Myöhään yöllä Kalkaroksen huoneessa istui neljä vakavaa ihmistä ja makasi yksi väsynyt ihmissusi. Ron oli vihdoin, kuultuaan koko totuuden rotastaan, suostunut lähtemään sairaalasiipeen ja Hermione oli jäänyt hänen luokseen. Harry sen sijaan oli jäänyt Siriuksen luo Kalkaroksen huoneeseen. Hänellä oli niin paljon puhuttavaa vastalöydetyn kummisetänsä kanssa, ettei hän halunnut lähteä tämän luota.

"Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että te olitte vaihtaneet salaisuudenhaltijaa." Rehtori Dumbledore sanoi surulliseen äänensävyyn Siriukselle.

"Minä uskoin sen olevan viisasta. En voinut kuvitellakaan, että Peter olisi Voldemortin apulainen." Sirius mutisi vaimeasti ja pyyhkäisi kädellään väsyneesti silmiään. Kalkaros tuhahti halveksuvasti, mutta ei sanonut mitään, sillä Dumbledore loi häneen varoittavan katseen ja Remus murisi hänelle paikaltaan lattialta. Siriuksen ja Harryn mulkaisuista hän ei välittänyt vähääkään.

"Asiasi käsitellään oikeusistuimessa uudestaan ja nimesi puhdistetaan vielä, lupaan sen, Sirius." Dumbledore sanoi puristaen isällisesti Siriuksen olkapäätä.

"Kiitos. Entä Harry? Minä olen hänen laillinen huoltajansa." Sirius kysyi haukotellen leveästi.

"Paras miettiä sitä vasta huomenna sen jälkeen, kun olemme kaikki nukkuneet edes vähän." Dumbledore totesi noustessaan tuoliltaan vanhoja lihaksiaan venytellen. Harry ja Sirius seurasivat rehtoria ovelle, mutta Remus jäi paikoilleen tuijottamaan Kalkarosta. Kalkaros hätisti näennäisen rohkeasti sutta lähtemään, mutta hän ei vahingossakaan astunut lähelle isokokoista eläintä.

"Mene. Hoitelen sinut myöhemmin." Hän sihahti karskimman kuuloisena kuin miltä hänestä oikeasti tuntui. Remus murahti matalasti ja otti muutaman askeleen häntä kohti. Kalkaros automaattisesti perääntyi. "Mitä oikein haluat?" hän sähisi sudelle ja tahtomattaankin tunsi lihastensa vapisevan. Vaikka hänen mielensä sanoi, että Remus oli oma itsensä huolimatta suden ulkomuodostaan, sitä oli vaikea uskoa. Varsinkin silloin, kun tämä murisi tai irvisti hänelle vihaisesti.

Remus ulvahti lyhyesti ja hiljaisesti. Hän oli määrätietoinen eikä aikonut antaa periksi.

"Hyvä on!" Kalkaros parkaisi antautuneena arvatessaan, mihin Remus pyrki. "Olin väärässä Siriuksen suhteen! Olen...olen..." se oli hänelle vaikeampaa kuin hän olisi luullutkaan, mutta Remus lähestyi häntä vääjäämättä. "Olen...pahoillani." Hän melkein kuiskasi, mutta tiesi, että huoneen ovella olevat Sirius, Dumbledore ja Harrykin olivat silti kuulleet hänet. Remus päästi uuden lyhyen ulvahduksen, mutta vastoin Kalkaroksen toiveita, hän jatkoi lähestymistään.

"Ei! Pysähdy!" Kalkaros huudahti kauhuissaan ja painautui tiiviisti huoneen takaseinää vasten pystymättä perääntymään enää enempää. Hänen kätensä roikkuivat kuin halvaantuneina hänen sivuillaan eikä hän edes kyennyt ottamaan esiin Siriuksen palauttamaa taikasauvaa. Hän tiesi, ettei siitä olisi juuri ollut hyötyäkään.

