Tämä on ensimmäinen tarinani FanFiction-sivuilla, joten asettakaa odotuksenne sen mukaan. Kirjoitin sen myös suomeksi, joka on äidinkieleni, koska suomenkielisiä kirjoituksia on sivuilla mielestäni aivan liian vähän. Tiedän, että tämä rajaa lukijakuntaa melkoisesti mutta sille en voi mitään. Lukekaa ja kertokaa mielipiteenne. Tarinalle on jo jatkoa ja julkaisen sen vähän ajan päästä.
Toin tarinaan mukaan uuden Keski-Maan rodun, Mustat Noidat, jotka kyllä esitellään tarinan aikana. Päähenkilönä onkin heidän prinsessansa ja armeijan komentajansa Marial.
Ensimmäinen kappale meni lähinnä esitellessä Marialia ja hänen suhteitaan muihin Saattueen jäseniin, joten se saattoi jäädä hieman tylsäksi. Mutta niin oli Star Wars:in ensimmäinen osakin ja toinen osa oli paljon parempi... Heh :)
Sen pidemmittä puheitta, antaa tarinan esitellä itsensä.
---------
Puhuttu haltiakielellä
Puhuttu Mustien Noitien kielellä
Elrondin taloon, Rivendelliin, alkoi kerääntyä väkeä Keski-Maan melkein jokaisesta kolkasta. Heidät oli kutsuttu paikalle pikimmiten, mutta he eivät vielä tienneet, mikä oli kokouksen todellinen tarkoitus. Paikalla oli edustajia jokaisesta rodusta. Haltioita, kääpiöitä, hobitti, ihmisiä ja velho. He istuivat ympyrässä eräänlaisella ulkoterassilla odottaen, että Elrond aloittaisi puhua. He odottivat pitkään, mutta Elrond pysyi hiljaa odottaen itsekin. Mitä, sen tiesivät vain Elrond ja Konkari, toinen kokouksen ihmisistä. Lopulta eräs haltioista nousi hitaasti ylös ja kysyi erittäin kunnioittavaan sävyyn:
- Mestari Elrond, kaikki ovat paikalla. Emmekö voisi aloittaa?
- Emme, sillä joukostamme puuttuu vielä eräs. Hän on ilmoittanut saapuvansa hieman myöhässä ja pahoitellut sitä suuresti. Niinpä me odotamme häntä.
Kaikki olivat ihmeissään. Kuka muka puuttui? Kaikkien rotujen edustajat olivat jo paikalla. Tai niin he luulivat. Heidän miettiessään tätä oviaukkoon ilmestyi tumma hahmo. Kaikkien katseen kääntyivät hahmoon päin ja Elrond nousi seisomaan. Kun hahmo vihdoin tuli päivänvaloon, paikalla olijat vetivät nopeasti henkeä. Tulijalla oli punertavan mustat, hieman laineilla olevat hiukset ja tummanvioletit silmät. Hän oli jopa kauniimpi kuin Elrondin tytär, Arwen. Hän oli verhonnut hoikan vartalonsa mustiin saappaisiin ja housuihin, tummanviolettiin pitkähihaiseen V-aukkoiseen paitaan ja mustaan, pitkään viittaan. Kaikki tunnistivat hänet nopeasti ja kauhistuneena. Hän oli Mustien Noitien prinsessa, Marial.
Mustat Noidat olivat Keski-Maan pelätyin rotu. Heillä ja ihmisillä oli samat esi-isät, mutta Noitien ja ihmisten polut erosivat toisistaan jo Númenorissa. Noidat näyttävät yhä ihmisiltä, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Noidat osaavat käyttää magiaa tehokkaasti hyväkseen ja he elävät paljon kauemmin kuin ihmiset, kymmeniä tuhansia vuosia. Heidän historiansa on täynnä väkivaltaa ja sotia, muun muassa haltioiden kanssa. Sota, jonka haltiat hävisivät raskaasti ja verisesti. Mustien Noitien maine ei siis ollut kovinkaan mairitteleva. Haltiat ehtivät kuitenkin saada kirouksen Mustien Noitien päälle, Valarin avulla. Haltiaveri tulisi aina olemaan Mustille Noidille myrkkyä. Oikealla määrällä haltiaverta tappaisi siis vahvimmankin Mustan Noidan.
Marial käveli keinuvin askelin Elrondin eteen. He seisoivat hetken hiljaa vastakkain, Elrond hieman pidempänä. Sitten, kaikkien yllätykseksi, Elrond sanoi:
-Prinsessa Marial, on kunnia saada Teidät tänne tänään.
Vielä hämmästyneempiä he olivat Marialin vastatessa:
-Mestari Elrond, on kunnia olla täällä taas pitkästä aikaa.
He kumarsivat toisilleen ja Marial kääntyi sanoen:
-Ja on mukava nähdä myös sinua.
Hänen edessään seisoi häntä hieman pidempi ihmismies, Aragorn Arathornin poika, joka vastasi hymyillen:
-Niin totisesti on, Marial. Viime kerrasta onkin jo aikaa.
