Nimi:Minkä taakseen jättää sen edestään löytää

Kirjoittaja: Piiska

Rating: R

Yhteenveto: Sauron/Legolas. Seurue epäonnistui tehtävässään ja Keski-Maalla on uusi herra. AU, slash

Tekijänoikeuksista: Tolkienin hahmot eivät kuulu minulle, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta (Duh!)

Kirjoittajan huomautus: Kooma on tämän lukenut etukäteen... Ajattelin nyt kuitenkin pistää tätä tekstiä netin tukkeeksi. Loistavaa. Kritiikki ja palaute on pop.

Legolas oli levännyt loppujen lopuksi varsin hyvin, vaikka hänen toisella puolellaan olikin Musta Ruhtinas. Aamu saapui kauniina, kuten yleensäkin, ja hän tuijotteli parvekkeen ovesta tohtimatta kääntyä ympäri katsoakseen tarkemmin edellisöistä rakastajaansa. Kun hobitit tassuttelivat ovelle hän sai nämä poistumaan hiiren hiljaa varoittavalla katseella ja päänpudistuksella.

Varovasti Legolas kuitenkin lopulta kääntyi katsomaan rakastajaansa. Hän ei voinut sanoa pitävänsä näkemästään, mutta myönsi ettei halveksinutkaan. Näytti siltä kuin haltian, joka makasi unessa hänen vierellään, jokaiseen ruumiinosaan olisi kajonnut terä ja jättänyt jälkeensä rosoisen arven. Musta Ruhtinas oli yön aikana kääntynyt kyljelleen häneen päin ja potkinut huovan pois. Arvet risteilivät jokapuolella tämän kehoa, kasvoista käsiin ja jalkateriin. Yksi viilto kulki rintakehän läpi ja oli tuhonnut matkallaan osan rintalihaksesta. Kun hän katseli nukkuvaa olentoa, hän ei nähnyt pahuutta. Niin väärältä kuin se tuntuikin, hän ei voinut tuntea vihaa edellisestä yöstä. Yhtäkkiä hän kuitenkin tuijotti valppaisiin avoimiin silmiin, joissa viha ja julmuus olivat edellisenä iltana asuneet. Nyt niiden syvyydessä oli pelkoa ja kärsimystä, tuskaa jostain sellaisesta jota hän ei käsittänyt.

Legolas hämmentyi yhä enemmän kun pelko kasvoi punakeltaisissa silmissä. Hän ei tiennyt mitä tehdä tuntiessaan pelon heräilevän myös itsessään. He kaksi tuijottivat hetken aikaa liikahtamattakaan toisiinsa, kunnes Mustan Ruhtinaan silmissä alkoi herätä tietoisuus siitä missä hän todella oli. Pelko suli hänen silmistään ja sen tilalle nousi hirvittävä viha. Legolas puolestaan tunsi pelon puristuvan sydämensä ympärille vahvempana kuin aikaisemmin.

Taivas ulkona synkkeni nopeasti. Kuin tyhjästä pilvet kerääntyivät tornin ja sen lähiseutujen ylle. Ne pyörteilivät mustina ja uhkaavina ja tuuli säesti niitä ulvoen vimmatusti. Sauron tuijotti laskeutuneessa pimeydessä haltiaa vierellään. Liian monet muistikuvat olivat heränneet jälleen eloon ja hän saattoi syyttää siitä vain itseään ja haltiaa. Nuoren haltian kasvot olivat vääristynet pelosta ja tämä kompuroi ylös ja kauemmaksi. Sauron ei irrottanut katsettaan tästä vaan nousi itsekin seuraten uhriaan. Hän päästi kuitenkin haltian pakenemaan kun tämä pyrähti juoksuun ja ulos huoneesta.