"Kuutamo..." Sirius kutsui epäröiden ystäväänsä. Ilmeisesti hänenkin päähänsä on pälkähtänyt, että susi on mahdollisesti vaarallinen, Kalkaros pohti ivallisesti, vaikka hänen sydämensä sykki niin kiivaasti, että hän arvioi sen kohta pettävän.

"En usko, että Remus aikoo vahingoittaa sinua, Severus." Dumbledoren rauhallinen ääni puhui kuin jostain kaukaa. Kalkaros sulki silmänsä tuntematta edes kovin suurta häpeää pelostaan, jota osoitti vihamiestensä Sirius Mustan ja Harry Potterin edessä. Hän odotti Remuksen iskua, mutta sitä ei tuntunut tulevan. Ikuisuus kului ja sitten jotakin märkää osui hänen käteensä. Jokin kutitti sitä kevyesti. Se oli oudolla tavalla miellyttävää ja rauhoittavaa.

"Kuutamo! Senkin petturi!" Siriuksen kuuluva ääni kantautui Kalkaroksen korviin. Sen sävy oli sanoista huolimatta enemmän huvittunut kuin vihainen. Kalkaros tajusi viimein, että kutittava kosteus hänen kättään vasten oli ihmissuden kieli.

"En voi uskoa, että kehtasit tehdä sen minulle!" Kalkaros tiuskaisi raivoissaan Remukselle, joka oli taas oma ihmisenmuotoinen itsensä. "Nöyryytit minua Siriuksen ja muiden edessä!", hän tuhisi ja läimäytti kädellään työpöytäänsä. Hänen leimuavat silmänsä katsoivat Remusta syyttävästi. Remus punastui hieman, mutta ei tuntenut katumusta tekojensa vuoksi. Hän oli loppujen lopuksi ollut aivan oikeassa.

"Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, Severus. Sinä aioit tuomita syyttömän miehen pahimpaan kohtaloon, mitä maa päällään kantaa! Minun oli pakko tehdä jotain!", hän huomautti terävästi, mutta kuitenkin rauhallisesti. Kalkaros tuhahti, mutta ei sanonut mitään puolustuksekseen. "Minähän sitä paitsi pyysin pelotteluani sinulta nätisti anteeksi" Remu lisäsi pidätellen yhtäkkiä nauruaan. Hän ansaitsi sillä murhaavan silmäyksen puhekumppaniltaan, mutta se ei pilannut hänen hyvätuulisuuttaan. Elämä tuntui taas hymyilevän eikä edes Kalkaros pystyisi masentamaan häntä.

"Sinä olet varmasti ikionnellinen tilanteiden saamasta käänteestä", tämä murahti työpöytänsä takaa happamempana kuin yleensä. Remus istahti tämän työpöydän edessä olevaan tuoliin pohtien, että jokainen oppilas, joka oli siinä istunut, oli luultavasti vapissut pelosta. Hän itse ei kuitenkaan tärissyt tai pelännyt.

"Minä olen tyytyväinen sitten, kun Sirius saa vapauttavan tuomion eikä hänen tarvitse enää piileksiä", hän vastasi Kalkaroksen kysymykseen vakavasti. "Hän saa aloittaa uuden elämän"

"Ja sinä aiot olla olennainen osa sitä?" Kalkaros murahti synkkä ilme kasvoillaan. Remus kohautti harteitaan. Hän mietti oliko hänen järkevää jakaa tunne-elämänsä asioita Kalkaroksen kanssa, mutta kumma kyllä hän tunsi jonkin asteista luottamusta tätä kohtaan.

"Toivon, että hän antaa minun olla tärkeässä osassa elämässään", hän sanoi lopulta totuudenmukaisesti. "Toivon, että hän jossain vaiheessa rakastaa minua yhtä paljon kuin minä häntä"

"Entä jos ei?" Kalkaros kysyi musta silmät Remusta läpitunkevasti tuijottaen.

