta." Remus oli varma siitä, että hän kuuli tytön nyyhkäisevän hiljaa vastaukseksi Severuksen sanoihin, mutta hän oli myös varma siitä, ettei Severus ollut sattunut paikalle vahingossa. Hän oli luultavasti seurannut Siriusta saadakseen selville jotain olennaista. Tai ainakin jotain, mitä käyttää todistusaineistona Siriusta vastaan. Suuttumus valtasi Remuksen vahvempana kuin milloinkaan ennen. Hän ymmärsi toisaalta Severuksen vihan Siriusta kohtaan ja tämän alttiuden uskoa Siriuksesta pahinta, mutta hän tiesi myös, että Sirius oli syytön ja että tämä oli joutunut kohtuuttomasti kärsimään. Täytyihän Severuksenkin käsittää se! Mutta Remuksen oli pian myönnettävä itselleen, ettei Severuksella ollut pienintäkään syytä käsittää. Severus ei nähnyt rottaa minään muuna kuin rottana eikä tiennyt, että Sirius pystyi koirana haistamaan Peterin erehtymättä samaan tapaan kuin Remus itse nyt haistoi hänet.

"Sinä olet samanlainen idiootti kuin kouluaikoina!" Siriuksen turhautumisesta tärisevä ääni kajahti huoneesta "Sinä et suostu uskomaan muuhun kuin siihen mihin sinä itse haluat!" Remus olisi voinut kertoa Siriukselle, että siinä tämä oli aina ollut samanlainen Severuksen kanssa. Siriuksen ilme olisi saattanut olla näkemisen arvoinen. Ajatus olisi saanut hänet ihmismuodossaan hymyilemään, mutta sutena hänen reaktionsa ei näkynyt millään tavalla.

"Et tiennytkään sitä, Musta, mutta itse asiassa minä annoin sinulle mahdollisuuden todistaa, että olin väärässä. Sen sijaan sinä kuitenkin todistit, että olin oikeassa." Severus sanoi silkkisenkuuloisella äänellään, jota hän tuntui käyttävän aina ollessaan jossain asiassa niskan päällä. "Lausu viimeiset sanasi.", hän jatkoi ääni niin täynnä uhkaa, että Remus teki ratkaisunsa. Hän yrittäisi pelastaa Siriuksen sielun ja hengen, vaikka se maksaisi hänelle hänen oman henkensä. Hän ei myöskään päästäisi Peteriä pakenemaan. Ei, Peter saisi maksaa Jamesin, Lilyn, Siriuksen ja hänen oman elämänsä tuhoamisesta.

Määrätietoisempana kuin koskaan ennen Remus työnsi päällään auki raollaan olevan oven.

Harry näki sen ensimmäisenä. Sirius ei ensin ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa, kun poika henkäisi äänekkäästi hänen vieressään. Hän itse tuijotti tiukasti Kalkarosta ja odotti voimattomana ja kiukustuneena tämän tainnutus - tai sidontaloitsua. Kalkaros näytti puhtaasti voitonriemuiselta. Hän ei ollut suostunut antamaan Siriukselle mahdollisuutta todistaa syyttömyyttään tai edes sitä, että Harryn ystävän rotta todella oli Peter.

"Ihmissusi!" Tyttö Harryn vieressä kiljaisi äkkiä korviasärkevällä äänellä ja silloin Siriuskin havaitsi sen. Oviaukosta tassutti sisään suuri ihmissusi. Se vilkaisi ikään kuin arvioivasti huonetta ja pysäytti sitten tuijotuksensa Kalkarokseen, joka oli myös kääntynyt katsomaan sitä. Susi paljasti hampaansa irvistäessään ja alkoi matalasti ja uhkaavasti murista Kalkarokselle. Remus. Sen täytyy olla Remus. Juoma, jota hän sanoi Kalkaroksen valmistavan henkisen muutoksen estämiseksi, ei toimi., Sirius ajatteli pystymättä hetkeen kääntämään huomiotaan pois uhkaavasta pedosta. Siinä oli tiettyä kauneutta, mutta hän ei voinut jäädä ihailemaan sitä. Hän oli ainoa, joka pystyi pelastamaan heidät kaikki.

"Tainnutu!" Harry yritti pysäyttää ihmissutta tainnutusloitsulla, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Mitkään loitsut eivät tehonneet aikuiseen ihmissuteen täysikuun aikaan ja Sirius tiesi sen.