Sauron seisoi huoneessa yksin ja tunsi vihansa nostattavan yhä uusia pilviä ja saavan ne leimahtelemaan salamoista. Vasta kun hänen vihaansa alkoi sekoittua pohjatonta surua ja menetyksen tunnetta pilvet avautuivat piiskaavaksi sateeksi. Hän puki ylleen, muttei kyennyt painamaan kypärää päähänsä vaan lysähti toivottomana sängyn reunalle. Hiljaiset kyyneleet valuivat Keski-Maan Herran kasvoille ja rautainen kypärä putosi kolahtaen lattialle. Viha oli peittänyt lukemattomiksi vuosiksi muistot kaikesta muusta paitsi kivusta ja pelosta. Niistä se oli ammentanut voimaa ja mustuttanut hänen sydämensä ennen hänen kukistumistaan. Ja juuri viha oli pitänyt hänen unensa mustina ja hirvittävinä koko sen ajan kun hän oli odottanut ja uneksinut.

Nyt nuori haltia oli kuitenkin herättänyt Sauronin mieleen joitakin sellaisia muistoja, joita hän oli kantanut aarteinaan ennenkuin kaikki oli sortunut hänen elämässään. Hän muisti asioita ennen pohjatonta vihaansa ja tärisi kevyesti. Tunteet joita hän ei ollut tuntenut ikuisuuksiin kieppuivat hänen ruumiissaan, sekoittuen vihaan ja suruun. Ne olivat kuitenkin vain aaveita hänen menneisyydestään, eikä niillä ollut ollut sijaa Sauronin tietoisuudessa enää pitkiin aikoihin.

Vähitellen tunnemyrsky Mustan Ruhtinaan mielessä alkoi laantua, mutta ulkona sade piiskasi yhä mustaa kiveä ja salamat räsähtelivät ilman halki. Hän nousi sängyn reunalta ja asteli hitaasti parvekkeelle. Tuuli riepotteli Sauronin hiuksia, mutta rajuilma kulki käsi kädessä sen raivon kanssa, joka hehkui punakeltaisista silmistä.

Raivo ei tuntunut hellittävän Mustan Ruhtinaan mielestä ja siihen sekoittui kärsimättömyyttä. Hän ei kyennyt pitämään tunteitaan hallinnassa, eikä siten palaamaan alamaistensa pariin. Hän tiesi liiankin hyvin murskaavansa vain kaiken elollisen minkä näkisi jos laskeutuisi valtaistuinsaliinsa. Etsiessään keinoa hallita tunteitaan Sauronin mieleen nousi kuva nuoresta haltiasta, joka oli antautunut hänelle edellisenä iltana. Hän muisti hyvin sen rauhallisen tunteen, joka oli seurannut heidän rakasteluaan. Musta Ruhtinas käänsi ajatuksensa ulospäin ja etsi haltiaa. Tuntiessaan tämän ajatukset hän tunkeutui niihin ja käski tätä murskaavalla voimalla palaamaan.

Legolas oli paennut Keski-Maan Herran edestä niin nopeasti kuin oli vain kyennyt. Hän oli juossut ulos huoneista ja alas portaita. Hän oli syöksynyt sisälle hobittien huoneisiin ja painanut oven tiukasti kiinni perässään. Hengittäen katkonaisesti haltia oli painanut selkänsä ovean vasten ja vasta sitten kiinnitänyt huomionsa säikähtäneisiin hobitteihin, jotka tuijottivat häntä silmät ymmyrkäisinä.

Puinen ovi ei tuntunut turvalliselta haltian selkää vasten ja hän valui lattialle istumaan ja tasaamaan hengitystään. Hän katsoi hiljaa puolituisia ja haroi sitten hiuksiaan tärisevin käsin. Hermostunut naurahdus karkasi Legolasin huulilta ennenkuin hän alkoi nyyhkyttää lohduttomasti. Pienet kädet ilmestyivät silittämään hänen hiuksiaan ja hartioitaan ja pelästyneet, mutta rauhoittavat äänet yrittivät saada hänet lopettamaan itkemisen.

Vasta kun kyyneleet alkoivat kuivua Legolasin kasvoilta hän kykeni puhumaan. Ymmärtämättä syytä, hän kertoi puolituisille mitä oli tapahtunut. Välillä hänen äänestään kuulsi pelko, viha ja inho ja välillä ihmetys. Väsyneesti haltia painoi päänsä ovea vasten ja hiljeni saatuaan kertomuksensa loppuun. Hän oli uuvuksissa ja peloissaan.