"Silloin minun on tyytyminen siihen, mitä minä häneltä saan" Remus vastasi kuin se olisi ollut maailman luonnollisin vastaus. Hän rakasti Siriusta. Sirius ei ollut täydellinen, mutta kuka sitten olisi?

"Entä jos hän kyllästyy sinuun? Siriuksen kaltaiset miehet ovat vaikeasti tyydytettävissä" Kalkaros kysyi siirtämättä silmiään hetkeksikään pois Remuksen kasvoista. Remus kohautti uudestaan olkapäitään ja vastasi päättäväisesti ja hieman kiusaantuneesti.

"Kuulostat ihan poikaansa ristikuulustelevalta isältä, Severus. Minä en ole lapsi enkä minä myöskään ole mitään helposti särkyvää", hänen sanoissaan oli niiden tiukkuudestaan huolimatta aimo annos lempeyttä. "Sirius ei ole mikään paha poika. Hän on ainoastaan vähän lapsellinen, mutta olen iloinen nähdessäni, että sinä välität", hän jatkoi ja Kalkaroksen kelmeät kasvot muuttuivat epämääräisen purppuraisiksi. Tämä aukoi mustan kaapunsa kaulusta kuin se olisi äkkiä kiristänyt pahasti tämän kaulaa.

"Sirius Musta on jäänyt lapseksi. Tunteesi menevät hänessä hukkaan, Remus" Kalkaros mutisi matalalla hiljaisella äänellä, jonka Remus kuitenkin kuuli. Remus loi häneen tutkivan katseen.

"Toisin kuin sinussa, Severus?", hän kysyi varovaisen myötätuntoisesti. Kalkaros siristi tuimasti silmiään. Remus näki terävän vastauksen muodostuvan tämän huulille, mutta ei kuullut sen koskaan tulevan tämän suusta ulos.

"Toivotan sinulle onnea Mustan kanssa" Kalkaros lopulta vain murahti ja häijy virne palasi hänen kasvoilleen. "Tulet tarvitsemaan sitä", hän lisäsi hyvin ivallisesti, mutta Remus ei jaksanut välittää siitä. Hän oli nähnyt Kalkaroksen pinnan läpi ja tiesi, että häijyys oli pelkkä puolustuskeino. Tosin kehno sellainen.

"Kiitos, Severus", hän vastasi ja ojensi kätensä. He kättelivät hyvästiksi. Remus oli päättänyt lyhyellä varoitusajalla jättää Tylypahkan. Siriuksen tapaus käsiteltäisiin ministeriössä uudelleen ja siitä tulisi pitkä ja tuskallinen prosessi, joka pelotti Remusta melkein yhtä paljon kuin Siriusta. Ministeriö oli jo kerran tuominnut Siriuksen syyttömänä. Mitä jos se tapahtuisi uudestaan? Hän ei halunnut edes ajatella sellaista mahdollisuutta, mutta hän ei voinut olla ajattelemattakaan. Uusi syyllistävä tuomio masentaisi Siriuksen.

Remus pakkasi viimeisetkin laukkunsa ja heitti hieman haikeat hyvästit Tylypahkalle. Hänen vierailunsa siellä oli jäänyt aiottua lyhyemmäksi. Mutta minuutin sisällä odottava hymy korvasi hänen surullisuutensa hänen muistaessaan Siriuksen. Dumbledore oli antanut heille porttiavaimen omaan salaiseen piilopaikkaansa, jonne kukaan muu ei löytäisi. Siellä heidän oli määrä odottaa Siriuksen vapauttavaa tuomiota, muuhun Tylypahkan rehtori ei kuulemma tyytyisi. Hän oli ollut erityisen iloinen kuullessaan, että Remus oli valmis pitämään Siriukselle seuraa. Hänen mukaansa Azkabanin yksinäisyys ei tee kenellekään hyvää ja Sirius oli ollut kaksitoista vuotta suljettuna sinne. Seura saisi hänet toipumaan nopeammin.

