Nimi:Minkä taakseen jättää sen edestään löytää

Kirjoittaja: Piiska

Rating: R

Yhteenveto: Sauron/Legolas. Seurue epäonnistui tehtävässään ja Keski-Maalla on uusi herra. AU, slash

Tekijänoikeuksista: Tolkienin hahmot eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta (Duh!)

Kirjoittajan huomautus: Kooma on ystävällisesti lukenut tämän etukäteen, erinäisiä asiavirheitä varmasti on ja niistä saa mainita. Kritiikkiä kiitos, muukin palaute on pop.

Kesä puhkesi kauneimpaan kukkaansa ja Keski-Maa rauhoittui yhä enemmän. Uusi valta oli tullut ja siihen alettiin tottua. Se ei ollut tuonut mukanaan synkkiä pilviä ja pelkkää hävitystä. Vilja kasvoi pelloilla ja puut kypsyttivät hedelmiään kuten aikaisemminkin.

Sauronin tornissa pikkuruinen puutarha oli vähitellen alkanut kukoistaa ja hobitit olivat huomanneet, että sen ylläpito oli koko päivän vievää puuhaa. Varsinkin kuumina päivinä he huomasivat juoksevansa portaita ylös ja alas hakemassa kasteluvettä nuokkuville kasveille. He eivät uskaltaneet pyytää siihen apua peläten, että heidät viskattaisiin takaisin kosteisiin tyrmiin.

Toinen seikka, jonka neljä puolituista oli tajunnut, oli se ettei puutarhaan kannattanut useimmiten jäädä kovinkaan myöhään. Tornin ja koko Keski-Maan Herra kävi puutarhassa usein. Hän ei kuitenkaan ikinä viipynyt pitkään ja hobitit olivatkin ottaneet tavaksi tehdä työt loppuun kun kuu oli jo noussut, jos se oli tarpeellista. Sam oli heistä kuitenkin ainoa, joka oli nähnyt Mustan Ruhtinaan ilman kypäräänsä.

Ei ollut suurikaan ihme, että jälleen eräänä iltana Samvais puuhasteli kasvien kimpussa myöhempään kuin hänen olisi pitänyt ja tajusi, ettei ollut yksin. Hän kääntyi haluttomasti omenapuusta, jota oli leikannut ja kohtasi Mustan Ruhtinaan. Tämä seisoi vain muutaman askeleen päässä hobitista ja Sam nielaisi kuuluvasti. Hän olisi kovin mielellään vajonnut muutaman kerroksen verran kiven läpi, mutta kun se ei ollut mahdollista, hän tyytyi seisomaan paikoillaan ja pelkäämään.

"Tule", kuului jälleen Sauronin sihisevä kuiskaus. Hän kääntyi ja astui muutamalla askeleella sisälle. Sam seurasi heikoilta tuntuvilla jaloillaan ja sai kompasteltua sisälle.

"Istu", Samvaisista alkoi tuntua, että häntä komennettiin kuin koiraa. Seikka sai hänet hiukan paremmalle tuulelle, eivätkä hänen jalkansa tärisseet enää niin pahasti. Hän istuutui tuolille, joka hänelle oli osoitettu ja tarkasteli pöydän antimia. Sille oli katettu kuppi ja teepannu, jonka sisältö tuoksui koko huoneessa, keksejä sekä muita herkkuja.

Sauron viittasi kehottavasti kohti tarjolla olevia ruokia ja seisoi usemman metrin päässä, pöydän toisella puolella. Samvais kohotti toista kulmaansa hiukan kummastuneena ja heilutellen nyt rentoutuneita jalkojaan hän kaatoi itselleen kupillisen teetä. Hän nuuhkaisi ja maistoi varovasti kuppinsa sisältöä ja nyökkäsi hyväksyvästi.

"Oikein hyvää teetä, kiitoksia vaan", Sam laski kupin lautaselle ja noukki käteensä ison keksin. Hän maistoi siitäkin palan ja katseli pöydän yli Mustaa Ruhtinasta, joka tavallaan oli hänen herransa. Paitsi, että hänelle oli jo Frodo-herra. Vaikka se nyt tietysti oli aivan eri asia. Sauron seisoi vaiti, vastaamatta kohteliaisuuteen.