He halasivat toisiaan lämpimästi ja pitkään. Tähän mennessä muut paikalla olijat olivat ymmällään. Miten haltiaruhtinas ja haltioiden parissa kasvanut ihminen voivat kohdella Mustien Noitien prinsessaa noin ystävällisesti, kuin he olisivat olleet ystäviä koko elämänsä? He eivät kuitenkaan saaneet vastausta ja Marial käveli kohti vapaana olevaa tuolia. Matkalla hän huomasi joukossa kasvot, joiden hän oli olettanutkin olevan paikalla. Legolas Viherlehti, Synkmetsän haltiavaltakunnan kuninkaan, Thrandúilin poika. Hän katosi Marialia vaivautuneen näköisenä, eikä syyttä.
Tuhansia vuosia sitten Thrandúil ja 10 muuta Synkmetsän haltiaa oli tappanut Marialin isän, joka oli ihminen. Hän oli ollut yksin Angmarin muurien ulkopuolella, kun haltiajoukko oli yllättänyt hänet. Kaupungin vartijat huomasivat tapahtuman, mutta liian myöhään. Noitien hallitsijan puoliso oli jo tapettu ylivoiman turvin. Vartijat tappoivat kiinni saamansa haltijat, mutta Thrandúil pääsi pakoon. Marial oli ja on edelleen armeijan johdossa ja hän oli todella lähellä lähettää sotajoukot Synkmetsään tuhoamaan sen maan tasalle, mutta järki ja Kuningattaren pyyntö voittivat vihan tunteen, joka paloi hänen koko kehossaan. Hän jätti sotaretkiajatukset ja lähetti sen sijaan viestin Synkmetsään. Viestissään hän vannoi kostavansa Thrandúilille, jos tämä vielä näyttäisi naamansa Marialin edessä. Hän halusi välttää sodan, koska ei halunnut viattomien haltioiden kuolevan kuninkaansa typerän teon takia. Mutta kuningas saisi ikuisesti vilkuilla olkansa taakse.
Ilmeisesti Thrandúil oli kertonut tästä Legolakselle, joka vaikutti todella hermostuneelta. Marial ei kuitenkaan katsonut Legolakseen, vaan istuutui rauhallisena. Vihdoin kokous pääsi alkamaan. Elrond puhui rauhallisella ja matalalla äänellään
-Vanhat ystävät ja kaukaiset vieraat. Olemme kokoontuneet tänne tänään vastaamaan uhkaan, jonka Mordor meille aiheuttaa. Sauron on palannut, kuten hänen pahuutensakin, jota saamme täällä todistaa. Frodo, tuo Sormus kaikkien nähtäväksi, Elrond pyysi. Frodo Reppuli, hobitti Konnusta, nousi ylös ja käveli kohti pientä, pyöreää pöytää, joka oli asetettu keskelle huonetta. Hän otti taskustaan pienen esineen ja asetti sen pöydälle. Yhtäkkiä hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Kaikki tunnistivat esineen; se oli Sauronin tekemä Valtasormus. Sauron oli pistänyt siihen koko pahan sielunsa ja nyt se oli kaikessa kauheudessaan heidän keskellään. Hetken päästä alkoi kuulua supinaa haltioiden keskuudessa. Sanat "ihmisten tuho" ja "pahuus" kuuluivat hiljaisina kuiskauksina. Mutta pian toinen ihmismies, Boromir Denethorin poika Gondorista, nousi pystyyn sanoen oman mielipiteensä.
-Tämä on valtava etu. Isäni, Gondorin käskynhaltija, on taistellut kauan Mordorin kauhuja vastaan. Teidän maanne on pidetty turvallisina kansamme verellä. Annetaan nyt Sauronin maistaa omaa lääkettään. Käytetään tätä sormusta häntä vastaan, hän sanoi silmät palaen.
-Sinä et voi hallita sitä, kukaan meistä ei voi. Sormus vastaa vain ja ainoastaan Sauronille, sillä ei ole muuta herraa! Aragorn vastasi Boromirille, joka kääntyi katsomaan häntä ja sanoi pilkallisesti:
-Ja mitä tästä tietäisi vaivainen vaeltaja?
Silloin Legolas nousi pystyyn, unohtaen hermostuneisuutensa.
-Hän ei ole mikään vaivainen vaeltaja. Hän on Aragorn Arathornin poika. Sinun kuuluu osoittaa hänelle alamaisuuttasi! haltia sanoi voimakkaasti. Boromir katsoi Aragornia pitkään.
-Hänkö on Isildurin jälkeläinen? hän kysyi lopulta.
-Ja Gondorin valtaistuimen perijä, Marial sanoi tummalla äänellään nousten ylös. Boromir ei tiennyt mitä sanoa.