Legolas painoi kasvot käsiinsä ja voihkaisi hiljaa. Hän oli sekaisin kaikesta mitä oli tapahtunut ja toivoi ettei olisi tilanteessa jossa oli. Kenties joku muu ei olisi nostattanut Mustan Ruhtinaan vihaa edellisenä iltana, kenties joku muu olisi vahvempi kuin hän ja kykenisi vastustamaan Keski-Maan Herraa. Jossitteluun ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä kukaan heistä ei voinut olla huomaamatta rajuilmaa, joka ulvoi tornin ulkopuolella. Eikä kenelläkään ollut epäillystä siitä, kuka oli myrskyn takana.

"Mitä minä teen?", Legolasin ääni oli heikko epätoivoinen kuiskaus. Hän pelkäsi, että joutuisi kohtamaan Keski-Maan Herran vielä useasti ja toivoi, että tietäisi mitä tehdä. Hänellä ei ollut varaa suututtaa herraansa, se kostautuisi paitsi hänelle itselleen, myös muille. Hobitit näyttivät yhtä neuvottomilta kuin hänkin ja väristen Legolas kietoi kädet ympärilleen.

Lopulta kun kukaan ei puhunut Merri nousi ylös ja puditseli roskat pois housuiltaan. Hän katseli hetken aikaa ulos mietteliään näköisenä ja kääntyi sitten katsomaan ystäviään ja Legolasia.

"Varmasti Aragorn tai joku muu tietäisi", hän keikkui kantapäillään ja antoi sanojensa upota muiden tajuntaan. Legolas ymmärsi heti hänen aikeensa. Hän ei näyttänyt iloiselta.

"Jos sinut saadaan kiinni sieltä, tuskin tapaamme enää", haltian ääni oli kolkko ja pehmeä samaan aikaan. Hän arvosti puolituisen rohkeutta, mutta ei halunnut asettaa tätä vaaraan. Virnistys kohosi Merrin kasvoille ja hän vilkaisi ovelasti Pippiniä, joka punastui korviaan myöten.

"Mutta he eivät saa", kaikkien katseet olivat kiinnittyneet nolostuneeseen Pippiniin samalla kun Merri puhui. Kuin selitystä vaatien Frodo tökkäsi vieressään istuvaa Pippiniä kylkeen ja kohotti toista kulmaansa.

"Eh, ei mitään. Pitkä juttu...", Pippin ei ollut kovin innokas vastaamaan uteluun, vaan onnistui punastumaan vielä asteen punaisemmaksi. Hän tuijotti lattiaan ja oli kovin kiinnostunut kivenpalasta jota pyöritti sormissaan.

"Ei se ole sinua aikaisemmin estänyt", Frodo naurahti hyväntahtoisesti ja hetkeksi koko kammottava tilanne tuntui unohtuvan, kun hobitit pääsivät jälleen kiusoittelemaan toisiaan. Samkin hymyili hiukan, kuin jonkun vanhan muiston vallassa.

Legolas oli ainoa huoneessa olevista, joka ei voinut löytää syytä hymyillä. Hän tunsi ilmassa väreilevän vihan nyt vahvemmin kun oli ehtinyt rauhoittua. Viha tuntui huumaavalta, vaikka siihen oli sekoittunut muutakin. Hän ei vain saanut otetta siitä, mitä se jokin oli. Vähitellen pelko alkoi kasvaa jälleen ja nyt hän pelkäsi enemmän muiden puolesta, kuin itsensä.

"Mene..." haltian ääni oli hiljainen, mutta kuolemanvakava. Merri hätkähti sen kuulleessaan ja jäi hetkeksi epäilemään olisiko kuitenkaan järkevää lähteä yhtään minnekään. Kun Pippin sitten kiskoi häntä hihasta, hänen oli pakko nousta ja kaksikko katosi ovesta portaikkoon.