"Puutarha kukoistaa", kuiskaus rikkoi syntyneen hiljaisuuden kuin huuto. Sam nyökkäsi ja haukkasi uudestaan keksistä. Jostain syystä Musta Ruhtinas ei tuntunut enää lainkaan niin pelottavalta kuin aikaisemmin.

"Noh, se voi niin hyvin kuin voi odottaa. Kylväminen olisi pitänyt tietysti tehdä aikaisemmin, mutta valmiilla taimilla homma on sujunut kohtuullisesti. Voisi tietysti olla helpompaa, jos vettä ei pitäisi hakea niin kaukaa", Samvais rohkaistui puhumaan kun tuli kyse hänen hoitamastaan puutarhasta. Pippinistä, Frodosta ja Merristä oli kamalasti apua, mutta heitä täytyi neuvoa lähes jatkuvasti.

"Käyttäkää örkkejä", vastaus sai Samin hymyilemään ja hän heilutteli jalkojaan hyväntuulisena. Ennenkuin hän ehti vastata mitään Musta Ruhtinas oli jo kääntynyt pois ja poistui huoneesta. Samin mielestä se oli jotensakin epäkohteliasta, mutta hänen täytyi myöntää itselleen, että hänen oli helpompi hengittää kun heidän kaikkien herransa ei ollut enää paikalla. Syötyään muutaman leivoksen ja juotuaan teensä loppuun Sam sulloi muutamia keksejä taskuihinsa ja suuntasi hobittien yhteisiin tiloihin. Hän tiesi, että Merri ja Pippin tulisivat ilahtumaan tuliaisista.

Sauron seisoi yksin pienessä puutarhassaan. Tällä kertaa paikalla ei ollut hobitteja häntä häiritsemässä ja hän antoi tuulen puhaltaa kasvoilleen. Hän oli jättänyt kypäränsä sisälle ja tarkasteli hymyillen pientä kukannuppua, joka pian avautuisi kauniin punavalkoiseksi kukaksi. Lähes hajamielisesti hän nyppäsi sen juurella kasvavan pikkuruisen rikkaruohontaimen pois. Sitten hän kosketti lempeästi nuppua ja suoristautui taas täytteen pituuteensa. Hän tunsi, kuinka tuuli leikki hänen hiuksissaan, ja hengitti syvään.

Musta Ruhtinas tuijotti kaiteeseen nojaten yli avautuvien tasankojen. Hän ei käyttänyt taikuutta hyväkseen, vaan antoi silmiensä nähdä sen mitä ne kykenivät. Laskeva pimeys peitti alleen jo paljon, mutta Mordoriin johtavalla tiellä tuikki soihtuja niin pitkälle kuin saattoi nähdä. Niitä kulki molempiin suuntiin, sillä Keski-Maan hallitsija ei koskaan nukkunut, eikä siiskään se koneisto, joka pyöritty hänen valtakuntaansa. Hän palasi takaisin sisälle ja nosti kypärän karkealta pöydältä, jolle oli sen laskenut. Pöytä oli örkkien tekemä, niinkuin muutkin yksinkertaiset ja karut huonekalut, joita huoneessa oli. Ne eivät miellyttäneet Sauronia, mutta hän ei jaksanut välittää siitä nyt. Oli tuhat asiaa, joista hänen piti huolehtia.

Ajan kuluessa ja syksyn lähestyessä Sauron huomasi törmäävänsä hobitteihin yhä useammin. Se ei välttämättä ollut huono asia, mutta hän ärtyi silti yksityisyytensä loukkaamisesta. Hän kävi vain harvoin ylhäällä omissa tiloissaan ja toivoi silloin voivansa olla rauhassa. Örkkien ja ihmisten jatkuva kuuntelu ja ongelmien ratkaisu alkoivat pitkästyttää häntä. Hän oli koko Keski- Maan Herra ja siten saavuttanut tavoitteensa. Nyt häneltä puuttui päämäärä. Asiat hoituisivat hyvin ilman hänen valvontaansakin ja se häiritsi häntä.