"Loitsut ovat tehottomia! Pysykää paikoillanne kunnes minä olen kiinnittänyt sen huomion muualle!" Sirius käski vilkaisten vierellään seisovia kalpeakasvoisia nuoria ja toivoen, että nämä järkytykseltään kykenivät kuuntelemaan häntä ja vastaan hänen sanansa. Susi otti hitaita askelia kohti Kalkarosta, joka perääntyi ovelta hapuilevin askelin ja puristi taikasauvaansa rystyset valkoisina.

"Se ei ole ennen epäonnistunut..." Sirius kuuli Kalkaroksen mutisevan kauhuntäytteisellä äänellä juuri samaan aikaan, kun hän itse muuntautui mustaksi koiraksi ja syöksyi Remuksen kimppuun. Anturajalka oli valmistautunut raivoisaan kamppailuun veren vainunneen ihmissuden kanssa, mutta ennen kuin hän oli edes päässyt pedon luokse, peto kääntyi katsomaan häntä keltaisilla silmillään ja heilutti häntäänsä kuin tervehtiäkseen laumatoveriaan. Anturajalka lähestyi sitä varovasti. Hän ja Remus nuuhkaisivat toisiaan rauhallisesti, mutta sitten ihmissusi käänsi taas päänsä nopeasti Kalkarokseen suuntaan ja ärisi. Anturajalka oli ymmällään. Hän ei haistanut toverissaan aikaisempaa rajuutta tai verenhimoisuutta, johon hän vuosien aikana oli tottunut. Jopa suden murina vaikutti erilaiselta, jotenkin kesymmältä.

Kalkaros perääntyi edelleen, mutta ottaessaan seuraavaa askeltaan, hänen jalkansa juuttui lattiasta hieman irronneeseen lautaan ja hän rojahti järkytyksestä huudahtaen selälleen lattialle. Anturajalka saattoi haistaa hänen kauhunsa. Hän valmistautui tarttumaan Remusta niskasta estääkseen tätä puraisemasta kaatunutta miestä, vaikka osa hänestä olisi kenties nauttinutkin puremisen katselemisesta. Hän ei ollut suinkaan unohtanut, että Kalkaros oli ollut valmis lähettämään hänet ankeuttajien suudeltavaksi. Remus ei kuitenkaan näyttänyt kiinnostuneelta puremaan ketään. Sen sijaan susi katsoi koiraa viisailla ja rauhallisilla suurilla silmillään, vilkaisi sitten Kalkarosta, joka makasi maassa pelosta lamaantuneena, ja kääntyi taas uudelleen tuijottamaan koiraa suoraan silmiin.

Ensin Anturajalka ei ymmärtänyt, mitä susi halusi hänelle ilmaista, mutta lopulta se valkeni hänelle. Hän tassutti vapisevan Kalkaroksen luo ja tarttui hampaillaan tämän kädestä pudottamaan taikasauvaan. Mies ei edes ollut huomannut pudottaneensa sitä. Hän oli kohottanut kätensä kasvojensa suojaksi ja hänen hengityksensä kulki kiivaina paniikinomaisina vetoina. Anturajalka katsoi Remukseen, joka näytti antavan hänelle hyväksyvän nyökkäyksen. Hän astui varmuudeksi hieman kauemmas Remuksesta ja muutti itsensä takaisin mieheksi, jolla oli nyt äskeisen uhkaajansa taikasauva. Remus paneutui lattialle makaamaan.

"Pysähtykää! Se ei ole vaarallinen!" Sirius huudahti kolmikolle, joka oli juuri livahtamassa ulos ovesta niin nopeasti kuin kykeni. Heidän liikkeensä olivat parhaimmillaankin hitaita, sillä Weasley -niminen poika oli loukannut jalkansa Siriuksen hyökkäyksessä eikä pystynyt kävelemään ilman apua. "Luulen...luulen, että se vain näytteli." Sirius sanoi ja kaikki kolme nuorta kääntyivät häneen päin kasvoillaan pelkoa ja epäluuloa. Sitten heidän silmänsä etsiytyivät takaisin petoon, joka makasi rauhallisesti maassa.

"Luulen myös, että Kalkaroksen juoma toimii moitteettomasti." Sirius totesi kohdistaen sanansa suoraan sudelle ja astuen leppoisalta vaikuttavan pedon luo. Hän tunsi olonsa hieman uhkarohkeaksi mutta samalla kummallisen onnelliseksi ja helpottuneeksi. "Vai mitä?" hän kysyi sudelta ja ojensi kätensä kohti sen mustaa, kiiltävää kuonoa. Susi nuuhkaisi lyhyesti hänen kättään ja nuolaisi sitten sitä pehmeällä suurella kielellään. Sirius ei voinut olla naurahtamatta.

