Kirjoittajan huomautus: Jouduin hieman siistimään tätä lukua, koska muuten siitä olisi tullut K18-materiaalia, jota ei saa täällä FFN:ssä julkaista. Aidon ja alkuperäisen voi lukea AniFinns-forumin osastolta "Fan Fiction", linkki kirjailijaprofiilissani.

2. luku

"Hyvä, riiddää, jadgedaan huomenna", Ifrish sanoi lopulta. "Medrash näyddää sinulle nuggumabaiggasi, Visser."

Sama ihmisohjastaja, joka oli käpälöinyt minua, johdatti minut studioiden siipirakennukseen ja siellä ylelliseen sviittiin.

"Ilmoittakaa jos tarvitsette jotain, Visser", Medrash hihitti jättäessään minut yksin. Minä en sillä hetkellä halunnut mitään muuta kuin pestä sen inhottavan öljyn pois turkistani.

Paljon myöhemmin astuin ulos sviitin kylpyhuoneesta läpimärkänä mutta vieläkin hieman öljyisenä. Mielessäni oli viipynyt hetken ajatus pyytää Medrashia selänpesijäksi, mutta olin luopunut ajatuksesta. Otin sen sijaan videopuhelimeni käteen ja loin yhteyden Maan kiertoradalle –en kuitenkaan emoaluksen tai sapelialukseni yleiseen vastaanottimeen, vaan Jillin henkilökohtaiseen videopuhelimeen.

Jillin kauniit naispuolisen andaliitin kasvot ilmestyivät näkyviin ja hänen ajatuspuheensa kuului minulle tavallisena puheena: "Hei, Visser. Täällä on kaikki kunnossa, puhuin juuri Iniss Kaksi-Kaksi-Kuuden kanssa hologrammiprojektorin kautta ja hänen mukaansa olemme saaneet taas uusia vapaaehtoisia ihmisisäntiä."

(Entä andaliittisissit?) tiedustelin.

"Heistä ei ole kuulunut mitään. Ei mitään", Jill sanoi pahoittelevaan sävyyn. Tuhahdin tyytymättömänä.

"Oletko muuten yksin?" Jill kysäisi. Nyökkäsin.

"Hyvä. Niin minäkin", kihersi Jill. "Makaan meidän sängyllämme. Haluaisitko kertoa… millaisia kuvia sinä tänään poseerasit?"

(Voinhan minä kertoakin), sanoin virnistäen, sillä tiesin, mitä Jill aikoi. Eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. (Minä seisoin siellä… kameroiden keskellä… öljyttynä… ja kaikki katsoivat… eivät niinkään minua, vaan minun vartaloani, jos ymmärrät mitä tarkoitan…)

"Sinulla on niin upea vartalo, että sitä kelpaakin katsella), Jill kehräsi.

(Pidin lihakseni jännittyneinä), jatkoin. (Virnistelin räävittömästi kameroille. Ja ajattelin sinua kiihottuakseni…)

"Kuvasivatko ne sinut siinä tilassa!" Jill hihkaisi.

(Kyllä, ja monta kuvaa ottivatkin), rehentelin. (Usko tai älä, minä nautin siitä…)

Heittäydyin makuulle vuoteen päälle ja muutin ajatuspuheääntäni sellaiseksi, että se välittyisi Jillin korviin matalana kähinänä. ( Mutta nyt minun tekisi kovasti mieli sinua aivan aidosti…)

"Voi Visserrr…" Jill hyrisi. "Minun ei tarvitse kuin ajatella sinun trimmattua kehoasi, niin olen jo halusta sekopäinen…"

(Tiedätkö mitä? Jos minä olisin siellä, niin sitoisin sinut kiinni ja rakastelisin sinua kunnes valuisit verta…)

"Et väsyisi koskaan", Jill huokaili. "Ja pieksäisit minut lopuksi hännälläsi… Ja minä vain kirkuisin ja voihkisin nautinnosta enkä saisi koskaan tarpeekseni… ja voisin minä sitten morfata ihmiseksikin…"

(Aah! Jatka! Mitä sinä sitten tekisit!) minä voihkaisin.

"No, voisinpa vaikka näyttää, mitä kaikkea ihanaa ihmisen suulla voi tehdä…" Jill kikatti. "Ja vahvat ihmisen kädet apuna…"

Mitä kertoo olennosta, jos hän saa pelkillä sanoilla sinut hulluksi kiihkosta? Samassa tulin ajatelleeksi erästä käytännön asiaa.

(Tuota noin… Jill?) kähähdin. (Voisimmeko me lopettaa? Minä katsos… en osaa vaihtaa lakanoita.)

Jill nauroi. "Ymmärrän."

Hän näytti kuitenkin kovin pettyneeltä.

(Odotas vain kun palaan sinne), minä sanoin, (niin saat sellaista kyytiä että muistat sen loppuikäsi.)

Jill nauroi uudelleen. "Teen mitä haluat, Visserini."

Hänen ilmeensä vakavoitui, muuttui jopa hieman surumieliseksi. En edes osannut tulkita sitä täysin. Hänen seuraava eleensä puolestaan jäi minulle täysin käsittämättömäksi: kuin hän olisi halunnut repiä sydämen irti rinnastaan ja antaa sen minulle. Sitten kuva pimeni. Kohautin olkapäitäni ja laitoin videopuhelimen pois.

Seuraavana aamuna minut käytännössä revittiin sängystä meikkaajien käsittelyn kautta kuvauksiin -erittäin rohkeisiin kuvauksiin. En tiedä olivatko Ifrishin apulaiset imeyttäneet kavioihini jotain kun olin nukkunut, mutta minä paljastin kameroille aivan kaiken enkä tuntenut lainkaan häpeää. Sitä olisi voinut jatkaa vaikka loputtomiin. Tulin muutaman hetken verran jopa ajatelleeksi, että voisin lopettaa visserinä ja ryhtyä Seyranen malliksi. Myöhemmin kuitenkin jo nauroin mielessäni ajatukselle.

Joissakin kuvissa saatoin maata rentona sängyllä tai seistä suihkussa nautiskeleva ilme kasvoillani, välillä taas poseerasin enemmän luonnettani vastaavia kuvia kädet puuskassa ja häntä pystyssä, ylläni äärimmäisen tiukka ja vartalonmyötäinen nahka-asu. Kuvia kuvien perään. Salamavalojen räiskettä. Ei liene mikään ihme, että olin aivan rättiväsynyt, kun Ifrish viimein ilmoitti: "No niin, darvidsemamme guvad algavad olla dässä. Visser, sinulla on nyd hieman leboaigaa ennen haasdaddelua."

(Haastattelua?) minä kähisin. (Oletteko te varanneet minulle vielä sellaisenkin?)

"Diedysdi, meillähän bidää olla sinusda jonginlainen juddugin. Dule vähän ajan bääsdä, Gargina Viisi-Neljä-Neljä ododdaa sinua siellä." Ifrish viittasi lyhyillä vaaleilla hiuksilla varustettuun ihmisohjastajaan, joka oli ollut edellisenä päivänä toisen Garginan kanssa studiolla.