Keski-Maan Herra myönsi kaipaavansa jotakin muuta kuin nöyriä palvelijoitaan ja orjiaan. Sodan aikana hänellä oli ollut lähes tasavertaisia vastuksia, sellaisia henkilöitä, jotka eivät pelänneet tai kumartaneet häntä. Silloin se oli ollut pelottavaakin, mutta nyt hän oli vahvin. Hänen ei täytynyt piitata kenestäkään tai mistään ja silti juuri se sai hänen olonsa tuntumaan ontolta. Ilman pelkoa ja vihaa hän ei tiennyt mitä tuntea tai mihin keskittää ajatuksensa. Rauha ja valta tuntuivat miellyttäviltä, mutta kehitys ei tapahtunut riittävän nopeasti. Kaupunkeja ei oltu rakennettu ja asutettu uudestaan ja tiet olivat yhä pölyisiä reittejä, jotka mutkittelivat milloin missäkin.

Rauhattomuus vaivasi ajan mittaan yhä enemmän Sauronia. Hän muuttui yhä julmemmaksi, purkaen kiukkuaan niihin onnettomiin, jotka eivät onnistuneet häntä miellyttämään. Örkit vetäytyivät kiireesti hänen tieltään ja neljä hobittia ymmärsivät jälleen pysyä iltaisin poissa puutarhasta.

Syksy sai puutarhan kasvien lehdet kellastumaan ja putoamaan. Pian vihreästä kasvimerestä ei ollut jäljellä kuin puiden ja pensaiden alastomat rangat. Sauron vihasi sitä. Puutarha oli ollut ainoa kaunis välkehtivä helmi hänen linnoituksessaan. Talvi menisi pian, mutta hän tiesi vihansa kasvavan sinä aikana ja voisi hyvin olla ettei kevät koittaisi Mordorissa ollenkaan, kun tummat pilvet jäisivät sitä varjostamaan.

Musta Ruhtinas seisoi parvekkeen yhdellä oviaukolla ja tuijotti vuorien huippuja. Häntä ärsytti suunnattomasti se pelko ja nöyryys, jota kaksi örkkiä huokuivat hänen takanaan. Purren hampaansa yhteen raivosta ja puristaen kätensä nyrkkiin, hän irvisti kypäränsä suojassa. Hän käännähti kohti örkkejä, jotka hyppäsivät hyvinkin metrin taaksepäin.

"Hakekaa hänet!", Sauronin itsehillintä alkoi hiljalleen rakoilla. Hän ei sietänyt nähdä noita kurjia olentoja edessään.

Örkit kiiruhtivat nopeasti pois ja olivat huojentuneita selvittyään hengissä ulos huoneesta, jossa heidän raivoissaan oleva herransa oli. Ne kiiruhtivat minkä jaloistaan ehtivät alas kiemurtelevia portaita.

Huoneen ollessa muuten tyhjä ja hiljainen, Sauron asteli edestakaisin, kuin häkkiinsä vangittu peto. Hän ei tuntenut raivonsa lainkaan hellittävän ja hänen teki mieli repiä alas koko torni. Tehdä se omin käsin ja murskata jokainen kivi, kunnes paikalla ei olisi muuta kuin runneltuja ruumiita ja kivimurskaa. Hilliten kuitenkin itsensä hän kääntyi ovelle ja tuijotti vihaa uhkuen sisälle tuupattua haltiaa.

Haltia oli heikentynyt jouduttuaan olemaan niin pitkään tyrmien pimeydessä. Hän oli kaatunut maahan, kun örkit olivat kovakouraisesti heittäneet hänet sisään huoneeseen ja Mustan Ruhtinaan eteen. Hän nousi hitaasti seisomaan ja kohtasi pahimman vihollisensa niin ylpeänä kuin pystyi. Hän ei antanut pelon saada itsestään valtaa katsellessaan puhdasta vihaa huokuvaa hahmoa. Kuolema tai kidutus eivät pelottaneet häntä ja hänen kasvoilleen kohosi pieni itsevarma hymy. Hän ei murtuisi Sauronin edessä.