-Minä olen kuunnellut, kuinka sinä vaahtoat siinä minun edessäni, kuinka te taistelette jatkuvasti Mordorin kauheuksia vastaan. Minä en tiedä pitäisikö minun nauraa vai raivostua. Ensinnäkin, sinä tiedät valehtelevasi päin tämän neuvoston naamaa. Ette te taistele mitään vastaan. Ja mistäkö minä sen tiedän? Koska minulla on Mordorin rajoilla kokonainen armeija, joka taistelee yötä päivää örkkejä, hiisiä ja ties mitä otuksia vastaan, jotka sikiävät kuin jänikset. Minä lähetän sinne joka viikko lisää Noitia väsyneiden tilalle ja katson, kun joukot saapuvat takaisin kaupunkiin ja pysyvät tuskin jaloillaan. Mutta sinäpä et tiedä tästä, ethän. Niin, sen näkee naamastasi. Mitäpä sieltä kaupungin muurien sisältä näkisi. Sinun isäsi armeija ei ole käynyt lähelläkään Mordoria siitä asti, kun Sauronin henki palasi sinne. Enkä minä siitä teitä syytäkään, mutta valehteleminen päin naamaa saa minun vereni kiehumaan. Ja toiseksi, Aragorn on oikeassa, Sormusta voi hallita vain sen alkuperäinen herra. Muut joutuvat ennen pitkää Sauronin tahdon alaisiksi, aivottomiksi orjiksi. Tämä Sormus on tuhottava, Marial jatkoi. Boromir istuutui hiljalleen omalle paikalleen pelästyneenä Marialin äkillistä tunteenpurkausta. Kaikki muutkin olivat hetken hiljaa.
-Pystytkö sinä tuhoamaan sen? Aragorn kysyi lopulta Marialilta. Marial katsoi Aragornia rauhoittuen.
-En eikä pysty äitinikään. Siinä ovat yhdistyneenä Melkorin ja Sauronin voimat. Pystyisin voittamaan heistä kumman tahansa yksin, mutta yhdessä he ovat liian voimakkaita. Toki voisin yrittää, mutta vaarana olisi, että he saisivat minut valtaansa ja silloin, viimeistään silloin, Keski-Maa olisi tuhoon tuomittu, hän vastasi.
-Prinsessa Marial on kuitenkin oikeassa, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin tuhota tämä Sormus. Ainoa keino on viedä se takaisin Tuomiovuoren tulisiin sisuksiin ja heittää se takaisin siihen helvettiin, jossa se sai alkunsa. Yhden teistä on tehtävä tämä, Elrond sanoi.
Tuli aivan hiljaista. Pitkän ajan kuluttua Frodo nousi ylös ja rykäisi aukaistakseen äänensä ja saaden näin muiden huomion. Hän seisoi siinä hieman epävarman näköisenä.
-Minä…. minä voin viedä Sormuksen… vaikka… en tiedä tietä…, hän sanoi viimein. Paikalla olijat katsoivat pientä hobittia hämmästyneenä. Hobitit kun eivät yleensä olleet seikkailunhaluisia tai rohkeita. Bilbo Reppuli tosin oli poikkeus joka vahvisti säännön. Pian paikalla oleva velho, Mithrandir tai Gandalf, kuten ihmiset häntä kutsuivat, nousi ylös ja astui Frodon eteen.
-Minä tulen mukaasi ja näytän sinulle tien, hän sanoi. Myös Aragorn nousi ylös ja käveli hobitin luo.
-Minäkin tulen mukaan ja suojelen sinua hengelläni. Sinulla on minun miekkani, hän sanoi.
-Ja minun jouseni, sanoi Legolas kävellen kevyin haltia-askelin seurueen luo.
-Ja minun kirveeni, sanoi vuorostaan kääpiö, Gimli Gloinin poika, ja astui haltian viereen heidän katsoessaan toisiaan melkeinpä inhoten. Kääpiöiden ja haltioiden välit kun eivät olleet mitenkään kehuttavat. Sitten Marial nousi ylös.
-Te ette välttämättä pidä tästä, mutta myös minä tulen mukaanne. Sinulla on minun voimani, hän sanoi matalalla äänellään. Seurueen ilmeet olivat melkeinpä kauhistuneet, kaikkien paitsi Aragornin. Hiljaisuuden jälkeen Boromir nousi ylös sanoen:
-Jos tämä todella on neuvoston päätös, niin Gondor on siinä mukana.
Pian myös hobitit Sam, Merri ja Pippin juoksivat paikalle ja halusivat päästä mukaan. Näin oli koossa seurue, joka lähtisi vaaralliselle matkalle kohti Mordoria.
Heillä oli pari päivää aikaa valmistautua matkalleen ja he käyttivät sen ajan rentoutuen Rivendellin kauniissa maisemissa ja tutustuen toisiinsa. He kokoontuivat eräänä päivänä metsän keskellä olevalle aukiolle keskustellakseen tulevasta. Aragorn ja Marial olivat ensimmäisinä paikalla. Pian heidän jälkeensä tuli Legolas, joka oli jo aikeissa kääntyä takaisin nähdessään Marialin. Aragorn kuitenkin suostutteli hänet jäämään ja keskustelemaan Marialin kanssa. Matkasta kun ei tulisi mitään, jos he eivät saisi asioita selviksi. Legolas luotti Aragorniin ja jäi. Marial päätti aloittaa.
-Legolas, minä huomaan, että Thrandúil on kertonut sinulle, mitä minun ja hänen välillä on. Ja minä luulen, että sinä ajattelet minun tappavan sinut kostoksi isällesi. Olenko oikeassa? Marial kysyi. Legolas vain nyökkäsi pienesti hämmästyen naisen sulavasta haltiakielestä.