"Se on professori Lupin." Hän kuuli hämmästyksekseen tytön huudahtavan ilme kirkastuneena. "Hän on ihmissusi."

"Älä viitsi, Hermione." Harry mutisi väsyneesti. Sirius ei voinut olla ihmettelemästä kuinka paljon hän näytti Jamesilta. James olisi ollut ylpeä siitä huomiosta.

"Terävä tyttö." Sirius vastasi ja kiinnitti huomionsa punatukkaiseen, pisamanaamaiseen poikaan, jonka kuva oli tullut hänelle viime viikkojen kuluessa hyvin tutuksi. "Anna rottasi minulle. Haluan hoitaa tämän mahdollisimman nopeasti." Hän komensi. Poika epäröi ja katseli häntä epäluuloisesti.

"Kutka on minun lemmikkini eikä mikään muu." Hän marisi, mutta ojensi kuitenkin hurjasti rimpuilevan ja vikisevän rotan Siriukselle, joka oli kohottanut Kalkaroksen taikasauvan valmiiksi. Sirius otti Kutkan käteensä ja se yritti ensitöikseen puraista häntä sormista, mutta ei onnistunut. Sirius irvisti. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen Remukseen kuin kysyäkseen, oliko tämä valmis ja kun Remus vakuutti olevansa, Sirius veti henkeään syvään. Hän mutisi muunnosloitsun ja rotta vikisi kahta kauheammin ja koetti päästä pakenemaan, mutta Siriuksen ote ei livennyt. Ei ennen kuin rotta alkoi paisua ja kasvaa. Silloin Sirius laski sen irti ja katseli viiruiksi kavennein vihaisin silmin sen muovautumista ihmishahmoksi.

Peter Piskuilan ei ollut paljoa muuttunut sitten viime näkemän, sen Sirius pani merkille ensimmäisenä. Peter oli vanhentunut ja aavistuksen sairaalloisennäköinen niin kuin Remus ja hän itsekin, mutta silti helposti tunnistettavissa.

"Terve, Peter." Sirius tervehti huulet vääntyneenä hymyyn, joka kuitenkin oli lähinnä irvistys. Peter tuijotti häntä silmät mahdottoman suurina silmälasiensa takana ja hikipisarat otsalla kiillellen.

"Terve, Sirius." Hän piipitti hiirulaisen tavoin ja pälyili hätäisesti ympärilleen. Hänen katseensa pysähtyi ihmissuteen, joka oli kohottautunut seisomaan neljälle jalalleen ja jonka kullankeltaiset silmät tapittivat suoraan häneen.

"Terve, Remus." Hän vinkaisi. Sirius huomasi, että Remus näytti nyt raivostuneelta ja nälkäiseltä, valmiilta hyökkäämään Peterin kimppuun ja repimään tämän riekaleiksi. Hän huomasi myös, että Kalkaros oli toipunut järkytyksestään sen verran, että oli kömpinyt takaisin jaloilleen ja katseli nyt hieman pöllähtäneenä vuorotellen Peteriä ja Remusta.

"Ja minä olen pitänyt tuota sängyssäni...!" punatukkainen poika huudahti ja hänen kasvonsa venähtivät kuin hän olisi aikonut voida pahoin. Hänen kasvojensa väri oli pahaenteisen harmahtava.

"Mieleni tekisi tappaa sinut!" Sirius ärähti Peterille, joka kavahti peloissaan kauemmas hänestä ja perääntyi kohti kolmea nuorta turvaa hakeakseen.

"Hän on hullu murhaaja! Hänen takiaan olen piileskellyt! Minä näin hänen tappavan! Hän ei kaihda mitään...!" Peter vikisi ja mateli kolmen nuoren edessä ja nämä katselivat häntä epäuskoisina, hieman inhoten ja kenties säälien. Sirius otti nopean harppauksen hänen luokseen ja tarttui hänen aavistuksen kellastuneen paitansa kaulukseen. Korvissaan hän kuuli Remuksen vaimean mutta uhkaavan murinan.