Painostava hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Kaukana ulkona tuuli ulvoi, mutta kukaan lattialla kyyhöttävistä ei sitä huomannut. He kuulostelivat aivan toisenlaisia ääniä. Oven narahdusta, raskaita askelia tai hobittijalkojen hiljaisia läpsähdyksiä. Aika venyi ikuisuudeksi ja se piinasi heidän mieliään. Pelot saivat voimaa epävarmuudesta ja kauhut, jotka nousivat itse kunkin mieleen eivät antaneet sijaa rauhallisille ajatuksille. He odottivat istuen erillään varautuen pahimpaan.

Haltia säpsähti. Sen seurauksena kaksi hobittia painautuivat lähemmäs toisiaan. He katselivat kalvennutta haltiaa, joka nousi hitaasti ylös. Avuttomuus ja pelko loistivat jalon olennon silmistä, mutta puolituiset eivät uskaltaneet sanoa sanaakaan.

"Minun pitää mennä", haltian ääni oli miltei hajamielinen, kun hänen huulensa muodostivat sanat. Hän raotti ovea vain hiukan ja pujahti ulos. Ovi narahti hiukan sulkeutuessaan ja sitten oli taas hiljaista.

Legolas nousi portaat hitaasti. Hän tunsi kulkevansa kohti tuomiotaan, joka olisi pahempi kuin kuolema. Hän ei ollut koskaan halunnut niin kovasti päästä puiden keskelle Synkmetsään. Hän kaipasi kotiaan ja kaikkea minkä oli menettänyt, pelko alkoi hitaasti lannistaa hänen rohkeutensa. Haltia pelkäsi kipua, jota tiesi herransa aiheuttavan hänelle. Kun hän lopulta seisoi Mustan Ruhtinaan edessä, ei hän uskaltanut nostaa katsettaan.

Sauron hämmentyi nähdessään haltian edessään. Hän oli aikonut käyttää haltiaa tyynnyttämään mielensä, mutta nyt hän ei kyennyt muistamaan miksi oli ollut niin täynnä vihaa. Tietämättä mitä tehdä tai sanoa hän ainoastaan seisoi haltian edessä. Kummallinen tunne, jota hän ei tunnistanut aaltoili hänen vatsanpohjassaan. Hiljaisuus vain venyi huoneessa, mutta kumpikaan ei huomannut rajuilman seestymistä ja muuttumista hitaaksi tihkuksi.

"Tule", Mustan Ruhtinaan ääni oli hiljainen ja piti sisällään vain aavistuksen uhkaa, jos sitäkään. Legolas nyökkäsi ja seurasi herraansa makuuhuoneeseen. Hän pelkäsi, että rauhallisuus oli vain tyyntä myrskyn edellä, Keski-Maan Herran juoni hänen kiduttamisekseen. Hän ei muistanut edellisen yön tai aamun rauhallisia hetkiä, vaan vain ne jolloin häntä oli satutettu ja piinattu.

Makuuhuone oli pimeä ja kun ovi sulkeutui heidän perässään, Legolas ei kyennyt näkemään mitään. Haltialle se oli kammottavaa, hän oli tottunut pimeään Synkmetsässä, mutta läpitunkematon pimeys oli jotakin aivan erilaista. Hän näki kuitenkin pian taas hirvittävät tuliset silmät edessään, kun Musta Ruhtinas kääntyi katsomaan häntä. Hän nielaisi pelosta ja toivoi tuskansa olevan nopeaa.

Legolas säpsähti tuntiessaan höyhenenkevyen kosketuksen huulillaan. Sormet katosivat sen seurauksena ja hetkeen mitään ei tapahtunut. He seisoivat liikkumatta vastakkain ja kumpikaan ei sanonut mitään. Haltia ei tiennyt mitä peliä hänen herransa tällä kertaa pelasi, muttei halunnutkaan kysyä. Hän pelkäsi mitä hänen uhmakkuutensa voisi saada aikaan. Varovasti hän kuitenkin nosti katseensa Mustan Ruhtinaan silmiin. Ne katsoivat häneen takaisin tarkaavaisina, tarkkaillen hänen jokaista elettään.