-Mutta se ei ole totta. Minä en aio tappaa sinua isäsi tekojen takia. Se ei olisi oikein. Sinun ei tarvitse maksaa Thrandúilin hölmöydestä, Marial jatkoi.
-Oletteko tosissanne? Legolas kysyi hieman hämillään. Hänelle oli kerrottu, että noidat ovat kylmiä ja tunteettomia tappajia. Prinsessa ei kuitenkaan näyttänyt sopivan kuvaukseen.
-Tottakai olen. Ja sinuttele toki. Samassa veneessä tässä kaikki ollaan. Mutta haluan kuitenkin sanoa vielä tämän: minä en ole unohtanut, mitä Thrandúil teki minulle. En ehkä aio etsiä häntä käsiini, mutta jos hän ikinä näyttää naamansa minun edessäni, hän kuolee. Ja hän tietää sen. Mutta sinun ei tarvitse huolehtia oman henkesi puolesta. Minä suojelen kaikkia seurueen jäseniä parhaan kykyni mukaan. Meistä ei välttämättä tule hyviä ystäviä, mutta minä toivon, että voisimme edes tulla toimeen, niin että tämä tehtävä onnistuu, Marial sanoi. Legolas katsoi häntä suoraan silmiin kuin tutkien häntä.
-Hyvä on, yritetään ainakin, hän vastasi sitten. Pian muutkin saapuivat paikalle ja he istuivat rinkiin maahan. Mithrandir aloitti keskustelun.
-Kutsuin teidät koolle, koska halusin varmistaa, että kaikki tajuavat tämän retken tarkoituksen ja sen vaarat. Meidän on tarkoitus tuhota Sormus, mikä ei ole helppo tehtävä. Monet haluavat Sormuksen itselleen ja yrittävät estää sen tuhoutumisen keinolla millä hyvänsä. Sauron ei siis ole ainut vihollisemme. Matkamme tulee olemaan pitkä ja vaaroja täynnä. Kysynkin siis vielä: Oletteko te varmoja, että haluatte lähteä Frodon ja minun mukaan? velho kysyi.
-Frodo kantaa koko Keski-Maan tulevaisuuden taakkaa harteillaan. Jos minä pystyn jotenkin vaikuttamaan siihen tulevaisuuteen, minä teen sen vaikka se maksaisi henkeni. Minä olen mukana, Legolas vakuutti.
-Samoin. Minä olen odottanut tätä päivää koko elämäni. Minä seuraan Frodoa Mordorin helvettiin asti, Aragorn sanoi.
-Sauron täytyy kukistaa ja ainut tapa on tuhota Sormus. Koko pitkän elämäni olen unelmoinut koko Keski-Maata koskevasta rauhasta. Nyt kun se on mahdollista saavuttaa, minä en todellakaan aio perääntyä, Marial sanoi.
-Ettet vain haluaisi kukistaa Sauronia, jotta Mustat Noidat pääsisivät hallitsemaan maailmaa? Boromir kysyi sarkastisesti. Marial kääntyi katsomaan Boromiria ja tunsi, kuinka kaikki muut kääntyivät katsomaan häntä itseään.
-Minä en usko tyranniaan eikä usko Kuningatarkaan. Ja jos Mustat Noidat haluaisivat valloittaa maailman, me olisimme tehneet sen jo tuhansia vuosia sitten. Ei, minä haluan rauhan kaikkien kansojen välille ilman että kukaan hallitsee koko maailmaa diktaattorina, Marial vastasi niin rauhallisena kuin pystyi.
-Et usko tyranniaan vai? Mitenkähän Kuningattaresi sitten hallitsee omaa kansaanne? Boromir kysyi.
-Oletko sinä käynyt Angmarissa? Marial kysyi puolestaan.
-En, mutta…
-Sitten sinä et tiedä kansastani mitään. Huhupuheisiin ei aina kannata uskoa, ne on luotu jo silloin, kun surullisen kuuluisa Noitakuningas oli vallassa, Marial keskeytti Boromirin.
-Marial on oikeassa. Se mitä olette kuulleet Mustista noidista ei enää pidä paikkaansa. Minä olen asunut Angmarissa monia vuosia ja voin sanoa, että Kuningatar hallitsee kansaansa hyvin ja oikeudenmukaisesti. Monilla kuninkailla on paljon opittavaa häneltä, Aragorn sanoi puolustaen ystäväänsä.
-Olet asunut Mustien noitien kaupungissa…? Legolas katsoi ystäväänsä yllättyneenä.
-Niin. En ole tainnut kertoa siitä… Marial on hyvä ystäväni ja hän auttoi minua hädän hetkellä antaen minun asua hänen luonaan. Noidat ovat erittäin ystävällisiä muita rotuja kohtaan, erityisesti ihmisiä kohtaan, Aragorn vastasi.
-Niin ystävällisiä, että melkein tuhosivat koko haltiarodun, Boromir sanoi ironisesti.