Päästyään Tylypahkan vartioitujen rajojen ulkopuolelle Remus käytti porttiavaintaan. Se oli pelkkä tavallisennäköinen kolikko, jonka keskikohtaa piti raapaista kynnellä, jos halusi päästä liikkeelle. Remus noudatti Dumbledoren ohjeita ja kymmenen sekunnin kuluttua hän seisoi lumisella jalkakäytävällä, jossa ei näkynyt yhtään liikennettä. Kadun varteen väärinpäin pysäköidyt autot ja kylmyys kertoivat Remukselle, että hän oli jättänyt taakseen Englannin. Hän käveli otsaansa rypistäen suoraan nenänsä edessä olevalle portille ja mietti juuri sen avaamista taikasauvallaan, kun se heilahti itsestään auki. Hän astui epäröiden sisään ja katsahti vielä taakseen. Portti oli teräksinen ja ainakin kolme metriä korkea. Se oli rakennettu tukevannäköiseen tiilimuurin ja se vaikutti Remuksesta ahdistavalta ja synkältä. Häntä puistatti, mutta sitten hän näki itse talon ja hymyili. Se oli komea ja sen oviaukossa seisoi mies, joka virnuili leveästi.

"Mitäs pidät tilapäisestä, jästien rakentamasta, kodistamme?" Sirius kysyi kulmiaan kohottaen Remuksen saavuttaessa oven.

"Ihan mukava. Tiedätkö yhtään missä olemme?" Remus kysyi.

"Sanoisin, että kylmyydestä päätellen pohjoisnavalla, mutta talo on viihtyisä, ja jos emme mene ulos, pärjäämme kyllä hyvin täällä" Sirius vastasi hymyillen edelleen iloisesti. Remus rakasti hänen hyväntuulisuuttaan ja hetken mielijohteesta hän kietoi kätensä Siriuksen ympärille.

"Minä en tarvitse mitään muuta kuin sinut ja minä pärjään vallan mainiosti", hän vastasi hymyillen. Sirius pyöritti päätään hämmästellen, mutta yhä virnuillen.

"Sinä olet liian hyvää ollaksesi totta, Kuutamo", hän sanoi ja suuteli Remuksen huulia varovasti. Remus vastasi suudelmaan hellästi. Hän ei halunnut painostaa Siriusta, vaikka hänellä oli suuri kiusaus tehdä juuri niin.

"Niin sinä nyt sanot", hänen huulensa vääntyivät vieläkin leveämpään hymyyn. Sirius silitti muutaman kerran mietteliäänä hänen ruskeita hiuksiaan. Surukseen Remus näki virnistyksen katoavan tämän kasvoilta ja vaihtuvan synkkyyteen. "Mitä nyt, Sirius?", hän kysyi pehmeästi ja kosketti kädellään toverinsa aavistuksen karkeaihoista poskea ja leukaa, joka tuntui vasta ajellulta.

"Minua huolestuttaa tämä prosessi. Ajatus siitä, että olisin ikuisesti vankikarkuri tai että päätyisin takaisin Azkabaniin...", hänen äänensä häipyi kuulumattomiin. "Olen iloinen, että sinä olet täällä kanssani"

"Voit luottaa siihen, että olen aina luonasi" Remus vakuutti ja veti Siriuksen tiukasti itseään vasten. "Jos ministeriö on niin sokea, ettei näe totuutta, minä olen kanssakarkulaisesi loppuikäni ja me haistatamme koko sen väelle pitkät", hän lupasi melkein kiivastuen pelkästä ajatuksestakin. Hän tunsi Siriuksen ruumiin tärisevän sylissään ja hieroi tämän selkää myötätuntoisesti ja rauhoittavasti. Hän oli järkyttynyt siitä, että Sirius itki.