Hitaasti Keski-Maan Herra kumartui eteenpäin ja painoi huulensa kevyesti haltian huulille, joka veti hätäisesti päänsä kauemmaksi. Tajuttuaan mitä oli tehnyt Legolas kirosi mielessään ja pakotti itsensä astumaan askeleen eteenpäin ja poistamaan heidän välillään olevan etäisyyden. Hän kohotti kätensä varovasti herransa kasvoille ja kurkottautui suutelemaan tämän kuolemankylmiä huulia. Ne avautuivat hänelle vasta hetken kuluttua ja välittämättä tuntemastaan inhosta haltia tutki kielellään toisen suuta. Jatkaessaan suudelmaa Legolas laski toisen kätensä alemmas ja alkoi näppärästi availla haarniskan solkia ja nyörejä. Hän muisti huoneessa olevan pöydän ja ohjasi herransa yllättävän helposti sen viereen.

Saatuaan haarniskan osat laskettua hiljaa yksitelleen pöydälle Legolas lopetti suudelman. Hän ei halunnut minkään aiheuttavan häiriötä. Tietämättä miten varastaa herransa huomion toisella tavalla hän pakotti itsensä suutelemaan jälleen Mustan Ruhtinaan huulia. Samalla hän upotti kätensä herransa hiuksiin. Hän ei ollut yllättynyt tuntiessaan miten karheat ne todella olivat. Hän oli tuntenut ne ihollaan edellisenä iltana, mutta ei ollut kyennyt ajattelemaan, että haltian hiukset voisivat olla niin karkeat. Haluamatta kuitenkaan takertua ajatukseen Legola ohjasi Mustan Ruhtinaan sängyn vierelle. Hän lopetti suudelman ja katsoi tulihekuisiin silmiin hiljaa.

Hitaasti haltia kävi makuulle ja katsoi herraansa varovasti. Sauron oli huumaantunut lämmöstä, jota haltia säteili ja tämän kosketuksista. Hän tunsi olonsa kömpelöksi ja laskeutui haltiaakin hitaammin tämän vierelle. Hän kosketti epävarmana haltian kasvoja ja kurottautui sitten suutelemaan haltiaansa, kun tämä ei vastustellut. Huumaava tunne vain kasvoi. Pitkän tovin kuluttua hän kuitenkin käänsi haltian vatsalleen ja toisti edellisöiset valmistelut. Tällä kertaa hän käytti kuitenkin enemmän aikaa ja työntyessään haltiaansa, hän sai vain hiljaisen ynähdyksen vastaukseksi.

Legolas haukkoi henkeään kun Musta Ruhtinas osui juuri oikeaan kohtaan jo ensimmäisellä työnnöllä. Hän ei kyennyt ymmärtämään mistä niin valtava nautinto tuli. Tuntui kuin koko tilanne olisi haalistunut taustalle ja vain jatkuva uskomaton tunne olisi ollut olemassa. Hän ei enää piitannut siitä, kuka kaiken aiheutti vaan janosi yhä lisää. Lisää, kovempaa. Hän ei tiennyt valittavansa ääneen, eikä kuullut omaa huutoaan tullessaan pimeässä huoneessa kylmästä hiestä kiiltelevän herransa alla.

Sauron lepäsi nukkuvan haltian vierellä ja uskaltamatta edes koskettaa tämän hiuksia. Hän pelkäsi rauhan katoavan sydämestään heti kun haltia heräisi ja näkisi hänen kasvonsa. Ulkona aurinko oli hitaasti laskemassa, mutta sen voimakas hehku valaisi koko huoneen. Haltia näytti kauniilta kylpiessään syksyn oranssissa hohteessa. Jokin hänen sisällään halusi kovasti vetää haltian lähemmäs, mutta hän sulki sen mielestään ja vain odotti.

Vähitellen Legolas alkoi heräillä. Hän ei aluksi tiennyt missä oli, kun lämmin aurinko osui hänen silmiinsä. Hän hymyili raukeasti, tuntien yhä nautinnon jäljet kehossaan. Kääntäessään päänsä sivulle, hän kuitenkin muisti kaiken. Mustat lattiat ja seinät sekä karkealla pöydällä lojuva haarniska olivat riittävä muistutus, eikä hän uskaltanut kääntyä toiseen suuntaan. Huoneen täytti hiljaisuus, eikä hän kyennyt kuulemaan muuta, kuin oman hengityksensä ja sydämenlyöntinsä. Silti hän tiesi jonkun olevan takanaan. Eikä hänen tarvinnut miettiä pitkään, tietääkseen kuka tuo joku oli.