-Minä en hyväksynyt niitä sotia. Siitä lähtien kun äitini on ollut vallassa, Noidat eivät ole käyneet yhden yhtä sotaa. Paitsi tietysti Sauronia vastaan. Yli tuhat vuotta Noidat ovat olleet omissa oloissaan ja rauhassa, Marial sanoi vastaan.
- Kuinka vanha sinä oikein olet, jos saan kysyä? Frodo kysyi.
-Melkein 7000-vuotias, Marial vastasi.
-Kuinka pitkään Mustat Noidat sitten elävät? Sam kysyi.
-Kymmeniä, jopa satoja tuhansia vuosia. Mutta mekin kuolemme aikanaan, olemme siinä suhteessa ihmisten kaltaisia. Meidän ruumiimme ei tosin muutu, se pysyy aina suunnilleen samannäköisenä, Marial vastasi.
-Eikö ole kauheaa elää niin pitkään? Frodo kysyi kauhistuneena. Marial oli hetken hiljaa.
-Onhan se joskus aika rankkaa. Varsinkin, kun joutuu katsomaan ihmisystävien kuolevan ympärillään. Mutta minä olen vielä nuori kansani silmissä, minulla on paljon elinvuosia edessäni, Marial vastasi.
-Pystyttekö te sitten kuolemaan suruun, kuten haltiat? Pippin kysyi. Marial nykäisi päänsä Pippiniä kohti ja katsoi hobittia niin, että Pippin melkein tärisi.
-Anteeksi…. en minä tarkoittanut mitään…
Marial heräsi transsista, johon oli vaipunut.
-Minun tässä pitäisi pyytää anteeksi. En tarkoittanut säikäyttää sinua. Vastaus kysymykseesi on kyllä. Mustat noidatkin voivat kuolla suruun, emme välttämättä niin helposti, jos se nyt on oikea sana, mutta kyllä mekin voimme reagoida suureen suruun niin voimakkaasti, että menetämme halun elää, Marial vastasi surullisesti. Aragorn katsoi ystäväänsä ymmärtäen hänen mielentilansa ja Legolaskin näki jotain naisen tummissa silmissä, mutta ei tiennyt mitä se oli, eikä Marial ruennut selittämäänkään.
Liiankin pian tuli lähdön aika ja Saattue oli Elrondin palatsin pihalla valmiina lähtöön.
-Pitäkää hyvää huolta toisistanne. Teistä riippuu Keski-Maan tulevaisuus, Elrond sanoi.
-Tottakai, Aragorn vastasi ja he lähtivät kulkemaan. Aragorn ja Marial kulkivat ensimmäisinä, Legolas viimeisenä. Aragorn oli hiljainen ja Marial tiesi sen johtuvan Arwenista.
-Oletko kunnossa? hän kysyi ystävältään. Aragorn katsoi häntä.
-Olen. Kiitos, hän vastasi.
-Varmasti? Marial kysyi. Aragorn nyökkäsi vastaukseksi. Marial ei kysellyt sen enempää, koska tiesi, ettei miehestä saisi enempää irti. Kaikki olivat melko hiljaa, hobititkaan eivät puhuneet mitään yleiseen tapaansa. Edessä oleva tehtävä oli saanut kaikki vetäytymään omiin ajatuksiinsa. He taittoivat matkaa pimeän tuloon asti ja asettuivat sitten paikalleen. Hobitit sytyttivät nuotion ja alkoivat tehdä ruokaa.
He alkoivat pikkuhiljaa rueta yöpuulle.
-Minä voin ottaa ensimmäisen vahtivuoron, Legolas tarjoutui.
-Herätä sitten minut, Aragorn sanoi. Marial nousi ylös.
-Minä käyn katselemassa ympärillemme, hän sanoi ja käveli pois leiristä.
-Eivätkö Mustat Noidat tarvitse lepoa? Legolas kysyi, kun naista ei enää näkynyt.
-Riippuu varmaan Noidasta. Marial ei ole koskaan nukkunut, kun olen matkannut hänen kanssaan. Mutta silloin tällöin hän on poissaolevan näköinen, kuin hän olisi jonkinlaisessa transsissa. Ehkä hän lepuuttaa mieltään sillä tavalla. En ole koskaan kysynyt häneltä, Aragorn vastasi. Legolas nyökkäsi ja asettui sitten vartioimaan muiden lepoa. Hän tarkkaili ympäristöä tarkoilla haltia-aisteillaan mutta ei erottanut minkään liikkuvan lähistöllä, ei edes Noitanaisen.
Aamun sarastaessa Marial palasi leiriin ja huomasi muiden alkavan pikkuhiljaa heräillä.
-Näitkö mitään? Aragorn kysyi.
-En. Ympärillämme on aivan rauhallista. Mutta toisaalta, ennen myrskyä on aina tyyntä, Marial vastasi. He purkivat leirin ja söivät pikaisesti jotain ennen kuin lähtivät taas jatkamaan matkaa. He taivalsivat monta päivää ja saapuivat lopulta Paatsamalaan, jossa päättivät levähtää hieman. Boromir opetti hobiteille miekankäyttöä Aragornin seuratessa heitä. Gimli ja Mithrandir keskustelivat tulevasta reitistä ja Legolas tarkkaili aluetta. Marial oli aivan omissa ajatuksissaan, kun hän yhtäkkiä tunsi jotain outoa. Jokin lähestyi heitä.