Sauron katseli nuorta haltiaa ja tunsi himon heräävän hitaasti itsessään. Se hämmensi häntä suuresti, sillä siitä oli kulunut niin kauan kuin hän oli ollut yhtä lihansa kanssa. Sen tunteet ja vaatimukset olivat lähes piristäviä ja hän lähestyi hymyilevää haltiaa. Tämän hiukset olivat vaaleat ja pehmeännäköiset, huulet olivat kutsuvat ja kuin suudelmaa anelevat.

Haltialta pääsi heikko äännähdys kun Mustan Ruhtinaan koura tarttui hänen kurkkuunsa. Hän tunsi nousevansa ilmaan ja yritti vetää henkeä, mutta huomasi sen nopeasti mahdottomaksi. Hän yritti vääntäytyä irti otteesta ja takertui käsillään Mustan Ruhtinaan teräshanskalla verhottuun käteen. Häntä kannettiin toiseen huoneeseen ja juuri kun hänen näkökenttänsä oli hämärtymässä hän tunsi paiskautuvansa vasten seinää. Kipu säteili kaikkialle hänen vartaloonsa ja hän veti kiivaasti henkeä hampaidensa välistä. Paha saisi tehdä enemmän saadakseen hänet valittamaan ääneen!

Yön varjot alkoivat syventyä linnoituksen ympärillä ja Sauron riisui kypäränsä viskaten sen pienelle pöydälle. Hän katseli kiinteästi haltiaa, joka ponnistautui pystyyn seinän vieressä. Halu kasvoi hänen veressään ja muutamalla harppauksella hän oli jälleen haltian luona. Hän tiesi, että haltia yritti nähdä hänen kasvonsa, mutta varjot olivat jo riittävän mustat salatakseen kaiken muun paitsi hehkuvan punakeltaiset silmät. Hän tarttui jälleen haltian kurkkuun, mutta vain pitääkseen tämän paikoillaan.

Haltia värähti inhosta nähdessään punahehkuiset silmät. Hän yritti kääntää katseensa pois niistä, mutta ne vangitsivat hänet otteeseensa. Samalla rautainen käsi puristui jälleen hänen kaulalleen ja hän yritti vetäytyä pois, vain huomatakseen olevansa puristuksissa seinän ja haarniskoidun Mustan Ruhtinaan välissä. Kauhistunut hengähdys karkasi hänen huuliltaan kun kovat ja kylmät huulet painautuivat hänen omiaan vasten.

Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Sauron työnsi kielensä haltian suuhun. Haltia maistui puhtaalta ja tuntui pehmeältä. Hän perääntyi kuitenkin nopeasti askeleen kun haltian hampaat pureutuivat hetkeksi voimakkaasti hänen kieleensä. Hän maistoi veren suussaan ja irvisti. Jälleen hän puristi kätensä voimakkammin haltian kaulalle ja nosti tämän ilmaan paiskaten sitten huoneen poikki karkealle sängylle. Hän ei ollut käyttänyt sitä kertaakaan, mutta koskaan ei ollut liian myöhäistä. Täynnä vihaa ja himoa hän lähestyi haltiaa, joka yritti nousta sängyltä ennenkuin hän ehtisi sinne.

Nopealla liikkellä Musta Ruhtinas sieppasi pystyyn ehtineen haltian kiinni ja painoi takaisin sängylle. Kova patja tuntui ikävältä vasten haltian selkää, mutta se oli pienin hänen huolistaan kun voimakas käsi alkoi riistää vaatteita hänen yltään. Hän yritti panna vastaan ja tunsi pelon heräävän sisällään huomatessaan oman avuttomuutensa. Sauronin veri maistui oksettavalta hänen suussaan ja tämän kädet hänen vartalollaan täyttivät hänet kuvotuksella. Metalli raapi hänen ihoaan ja hän oli yltäpäältä naarmuissa ennenkuin tajusi taistelleensa turhaan, hän makasi alasti Mustan Ruhtinaan edessä. Hänen vaatteensa oli revitty ja viskattu pois. Toivottomuus uhkasi ottaa hänestä otteen ja hän puristi silmänsä kiinni.

Sauron katsoi jäykkää hahmoa edessään.ja tunsi yhä pakottavampaa himoa. Hän riisui nopeasti hanskansa ja avasi näppärästi haarniskansa lukemattomia solkia. Kuin tilaisuuden saaneena haltia ponkaisi ylös patjalta ja yritti paeta. Kiroten hiljaa Sauron antoi rintapanssarinsa pudota rämähtäen ja lähti haltian perään.