Hämärän laskuetumiseen ei ollut enää pitkä aika, mutta vielä auringon valaessa kultaansa huoneeseen Legolas tunsi sormien koskettavan leukaansa. Ne käänsivät hänen päänsä toiseen suuntaan ja hän toivoi, että olisi maannut kyljellään eikä selällään. Hän joutui vastentahtoisesti kääntämään katseensa kohti herraansa, eikä kohdannut tämän katsetta vaan katsoi tämän kaulaa. Käsi kietoutui hänen ympärilleen ja veti lähemmäs kylmyyttä huokuvaa vartaloa. Legolas sulki silmänsä ja painoi päänsä jäykästi vasten herransa rintaa. Hän oli vastatusten koko Keski-Maan suurimman vihollisen kanssa, rakastavaisille sopivan asennon irvikuvassa. Hän ei kyennyt ymmärtämään miten asiat olivat päätyneet siihen pisteeseen.

Sauron tunsi haltian jäykkyyden, muttei välittänyt. Hän oli rauhallinen ja nautiskeli lämmöstä, jota ei ollut omassa kehossaan tuntenut tuskin koskaan. Hän muisti kuinka hänen oma vartalonsa oli kylmettänyt häntä jo kauan ennen kaikkea vihaa ja tuskaa. Unohtaakseen kipeät ajatukset hän kohotti haltian leukaa ja suuteli tätä voimakkaasti. Haltia ynähti vastalauseeksi, mutta se ei haitannut. Hän oli saanut haudattua häiritsevät ajatukset ja vapautettuaan toisen suudelmasta, hän nousi sängyltä ja pukeutui. Hän ei jaksanut edes piitata siitä, että haltia näki hänet kaikessa hänen rujoudessaan. Kun Sauron oli painanut kypärän päähänsä, hän lähti jättäen haltiansa yksin sängylle.

Legolas ei uskaltanut katsoa herraansa kun tämä nousi ja kiipesi hänen ylitseen. Kuitenkin kuullessaan tämän pehmeät askeleet kiveä vasten hän käänsi katseensa ja katsoi Mustaa Ruhtinasta. Tämä seisoi selin häneen, mutta vain hartioille ulottuvat hiukset eivät kyenneet peittämään arpia, jotka peittivät koko selän. Vartalo, jota hän katseli olisi voinut olla miellyttävä silmälle, ellei se olisi ollut niin suuressa ristiriidassa sen kanssa, että se kuului haltialle.

Musta Ruhtinas kääntyi sivuttain kiinnittäessään solkia käsivarressaan. Legola käänsi hetkeksi päänsä pois, mutta tarkasteli sitten tarkemmin herransa piirteitä. Ne olivat kovin nuoren näköiset ja sirot. Ilman arpia ne olisivat olleet kauniit, mutta sellaisina kuin ne nyt olivat, ne muistuttivat örkin ja haltian välimuotoa. Lagolas tunsi kasvoilleen kohoavan inhoavan ilmeen ja kääntyi kyljelleen seinää päin. Pian hän kuuli raskaat askeleet ja tiesi olevansa yksin. Värähtäen hän sulki silmänsä ja pakotti itsensä uneen.

Hobitit uskaltautuivat takaisin puutarhaan ja Mustan Ruhtinaan huoneisiin vasta seuraavan päivän ollessa puolessa. Kun heille selvisi, että Legolas oli kunnossa, he kiiruhtivat etsimään hänelle ruokaa. Pippin oli onnistunut kähveltämään, jopa uuden tunikan ja housut. Ne eivät sopineet kovin hyvin, mutta kelpasivat. Iltapäivällä Merri pujahti haltian luokse ja vilkuili ympärilleen varuillaan.