"James olisi halunnut nähdä sinut haistattamassa pitkät viranomaisille!" Sirius vinkaisi omituisesti ja Remus tajusi erehtyneensä vakavasti. Se mitä hän oli luullut itkuksi, oli vallatonta naurua. "Kuutamo, sinä olet paha poika!" Sirius teeskenteli toruvaa ja hykerteli yhä naurusta.

"Minulla on aina tekosyy valmiina" Remus huomautti perääntyessään kauemmas toveristaan nähdäkseen tämän kasvot. "Susi minussa saa vallan, en voi sille mitään"

"Ilman sitä sinä olet tietysti täydellisen kiltti poika" Sirius virnisti viekkaasti ja synkkyys näytti taas kadonneen. Remus oli tavattoman iloinen siitä.

"Tietenkin", hän vastasi vinkaten silmäänsä ja painoi kevyen suudelman Siriuksen raollaan oleville huulille. "Minä rakastan sinua, Sirius", hän kuiskasi nauttien kuumasta virrasta, jonka hän tunsi kulkevan Siriuksesta häneen. Häntä halutti suuresti työntää itsensä aivan kiinni Siriukseen, mutta hän ei edelleenkään halunnut painostaa tätä. Sirius empi lyhyen tovin.

"Minä luulen, että minäkin rakastan sinua, Remus", hän sanoi hiljaa ja hänen kätensä kiertyivät Remuksen paikatun pääväriltään ruskean kaavun peittämälle takamuksille. Hän veti tämän aivan kiinni itsensä. "Talon kellarissa on kaunis uima-allas ja sen vesi on lämmintä", hän kuiskasi silmät säihkyen.

"Mennäänkö uimaan?" Remus kysyi hänen puolestaan. Sirius nyökkäsi viekkaasti virnistäen ja tarttui hänen käteensä johdattaakseen hänet alas. Remus tunsi hymyn leviävän omille kasvoilleen eikä yrittänytkään pyyhkiä sitä pois heidän kävellessään rinnakkain kohti alas vieviä portaita.

Sirius oli oikeassa uima-altaan kauneudesta. Sähköinen keinovalo valaisi puolikuunmuotoista allasta ja Remus mietti sitä katsoessaan, että oliko Dumbledore itse rakennuttanut sen. Niin paljon se muistutti ulkonäöltään Tylypahkan nykyisen rehtorin silmälasien muotoilua. Hänen hymynsä leveni.

"Vain palmut puuttuu" Sirius huomautti teeskennellen surkuttelevaa. "No, kaikkea ei voi saada...", hän murahti kiskoessaan jo paitaa yltään. Remukseen nähden hänellä oli paljon vähemmän vaatteita yllään ja siksi hän olikin alaston kauan ennen kuin Remus oli vapauttanut itsensä alushousuistaan tai paidastaan. Hän hyppäsi altaaseen.

"Pidä kiirettä!", hän hoputti menneessään ja Remus oli näkevinään jäykkyyttä hänen elimessään. Riisuessaan omat housunsa hän havaitsi samankaltaista kovettuneisuutta omassa siittimessäänkin ja hyppäsi kiireesti altaaseen. Sirius ui heti hänen luokseen leveästi ja odottavasti virnuillen.

"Et kai enää kadu sitä viime kertaamme?" Remus kysyi kiemurtaessaan jalkansa Siriuksen jalkojen ympäri ja kätensä tämän olkapäiden ympäri. Sirius ravisti kieltävästi päätään.

"Entä sinä?", hän kysyi melkein ujosti, mitä oli aina yhtä vaikea uskoa Siriuksesta. Remus hymyili hänelle.