Haltia kompuroi ulos huoneesta ja seuraavaan huoneeseen, hän ei osannut enää sanoa mistä oli tullut vaan kompuroi lähimmästä ovesta ulos. Hän oli kompastua portaisiin ja kirkkaasti palavaa soihtua kantavaan hobittiin. Hyvin tutun näköiseen hobittiin.

"Sam!"

"Legolas! Kuinka si-", Samin yllättyneen innostunut huudahdus katkesi lyhyeen kun heidän ylleen levisi varjo ja julmat sormet tarrautuivat haltian hiuksiin. Ne vetivät häntä taaksepäin ja hän horjahti askeleen taaksepäin. Villi paniikki oli syttynyt haltian silmiin ja Sam katsoi vain hetken kauhuissaan niihin ennenkuin pakeni portaita alas. Juostessaan Sam kuuli Legolasin huutavan ja painautui seinää vasten nyyhkyttäen. Hän halusi auttaa ystäväänsä, mutta tiesi ettei mitenkään voisi.

Sauron kiskoi haltian takaisin pimeisiin huoneisiinsa ja oli helpottunut päästessään pois valosta. Hän piti yhä otteensa haltian hiuksissa ja retuutti tämän takaisin makuuhuoneeseen. Vasta saatuaan tämän takaisin sängylle Musta Ruhtinas hellitti otteensa. Hän aikoi jatkaa haarniskansa riisumista, kun haltia hyökkäsi villisti hänen kimppuunsa. Iskut eivät pystyneet satuttamaan häntä ja ärähtäen hän työnsi haltian pois. Tämä kaatui takaisin sängylle ja tuijotti yhtä vihaisesti takaisin, kuin hänkin. Vihan seassa oli kuitenkin myös pelkoa, Sauron aisti sen.

Legolas yritti uudestaan hyökätä Mustan Ruhtinaan kimppuun ja paeta, mutta hänet sysättiin taas takaisin selälleen. Hän taisteli vastaan ja pelko kasvoi koko ajan kun vääjäämätön tuli yhä lähemmäksi. Lopulta hän kuuli viimeisen haarniskanpalan putoavan ja tunsi sydämensä vajoavan. Tämäkö oli hänen kohtalonsa? Tulla vihollisen häpäisemäksi ja kuolla sitten hitaasti. Miksi juuri tämä kidutus oli valittu hänelle?

Legolas ei voinut estää kyyneleitä valumasta poskilleen kun Sauron kohottautui hänen alastoman vartalonsa ylle. Hän tunsi onnekseen karkean kankaan ihoaan vasten, eikä Mustaa Ruhtinasta itseään. Hän tunsi kuitenkin himon toisessa ruumiissa ja yritti vetäytyä pois, mutta tuli naulituksi patjaa vasten. Hän värähti inhosta tuntiessaan kuinka kiihottunut Musta Ruhtinas oli ja tuntiessaan voimakkaat kädet ihollaan. Kosketukset olivat liikaa ja hän puristi silmänsä kiinni toivoen kaiken olevan ohi. Himmeä valo loisti kuitenkin pian hänen luomiensa läpi.

Sauron tunsi humaltuvansa nautinnosta, jota pehmeän ja lämpimän ihon tunne häntä vasten synnytti. Viha tuntui sulavan pois ja hän hyväili ihoa hämmentyneenä. Hän tiesi tekevänsä vastoin haltian tahtoa, mutta ei jaksanut välittää, ei edes muistanut miksi pitäisikään välittää. Vahva hyvänolontunne, jonka tämä hänessä herätti työnsi syrjään muun. Hän janosi lisää ja kumartui lähemmäs haltian kasvoja aikoen suudella tätä uudestaan. Silloin kuitenkin avoimesta oviaukosta kuulsi hopeinen kuun ja tähtien valo. Hän vetäytyi kauemmas haltian kasvoista ja jähmettyi paikoilleen. Valo hopeoi haltian kasvot ja hän tiesi olevansa itsekin paljastettu kirkkaille hopeasäteille.