"Sinä olet iljettävä!" Sirius sanoi ääni täynnä vihaa. "Ja minä pidin sinua ystävänäni ja luotin sinuun!" hän sihisi ja etsi samalla katseellaan Peterin vasenta kättä. Siitä puuttui etusormi, aivan niin kuin hän oli odottanut.

"Minä en ollut ystäväsi, sinä olit Tiedät-Kai-Kenen -kätyri!" Peter kiljahti nyt suorastaan kauhuissaan. Hänen silmänsä pyörivät villisti kuopissaan ja etsivät pakotietä, jota ei ollut.

"Mikä hätänä, Peter? Etkö kykene sanomaan mestarisi nimeä? Hänen nimensä on Voldemort! VOLDEMORT! Ja minä mieluummin kuolisin kuin palvelisin häntä! Sinä sen sijaan petit Jamesin ja minut!" Sirius ravisti Peteriä kuin räsynukkea puhuessaan. "Katkaisit oman sormesi, jotta näyttäisi siltä, että se olisi ainoa osa, mikä sinusta jäi jäljelle!" hänen sanansa tulivat hänen suustaan yhtenä sylkäisynä ja hän tunsi Peterin vapisevan otteessaan.

"Sinä olit Jamesin salaisuudenhaltija!" Peter vinkui ja pälyili edelleen ympärilleen kasvavan pelon vallassa. "Minulla ei ollut mitään tekemistä Voldemortin kanssa!"

"Niin viihdyttävää kuin tämän keskustelun seuraaminen olisikin, minun on huomautettava, että on olemassa tehokkaampiakin tapoja selvittää totuus." Kalkaroksen tuttu pilkallinen ääni sai Siriuksen kääntämään päänsä terävästi sen suuntaan. Kalkaros oli koonnut ihailtavan nopeasti itsensä ja näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kuin hän ei olisi koskaan kyyristellytkään maassa Remusta peläten. Ainoastaan hänen Remukseen luomat vilkaisunsa paljastivat hänen olevan yhä peloissaan.

"Kuten esimerkiksi?" Sirius kysyi murahtaen ja peittelemättä vihamielisyyttään. Hän ei suinkaan aikonut unohtaa Kalkaroksen ennakkoluuloja tai jopa vihaa. Kalkaros mittaili häntä aikansa mustilla pupillittomilla silmillään, siirsi sitten katseensa hetkeksi Peteriin ja vastasi.

"Kidutuskirous." Hänen suupielensä kääntyivät hymyntapaiseen aivan kuin ajatus olisi erityisesti houkutellut häntä. Peter tuijotti häntä sekunnin ajan täysin paikoilleen jähmettyneenä, mutta alkoi sitten riuhtoa itseään irti Siriuksen otteessa voimakkaammin kuin kertaakaan aiemmin. Paniikki antoi hänelle uutta voimaa ja hän ilmeisesti uskoi Kalkaroksen kykenevän kidutuskirouksen käyttöön. Se ei ollut mikään ihme, Sirius olisi ennemminkin ollut hämmästynyt, jos Kalkaros ei olisi hallinnut anteeksiantamattomia kirouksia.

"Sen käyttö on kiellettyä ja tarkoin valvottua, professori!" Harryn Hermioneksi kutsuma tyttö kauhisteli, mutta Sirius ei katsonut tyttöä. Hän piti silmänsä Kalkaroksessa samalla, kun hillitsi Peterin yrityksiä paeta. Hän tunsi omalta osaltaan nauttivansa Peterin pelosta ja huomasi, että se myös aiheutti hänessä hienoista häpeäntunnetta, jota hän ei ollut osannut odottaa.

"Olen hyvin tietoinen siitä, Granger." Kalkaros vastasi kylmästi vilkaisemattakaan oppilastaan. "Siksi ehdotankin kidutuskirouksen sijaan totuusseerumia, jonka käyttäminen on huomattavasti helpompaa ja jonka hankkiminen on vaivatonta." Pieni, ilkeä hymynhäive ei kadonnut hänen huuliltaan. Sirius ei luottanut häneen vähääkään ja kääntyikin apua anoen Remuksen puoleen. Susi oli pysynyt paikoillaan ja lakannut murisemasta, mutta kun Sirius katsoi siihen, se kallisti päätään rauhallisesti.

"Hyvä on, Remus, mutta lupaa minulle, että jos hän pettää luottamukseni, sinä hoitelet hänet." Sirius vannotti ja Remus kumarsi hieman päätään matkien nyökkäystä. Kalkaros kalpeni.