"En ikinä", hän vastasi ja uskaltautui antamaan kumppanilleen tulisemman suudelman, sellaisen, joka ei olisi jättänyt kenellekään epäselväksi, minkälaista rakkautta hän tunsi sisällään. Hänen jalkansa vispasivat kevyesti altaan lämmintä vettä pitääkseen heidät pinnalla. Sirius vastasi hänen suudelmaansa samalla mitalla takaisin. Hän livautti pehmeän, käyttämättömyydestä hieman kankean kielensä Remuksen lämpimään suuhun ja tunnusteli sillä uuden elinkumppaninsa suun jokaista ominaispiirrettä. Remus nautti siitä täysin siemauksin ja antoi Siriuksen suorittaa tutkimuksensa kaikessa rauhassa. Hän liu'utti kätensä tiukemmin tämän ympärille ja vispasi koko ajan vettä jaloillaan estääkseen heitä painumasta vedenpinnan alle. Hukkuminen kesken suloisen suudelman olisi ollut kohtalon ivaa.

"Maistut aina todella hyvälle, Kuutamo. Mitä sinä oikein syöt?" Sirius kysyi huohottaen lopetettuaan viimein heidän suudelmansa. Remus naurahti kuuluvasti.

"Sinut", hän vastasi kuiskaten ja Sirius päästi oman omalaatuisen haukahtavan naurunsa. "Minä olen iso paha ihmissusi" Remus lisäsi työntäessään lantionsa kiinni Siriuksen lantioon ja hänen erektionsa kosketti Siriuksen alavatsaa.

"Ja sinulla on iso paha..." Sirius huomautti virnuillen sen tuntiessaan. Hänen silmänsä tuikkivat ilkikurisesti kuin pikkupojalla, joka odottaa hyvän kepposensa toteutuvan minä hetkenä hyvänsä.

"Totta" Remus myönsi pehmeästi. Hän tunsi olonsa onnelliseksi nähdessään huolten ja synkkyyden edes vähäksi aikaa häipyneen Siriuksen mielestä. Laihat kasvot hänen edessään suorastaan säteilivät.

"Haluatko tehdä sen?" Sirius kysyi ja hänen vasen kulmansa kohosi ylös. Remus muisti kuinka hän oli joskus kouluaikoina harjoitellut tuota liikettä tehdäkseen vaikutuksen muihin. Hän nyökkäsi.

"Entä haluatko sinä?", hän kysyi vakavana ja Sirius vuorostaan nyökytti päätään. "Sitten se on sovittu", Remus kuiskasi ja johdatti kumppaninsa altaan reunan luo. Sirius otti tukea sen metallisesta kaiteesta ja nojasi päätään Remuksen rintaan.

"Jos joku olisi muutama kuukausi sitten Azkabanissa kertonut, että minä vielä rakastelen uima-altaassa vanhan hyvän ystäväni kanssa, olisin pitänyt häntä hulluna", hän mutisi hymyillen. "Mutta nyt tämä ei tunnu olenkaan hullulta"

"Eikö yhtään?" Remus kysyi lempeästi liimautuessaan tiukasti hänen selkäänsä vasten ja valmistautuessaan hieman kömpelösti heidän välisensä aktin loppuun viemiseen.

"No, ehkä hieman..." Sirius myönsi naurahtaen ja Remus suuteli hänen mustia karheita hiuksiaan. Hänen sormensa hivelivät rakastavasti ja ihailevasti Siriuksen kaulaa, ja hän tunsi kuinka tämän vahva sydän pumppasi rytmikkäästi verta sen suureen valtimoon. Hänen oma sydämensä täyttyi yhä polttavammasta rakkaudesta, josta intohimo oli vain pieni osa. Silti se osa oli merkittävä.

"Rakkaus on aina vähän hullua", hän sanoi viisaasti juuri ennen kuin liukui sisään Siriukseen.

"Niin...niin kai se on..." Sirius huokaisi, mutta Remus tiesi, että hän tuskin mietti asiaa. Ei sillä, että sillä olisi ollut Remukselle suurtakaan merkitystä. Hän piti Siriusta hyvänään eikä siinä ollut tälle tai hänelle itselleen mitään pohtimista. Se oli tavallista. Näin kaiken kuuluikin olla. Ja silti Remukselle se oli kuin kohtalon täyttymys.

Finito