Valo houkutteli häntä avaamaan silmänsä, mutta Legolas epäröi. Hän halusi kadota ja jättää kauhean tilanteensa taakseen. Kädet, jotka olivat hyväilleet häntä vastoin hänen tahtoaan, olivat pysähtyneet ja hän tunsi Mustan Ruhtinaan jäykistyneen. Varovasti hän aukaisi silmänsä ja huomasi tuijottavansa punahehkuisiin silmiin, jotka eivät enää valossa tuntuneet uhkaavilta. Tähdet ja kuu kimmelsivät pienestä repaleisesta aukosta pilvien läpi ja paljastivat hänelle kaiken. Kuolevaiselle valoa ei olisi riittänyt, mutta haltialle valoa oli yllinkyllin. Mustat hiukset reunustivat Sauronin kasvoja, joilla vaaleat arvet risteilivät. Järkytyksekseen Legolas huomasi tuijottaneensa haltian kasvoja, sillä kun Sauron yhtäkkiä perääntyi ja pakeni varjojen joukkoon hän näki kauniisti muotoutuneen suipon korvan. Nyt piemyden keskeltä häntä vaanivat vain tulenhehkuiset kavenneet silmät.

Sauron tunsi voimiensa vihdoin palaavan jäseniinsä ja pakeni haltian luota kauhuissaan. Hän tunsi käsiensä tärisevän aavistuksen ja herätti vihansa estääkseen itseään tuntemasta mitään muuta. Haltia vetäytyi sängyllä istumaan selkä seinää vasten ja tarkkaili häntä tiiviisti. Pimeydenkin suojassa hän tunsi olonsa alastomaksi tämän tarkkojen silmien edessä. Hän tiesi olevansa Keski-Maan Herra ja voimallisin kaikista elävistä olennoista, silti hän ei kyennyt lähestymään haltiaa. Hän asteli kärsimättömänä edestakaisin irrottamatta katsettaan haltiasta.

Legolas veti jalat itseään vasten ja katseli varuillaan valon rajamailla väijyvää ja edestakaisin kulkevaa Mustaa Ruhtinasta. Rohkaistuttuaan hän kurotti nostamaan lattialta housunsa ja veti ne nopeasti päälleen. Paikallaan istuminen ei tilannetta parantaisi ja hän livahti oviaukosta ulos.

Parveke, jolle Legolas saapui oli leveä ja täynnä tarkasti aseteltuja kukkalaatikoita ja ruukkuja. Hän tuijotti hetken ihmeissään ympärilleen kuun valossa ja ymmärsi miksi oli tavannut Samin portaikossa. Kuka muu kuin haltia tai hobitti voisi pitää puutarhaa hengissä niinkin karussa paikassa kuin Mordor? Hänellä oli kuitenkin kiireisempääkin mietittävää, kuin Sam ja puutarhanhoito. Pelkkä vilkaisu riitti kertomaan, että Musta Ruhtinas ei ollut vielä luopunut aloittamastaan leikistä. Pelko, joka oli väistynyt valon osuessa hänen kasvohinsa, alkoi jälleen syödä hänen sydäntään.

Kuin vastauksena peloilleen Legolas näki käden ääriviivat syvissä varjoissa, joissa Sauron piileskeli. Se ojentautui häntä kohti ja puristui ilman ympärille. Kun Sauron veti käden itseään kohti hän lennähti ilman poikki takaisin huoneeseen ja sen varjoihin. Hän tunsi pelon nyt vahvempana ja yritti nähdä jotakin pimeydessä johon oli joutunut. Ovi paukahti kiinni ja hän tiesi pakoteidensä olevan tukossa. Hänen oli turha vastustella, pieni ääni kuiskasi hänen sydämessään.