"Näin Aragornin...", puolituinen näytti pelkäävän, että Musta Ruhtinas kuulisi hänen puheensa ja ilmestyisi tyhjästä lopettamaan hänen lyhyen elämänsä. Legolasin kannustamana hän kuitenkin jatkoi. "Hän ehdotti, että houkuttelisit Hänet ... eh... kun Hänellä olisi muuta ajateltavaa, ymmärrät varmaan, niin yrittäisit surmata hänet..."

Legolas näytti epäilevältä. Hän ei uskonut idean onnistuvan, tuskin mikään tavallinen ase pystyisi vahingoittamaan Keski-Maan Herraa ja haltioiden lumotut aseet Hän varmasti aistisi. Huokaisten hän puristi käteensä lyhyen veitsen, jonka Merri hänelle antoi. Puolituinen näytti pelokkaalta ja surulliselta.

"Hän ei keksinyt muuta. Sanoi... Sanoi, että ainakin sinun kärsimyksesi lyhenisivät", Merri alkoi hiljaa näähkyttää ja Legolas kietoi kätensä tämän ympärille ja yritti hymyillä.

"Minä en jätä teitä yksin. Usko minua", Merri näytti siltä, että yritti kovasti uskoa Legolasin sanoihin, mutta kumpikaan ei uskonut niihin sydämessään. He istuivat pitkään hiljaa kahden, eivätkä muut kehdanneet heitä häiritä.

Joka ilta Legolasin mieltä painoi pelko ja hän odotti hermot kireällä kuulevansa raskaat askeleet portaikosta. Niitä ei kuitenkaan kuulunut ja elämä vaikutti asettuneen rauhallisiin uomiin. Hobitit viettivät paljon aikaa ylhäällä haltian kanssa, vaikka puutarhassa ei ollutkaan oikeastaan mitään tehtävää. He puhuivat paljoan, kertoivat tarinoita ja antoivat takkatulen lämmittää. Erityisesti puolituiset olivat olleet innoissaan löytäessään eräänä aamuna kasan polttopuita huoneensa edustalta. Roihuava tuli teki olon kotoisammaksi synkkenevinä iltoina muuten niin karuissa huoneissa.

Vähitellen sää kuitenkin huononi. Aurinko ei pian näyttäytynyt ollenkaan ja Mordoria peitti tumma varjo, joka ei hälventynyt rajuista tuuliista, jotka alkoivat riepotella kaikkea mikä niiden tielle osui. Puolituiset ja Legolas ymmärsivät pian mistä oli kyse ja huoli asui yhä vahvempana haltian mielessä. Hän ei halunnut aiheuttaa vaaraa pienille ystävilleen ja toivoi, että olisi ainoa joka joutuisi maksamaan petoksesta. Hän epäili kuitenkin, että Mustan Ruhtinaan vihaa ei yhdellä kuolemalla laannutettaisi.

Legolas oli jo miltei menettänyt käsityksensä vuorokauden ajoista, niin pimeäksi olivat Mordor ja torni muuttuneet. Hän hätkähti kuitenkin kuullessaan raskaat askeleet ensimmäistä kertaa viikkoihin. Ne lähestyivät ja haltia nousi paikaltaan takkatulen lämmöstä. Puolituiset olivat jossakin alhaalla noutamassa ruokaa ja hän oli iloinen siitä. Hän ei halunnut heidän joutuvan todistamaan kuolemaansa. Vaikka hän kuinka yritti pitää mielensä rauhallisena, hän ei voinut olla huomaamatta hengityksensä kiihtyvän nopeasti. Päivä ei ollut vielä kääntynyt iltaan, mutta ulkona pimeys oli täydellinen.

Ovi narahti pahaenteisesti, kun Keski-Maan Herra astui haltiansa eteen. Legolas tarkkaili herraansa hermostuneena kun tämä lähestyi häntä hitaasti, kuin vaanien. Hän hengähti hätääntyneesti kun hänet nostettiin vahvoille käsivarsille ja kannettiin makuuhuoneeseen. Sänky tuntui epämiellyttävän kovalta, kun hänet pudotettiin sille ja haltia ei voinut olla irvistämättä. Se oli kuitenkin pienin hänen murheistaan kun hän puolittain näki ja puolittain kuuli herransa riisuvan varusteitaan. Toisesta huoneesta heijastuva tulen loimotus ei luonut riittävästi valoa, jotta haltia olisi nähnyt kunnolla. Nielaisten hän katseli herraansa ja toivoi ettei tämä huomaisi pientä veistä, joka hänellä oli vyöllään.