-Vaara lähestyy, hän sanoi. Samassa Legolas hyppäsi kivelle ja katsoi kaukaisuuteen. Marial tiesi haltian näkevän lähestyvän vaaran.
-Crebain Mustainmaasta!! haltia huudahti tunnistaessaan taivaalla lähestyvän tumman joukon.
-Piiloutukaa! Aragorn huudahti ja kaikki olivat heti vauhdissa. Nuotio poljettiin sammuksiin ja tavarat laitettiin piiloon. Lopuksi kaikki piiloutuivat kivien sekaan ja alle. Kun lintuparvi meni ohi, he uskalsivat tulla pois piiloistaan.
-Etelään menevää tietä vartoidaan, Mithrandir sanoi.
-Caradhras on ainoa reittimme, Marial sanoi.
-Voisimme mennä myös Morian kautta, Gimli sanoi. Marial ja Mithrandir katsoivat toisiaan. He tiesivät, mitä kääpiöt olivat herättäneet Morian pimeydessä.
-Minä en menisi Moriaan Gimli. Me menemme Caradhrasin yli, Mithrandir sanoi.
Caradhras oli tuulinen ja kylmä. Viima pureutui luihin ja ytimiin, paitsi Legolasilla ja Marialilla. He eivät tunteneet lämpötilan vaihteluja kuten muut. Tuuli työnsi lunta heidän kasvoilleen ja vaikeutti kävelyä, kuten myös yhä korkeammalle nousevat lumikinokset. Frodo menetti tasapainonsa ja heitti kuperkeikkaa taaksepäin, kunnes Aragorn pysäytti hänet. Frodo huomasi samassa pudottaneensa Sormuksen kaulastaan ja huomasi Boromirin nostavan sen lumasta. Myös Aragorn ja Marial huomasivat saman. Legolaskin kääntyi Boromirin edellä.
-On hämmästyttävää, että kohtalomme riippuu näin pienestä esineestä. Niin pienestä esineestä, Boromir sanoi pitäessään Sormusta silmiensä edessä.
-Boromir!! Aragorn huusi. Mies ei vastannut.
-Boromir!! Aragorn huusi uudestaan. Boromir kohotti päänsä ja katsoi Aragornia.
-Anna Sormus Frodolle! Aragorn käski ja piti kättään miekkansa kahvalla. Tunnelma oli jännittynyt. Lopulta Boromir säpsähti hieman.
-Tottakai. En minä siitä välitä, hän sanoi ja käveli Frodon luo. Frodo nappasi Sormuksen ihmismiehen kädestä ja Boromir kääntyi lähtien taas tarpomaan ylöspäin. Legolas kääntyi hänen edellään jatkaen matkaa. Aragorn otti lopulta kätensä pois miekan kahvalta ja patisti Frodon lähtemään eteenpäin. Marial tuli hänen takaansa ja asetti kätensä miehen hartialle.
-Se oli lähellä, Aragorn sanoi.
-Jollet olisi puuttunut asiaan, tilanne ei olisi päättynyt näin hyvin. Mutta hän yrittää tätä vielä uudelleen, olen varma siitä, Marial sanoi.
-Toivottavasti joku on silloin paikalla, Aragorn sanoi ja lähti jatkamaan matkaa.
-Niinpä, Marial sanoi ja lähti kävelemään miehen perässä. Parin tunnin jälkeen lunta oli jo ihmismiehiä vyötäröön asti ja he tarpoivat etummaisina tehden muille tietä. Lumi ylettyi hobittien päiden yläpuolelle, joten heidän olisi ollut mahdotonta kävellä hangessa. Legolas sen sijaan ei uponnut hankeen juuri yhtään, mikä teki hänen kulkemisestaan helpon. Hän kuunteli tarkkaan.
-Tuuli kuljettaa julmia ääniä, hän sanoi.
-Se on Saruman! Mithrandir huusi ja samassa heidän yläpuolelleen iski salama irrottaen suuren palan lunta ja pudottaen sen heidän päälleen. Legolas ja Marial olivat ensimmäiset esiintulevat ja he auttoivat muutkin pois kinoksesta.
-Emme voi jatkaa näin! Aragorn huusi. Tuuli ulvoi heidän korvissaan niin lujaa, että he tuskin kuulivat toistensa äänet.
-Menkäämme Rohanin aukosta! Boromir ehdotti.
-Se reitti vie meidät liian lähelle Rautapihaa! Aragorn vastasi.
-Mennään Morian kaivosten läpi! Gimli ehdotti. Kaikki olivat hetken hiljaa.
-Sormuksen kantaja päättää! Mithrandir huusi sitten. Frodo mietti hetken ja tajusi, ettei voisi jatkaa lumessa tarpomista ja luotti Aragornin sanaan Rohanin aukosta.
-Me menemme Morian kautta! hän huusi.