Himo oli sulanut pois Sauronin verestä ja hän katseli nyt katkerana nuorta haltiaa, jonka oli haettuttanut itseään varten. Hän kiersi haltian taakse ja hymyili hiljaa tuntiessaan tämän pelon ja kuullessan tämän kiihtyneet sydämenlyönnit. Hän siveli hetken haltian paljasta hartiaa ennenkuin veti kätensä ärähtäen pois. Nurkkaan kiinnittetty ketju singahti ilman läpi ja sen päässä oleva kahle sulkeutui haltian kaulan ympäri ilman saumoja tai lukkoa. Itse Musta Ruhtinas pukeutui jälleen haarniskaansa ja painoi kypärän päähänsä. Hän jätti orjansa pimeään tietäen, että tämän pienet hobittiystävät pitäisivät huolen siitä, ettei haltia nääntyisi.

Legolas istui pimeässä käpertyneenä nurkkaan. Hän ei uskaltanut nukkua peläten Sauronin palaavan ja kostavan hänen pakoyrityksensä. Lisäksi hänen ruumiinsa oli täynnä pieniä mustelmia ja nirhaumia, sekä hänen päänahkaansa pakotti raahaamisen jäljiltä. Hänen oli myönnettävä itselleen, ettei pakeneminen ollut ollut järin hyvä ajatus. Jotakin hän oli kuitenkin voittanut itselleen, hän tiesi nyt mitä voisi yrittää käyttää Sauronia vastaan.

Pienet haaleat valonsäteet kiemurtelivat lattialle ovenraoista ja Legolas ei voinut uskoa näkemäänsä. Musta lattia kiilsi himmeästi aamuauringon kevyistä kosketuksista ja parvekkeelta kuului jopa yksinäisen linnun viserrys. Haltia ei voinut uskoa sitä todeksi ja kurottautui niin pitkälle kuin ketju antoi myöden. Hän laski kätensä kevyesti auringonsäteisiin ja hymyili. Oli niin kauan siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt auringon. Tyrmien loputtomat pimeät tunnit ja päivät olivat näännyttäneet häntä. Häneen iski äkillinen surumielisyys, kun hän ajatteli kaikkia niitä kaltaisiaan, jotka oli teljetty maan alle. Hän ei kuitenkaan epäillyt etteikö Sauron antaisi heidän kaikkien kuolla surutta.

Huone muuttui valoisammaksi, kun aamu pääsi pitemmälle ja pian parvekkeelta kuului hiljaisia hobittien ääniä. Legolas tunsi kasvojensa kirkastuvan ja kuunteli tarkasti. Neljän hobitin askeleet tuskin kuuluivat, kun karvaiset jalat osuivat kiveen.

"Frodo! Sam!", Legolas korotti ääntään vain niin paljon kuin uskalsi ja vartioi jatkuvasti makuuhuoneeseen johtavaa toista ovea. Hänen takaraivossaan kihelmöi pelko, vaikka aurinko paistoikin kirkkaasti ulkona.

Parvekkeelle johtava ovi avautui ja neljä hobittia riensi sisälle hihkuen riemusta nähdessään jälleen haltiaystävänsä. Legolas kietoi kätensä hymyillen hänkin Pippinin ja Frodon ympärille, kun nämä ennättivät hänen luokseen ensimmäisinä. Hänen oli myönnettävä, että hobitit näyttivät hyvinvoivilta. He olivat ehtineet saada aurinkoakin ihoilleen, sillä varsinkin Sam oli ruskettunut. Mutta Sam oli ainoa, joka ei ollut niin onnellisen näköinen. Hän näytti katuvalta ja onnettomalta.

"Samvais olen täysin kunnossa. Tule istumaan kanssani", Legolas ojensi kätensä ja hobitti tuli hänen luokseen lähes vastentahtoisesti. Kun kaikki hobitit olivat kerääntyneet hänen ympärilleen heidän puheilleen oli vaikea saada loppua. Tuntui siltä, ettei edes Mordorin pimeys ollut saanut heidän hyväntuulisuuttaan katoamaan. Etenkin Merri ja Pippin puhuivat taukoamatta. Sam katosi kuitenkin pian huolehtimaan kasveista, selittäen ettei halunnut kenenkään joutuvan ongelmiin. Frodo ja Pippin kiiruhtivat myöskin tiehensä etsimään haltialle ruokaa ja jotakin lämmintä. Merri näytti varsin tyytyväiseltä osaansa jäädä pitämään hänelle seuraa. Kuunnellessaan hobitin katkeamatonta puhetta Legolas rentoutui.