Sauron seisoi alasti sängyn vierellä ja katseli nälkäisesti haltiaansa. Hän himoitsi tämän lihaa, hän halusi upottaa itsensä siihen ja tuntea haltian värisevän nautinnosta. Haltian nautinnolliset äännähdykset viime kerralla olivat soineet hänen päässään kauan. Huudot olivat olleet jostain syystä musiikkia hänen korvilleen ja nyt kun hän oli tullut taas haltiansa luoke, hän ei ymmärtänyt miksi oli odottanut niin pitkään. Vain tämän näkeminen sai Sauronin himon syttymään ja kun hän oli nostanut haltian käsivarsilleen hänen ajatuksensa olivat sumentuneet. Hänessä sykki tarve ottaa hoikka olento, joka makasi sängyllä.

Musta Ruhtinas kiipesi sängylle haltian ylle ja tarkkaili tämän kasvoja. Jotakin oli kuin piilossa tämän silmissä, päättäväisyyttä tehdä jotakin. Hän ei jaksanut piitata siitä, vaan vangitsi tämän huulet omillaan. Helposti hän houkutteli ne aukeamaan ja tunkeutui vastahakoiseen suuhun. Haltian maku oli juovuttava ja hän janosi lisää. Enemmän haltiastaan. Hymyillen ilkikurisesti hän lopetti suudelman aikeenaan jatkaa matkaansa alemmas. Hymy pyyhkiytyi nopeasti pois, kun hän tunsi kylmän raudan pureutuvan lihaansa. Hän oli kuvitellut, ettei enää koskaan joutuisi tuntemaan sitä tunnetta. Kun terä katosi hiljainen parahdus oli ainoa kuultava ääni huoneessa.

Haalea veri valui Legolasin käsille kun hän veti veitsen ulos. Hänen kätensä tärisivät ja hän tunsi kauhua siitä mitä oli tehnyt. Hän ei ollut murhaaja, muttei voinut muutakaan. Kaikin voimin hän työnsi Mustan Ruhtinaan päältään ja hyökkäsi tämän kimppuun. Hän kohosi nyt herransa yllä ja veitsi kohotettuna. Hän epäröi kuitenkin liian kauan iskuaan, sillä kun hänen kätensä laski kuolettavaan iskuun rautainen ote ympäröi hänen ranteensa. Parahtaen hänen oli irrotettava otteensa veitsestä. Ote kuitenkin katosi pian ja hän kyyristyi peläten sängylle kun hänen herransa nousi ylös.

Legolas odotti kohtaloaan, mutta huone oli hiljainen. Kun hän lopulta uskaltautui kohottamaan katseensa, hän ei nähnyt ketään. Huone oli autio ja ainoa asia joka todisti tapahtuneesta, oli verinen lyhyt veitsi, joka lojui yhä hänen vieressään. Ynähtäen hiljaa haltia yritti parhaansa mukaan pyyhkiä käsiään tahraavan veren pois, mutta se tuntui lähes mahdottomalta. Lopulta lähes hysteerinen käsien puhdistaminen muuttui nyyhkytykseksi ja haltia lyyhistyi sängylle.

Ennen kuin Legolas oli ehtinyt rauhoittua portaikosta kuului askeleita. Ne eivät kuuluneet puolituisille, eivätkä hänen herralleen. Irvistäen itsekseen hän katseli örkkejä, jotka lähestyivät häntä aivan yhtä inhoavat ilmeet kasvoillaan. Hän tajusi olla vastustelematta kun ne tarttuivat häneen ja raahasivat portaikkoon ja lähes loputtomia askelmia alas. Vasta kun he saapuivat maan alle, hän alkoi riuhtoa vastaan. Kipeä isku osui häntä takaraivoon, mutta hän vain horjahti polvilleen. Örkit kiroilivat hetken ja sitten tuli mustuus.