He matkasivat etelää kohti Sumuvuorten suuntaisesti kohti Morian kaivoksia.
-Jokin lähestyy meitä. Nopeasti, Legolas sanoi. Marialkin oli tuntenut sen, muttei tiennyt, mikä tuleva oli. Yö alkoi pimetä nopeasti mutta Saattue ei uskaltanut asettua paikalleen. Samassa metsästä kiiluivat monet keltaiset silmäparit.
-Susia, Legolas sanoi vetäen jousensa ja nuolensa esiin.
-Älä ammu vielä! Aragorn käski. Hän tiesi, että sudet olivat Mustien Noitien ystäviä ja antoi Marialin lähestyä susia. Nainen ei kuitenkaan liikahtanutkaan paikaltaan.
-Marial? Aragorn kysyi.
-Kaikki ei ole kunnossa. Nämä sudet eivät reagoi lainkaan läsnäolooni, Marial vastasi. Samassa sudet alkoivat lähestyä heitä hitaasti.
-Nämä eivät ole ystäviäni. Niissä on pahuutta… Sauronin läsnäolo on selvä! Marial sanoi.
-Ammu ne Legolas! Aragorn huudahti ja haltia oli heti toimessa. Kaksi sutta oli kuolleena maassa ennen kuin kukaan ehti räpäyttää silmiään. Muutkin vetivät aseensa esiin ja alkoivat taistella susia vastaan. Lopulta sudet ryhtyivät perääntymään ja kun Legolas ampui johtavan susiuroksen, nuoli leimahti liekkeihin ja sytytti myös suden palamaan.
-Nämä olivat todella Sauronin susia, Mithrandir sanoi.
-Leiriydytään tähän yöksi. Emme varmaan kohtaa näitä susia tänä yönä, Aragorn sanoi. Kaikki olivat samaa mieltä ja asettuivat maahan lepäämään. Marial puhdisti sapeleitaan susien verestä ja vasta silloin Legolas huomasi, miten vahvasti aseistettu nainen oli. Kaksi noitasapelia lantiolla, kaksi pitkää tikaria selässä ja käyrät terät kiinnitettyinä reisiin. Legolas ei nähnyt enää muita aseita, mutta se ei tarkoittanut, etteikö niitä olisi ollut.
-Miksi Musta Noita on noin vahvasti aseistettu? hän kysyi Marialilta.
-Kuinka niin? Marial kysyi.
-Te olette voimakkaita henkisissä kyvyissänne. Mihin sinä tarvitset noin paljon aseita? Legolas kysyi. Marial laittoi sapelit paikalleen.
-Minä olen kuninkaallinen. Kaikki vihollisemme ovat ensimmäisenä perheeni kimpussa. Lisäksi minä olen armeijamme ylin johtaja, vain Kuningatar on minun yläpuolellani. Aseet kuuluvat varustukseeni. Jos kohtaan satoja örkkejä tielläni, niiden voittamaiseen tarvitaan muutakin kuin magiaa, Marial vastasi.
-Olet armeijanne ylin johtaja? Legolas kysyi ihmeissään. Hän ei ollut koskaan kuullut naisjohtajasta.
-Olen jo paljastanut liikaa, Marial sanoi ja nousi ylös lähtien kävelemään kohti metsää. Hän ei tiennyt, miksi oli mennyt kertomaan tuon kaiken.
-Minä vahdin tämän yön. Nukkukaa rauhassa, hän sanoi ennen katoamistaan metsään. Legolas katsoi hänen menoaan ja kääntyi sitten Aragornin puoleen, joka oli juuri rupeamassa nukkumaan.
-Sanoinko minä jotain väärää? hän kysyi.
-Et. Hän on vain vihainen itselleen, kun kertoi noinkin paljon itsestään. Hän ei yleensä tee sitä, Aragorn vastasi.
-Miksi hän sitten kertoi itsestään nyt? Legolas kysyi. Aragorn vain kohautti olkapäitään.
Marial palasi vasta seuraavana aamuna, mutta kuten oli luvannut, hän oli vahtinut ympäristöä. Legolas ja Aragorn huomasivat hänen tulonsa ensimmäisinä, seuraavaksi Boromir, joka ei näyttänyt tyytyväiseltä.
-Lupaat pitäväsi vahtia ja sitten katoat metsään. Hyvin tehty, mies sanoi.
-Minä pidin lupaukseni. Minun ei tarvitse olla leirissä pitääkseni teitä silmällä, Marial vastasi. Boromir tuhahti ja jatkoi petirullansa kokoamista.
-Ovatko kaikki hereillä? Marial kysyi ja katseli ympärilleen.
-Täytyykö sinun katsoa saadaksesi selville? Boromir kysyi ivallisesti. Marial alkoi saada tarpeekseen ihmismiehestä mutta pyrki hillitsemään itsensä.
-Ympärillämme ei ole mitään. Meidän pitäisi päästä Durinin portille rauhassa, hän sanoi.
-Hyvä. Syödään jotain ja lähdetään pian kävelemään, Aragorn sanoi. Hän oli huomannut Marialin hillitsevän itseään Boromirin kanssa ja tietäen noitanaisen tempperamentin hän alkoi huolestua tilanteesta. Jos Boromir jatkaisi Marialin ärsyttämistä, hän ei tiennyt, mitä Marial tulisi tekemään. Hän ei pystyisi estämään välikohtausta. Aragorn päätti puhua Boromirille, jos tämä ei saisi kieltään kuriin. Pian he lähtivät kävelemään etelää ja Durinin porttia kohti. Marial oli ollut oikeassa: mikään ei estänyt heidän etenemistään. He saavuttivat portin illalla ja istuivat sen eteen leväten hieman. Mithrandir ryhtyi avaamaan porttia, mutta monen yrityksen jälkeenkin portti pysyi suljettuna.
-Osaatko sinä avata Durinin portin? Legolas kysyi Marialilta.
-En, enkä haluaisi sitä tehdäkään. Portissa on haltiatunnukset. Ne estävät minua avaamasta porttia, Marial vastasi.
-Eivätkö Mustat noidat olekaan kaikkivoipia? hän kuuli Boromirin kysyvän ja nousi vihaisena ylös. Samassa hän kuitenkin huomasi Merrin heittelevän kiviä pieneen lampeen.
-Merri! Lopeta! hän huudahti ja lähti hobittia kohti. Aragorn ehti kuitenkin ensin, kuultuaan Marialin huudon. Hän nappasi Merrin kädestä kiinni, ennen kuin se ehti ojentua heittämään kiven.
-Älä häiritse vettä! hän käski hiljaa. Hobitti lopetti heti ja meni kauemmaksi vedestä. Aragorn katsoi Marialia ja nyökkäsi. Noitanainen tiesi, mitä vedessä oli, eikä halunnut sen tulevan esiin. Aragorn tiesi sen. Hän katsoi sitten Boromiria muistaen miehen viime kommentin ja oli menossa häntä kohti, kun Mithrandir sai viimein portin auki. Marial pysäytti hänet.
-Anna olla, nainen sanoi ymmärtäen Aragornin aikeet.
-Hän alkaa mennä liian pitkälle, Aragorn sanoi.
-Hän on yhä katkera minun sanoistani Mestari Elrondin neuvonpidossa, Marial sanoi.
-Silti. Tämä ei voi jatkua tällaisena, Aragorn sanoi.
-Minä osaan kyllä pitää puoleni, Marial sanoi.
-Se tässä huolettaakin, Aragorn vastasi. Marial naurahti hieman.
-Sinä huolehdit liikaa, hän sanoi ja lähti kohti avointa porttia. He menivät sisälle ja Gimli alkoi heti kehua kääpiöiden vieraanvaraisuutta ja herkullista ruokaa.
-Ja muut kutsuvat tätäkin paikkaa kaivoksiksi! Kaivoksiksi! hän huudahti. Samassa Boromir oli kompastua johonkin ja laskeutui polvensa varaan. Hän nousi nopeasti ylös.
-Tämä ei ole kaivos. Tämä on hauta! hän sanoi. Muutkin alkoivat pikkuhiljaa tajuta, mitä Boromir tarkoitti. Maassa lojui satoja kääpiöruumiita, kaikki lävistetty nuolilla tai miekoilla. Legolas otti yhden nuolen irti ja tarkasteli sitä.
-Hiisiä! hän huudahti sitten vetäen jousensa ladattuna esiin.
-Meidän ei olisi pitänyt tulla tänne. Me lähdemme Rohanin aukolle, nyt! Boromir sanoi. Samassa lammesta nousi valtava hirviö, joka otti Frodon ja Samin lonkeroihinsa ja heilautti heidät korkealle kitansa yläpuolelle. Muut olivat heti sen kimpussa. Aragorn ja Boromir hakkasivat sitä miekoillaan ja Legolas antoi jousensa laulaa. Pian molemmat hobitit saatiin ehjinä turvaan.
-Kaivoksiin kaikki!! Boromir huusi. Legolas ampui vielä yhden nuolen ja perääntyi sitten viimeisenä Moriaan, kun hirviö romautti kulkutien heidän takaansa. He olivat hetken hiljaa.
-Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata Morian pitkä pimeys, Mithrandir sanoi ja hänen sauvansa alkoi hohkaa valoa.
-Olkaa varovaisia. Maan syvyyksissä asuu paljon kauheampia olentoja kuin hiidet ja örkit, velho jatkoi vielä ja lähti kulkemaan eteenpäin. Muut seurasivat häntä hiljaa.
-Mitä sinä teit, kun me muut pelastimme hobitit? Käperryit peloissasi nurkkaan? Boromir kysyi Marialilta ivallisesti. Aragorn oli kuitenkin heti hänen takanaan.
-Jos Marial ei olisi ollut mukanamme, mekin olisimme roikkuneet sen pedon kidan yläpuolella. Hän selvästikin piteli sen muita lonkeroita aisoissa niin, ettei se pystynyt liikuttamaan niitä, Aragorn sanoi.
-Miten hän muka sen teki? Boromir kysyi.
-Minä olen kaikkivoipa, Marial vastasi ääni ivaa tihkuen ja jatkoi kulkuaan.
-------------