Hyönteismyrkky

Luku 1

Päivä oli hiostavan kuuma, eikä taivaalla näkynyt pilven riekalettakaan. Keskipäivän aurinko paahtoi minua kuin helvetin tuli, jonka liekkeihin varmasti joutuisin kuolemani jälkeen paistumaan kaikkien tekemieni syntien tähden. Tämä ei tosin ollut päällimmäinen ajatus mielessäni juuri sillä hetkellä, kun puoliksi kävelin ja puoliksi juoksin erästä Gray Laken soratietä pitkin. Perässäni raahasin kädestä pitäen punkeroa pikkuveljeäni Rickiä. Hänen sormiensa nivelsiteet naksuivat, kun revin häntä väkisin eteenpäin.

"Emmekö kohta ole perillä, Heather?" hän kysyi läähättäen kuin janoinen koiranpentu. "En jaksa enää kovin kauaa."

"Älä viitsi koko ajan marmattaa!" tiuskaisin ja yritin pidentää askeleitani niin, että pian melkein loikin. "Olemme kulkeneet vasta neljä mailia, ja tiedät hyvin että samanmoinen matka on meillä vielä edessä."

"Voisimmeko sitten pysähtyä vähäksi aikaa?" se laiska niljake tiedusteli. "Pikku pikku hetkeksi? On niin kuuma."

"Ei tule kuuloonkaan", vastasin tiukasti. "Olemme jo nyt toivottoman myöhässä. Jos pitäisimme taukoja joka välissä, emme ikinä pääsisi perille. Sitäpaitsi katso ympärillesi. Ei täällä ole mitään paikkaa mihin jäädä vetelehtimään."

Tien kummallakaan puolella ei ollut edes yhtä vaivaista puuta, saati mitään muutakaan heinänkortta suurempaa, joka olisi voinut suoda meille hetkellisen levähdyksen varjossa. Sellaista Gray Laken seutu oli; paljaaksi kynittyä ja karua.

Järven ympärille ja sen läheisyyteen vuosikymmenien saatossa muodostunut kylä ei varsinaisesti ollut mikään eteläisen osavaltiomme New York. Parisen sataa vanhaa lautatönöä siellä täällä, ja muutamia kymmeniä uudempia, suurempia tiilirakennuksia; siinä koko roska. Minkäänlaisia palveluja ei ollut saatavilla, lähin kauppakin oli Westleyssä, 17 mailia luoteeseen.

Yksi uusista omakotitaloista kuului Rickin ja minun tädille ja sedälle, Mona ja Bradley Munchille. Mona oli äitimme sisar, he olivat kaksoset mutteivät identtiset, ja Bradley tämän aviomies. Rouva ja herra Munch kävivät töissä Westleyssä, kuten suurin osa tiilirakennusten omistajista. Vanhemmissa taloissa puolestaan asui maanviljelijöiden lisäksi lähinnä järven vieressä sijaitsevan jo toimintansa lopettaneen tehtaan entisiä työläisiä ja heidän köyhiä ja syrjäytyneitä jälkeläisiään.

En ollut silloin vielä edes syntynyt, kun viimeisetkin metsänsuikaleet hakattiin tehtaan raaka-aineeksi. Sen myrkkypäästöt olivat värjänneet ennen niin kirkkaan ja kimaltavan järven harmaanruskeaksi, limaiseksi jätealtaaksi. Siitä Gray Laken alue saikin nimensä.

Kompastuin kengännauhaani ja lensin naamalleni hiekalle. Kirosin raskaasti kun Rick kaatui päälleni. Kaduin sanojani heti paikalla. "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu" kaikui korvissani isoäitini ankaralla äänellä.

"Mitä meninkään tekemään, mitä meninkään tekemään, taas!" mutisin epätoivoisesti pudistellessani hiekkaa vaatteistani.

"Saatanan saatana. Voihan jumalan peräsuolen vit-" veljeni alkoi matkia minua hieroessaan polveensa tullutta nirhamaa.

"Ei Rick!" huusin ja tungin nyrkkini hänen suuhunsa jottei hän voinut jatkaa. "Älä ota mallia syntisestä!"

Rick kakoi hetkisen. "Kuule Heather", hän sanoi meidän lähdettyämme taas liikkeelle. "Jos kerran olemme toivottoman myöhässä, niin miksemme käänny takaisin?"

"Ehdimme toki vielä kaksin uimaan ennen päivällisaikaa, vaikka uimakoulusi loppuikin jo", selitin. "Säästyipähän puolitoista dollaria. Laitetaan se vaikka rukousnauhakassaan."

Kohta poikkesimme maantieltä oikealle. Vielä muutaman minuutin matka keltaiseksi kuivuneen ruohikon läpi puikkelehtivaa pikkupolkua ja olimme vihdoinkin perillä järven rannalla.

"Hurraa!" Rick huudahti innoissaan. Hän repi nopeasti vaaleanvihreän, hikisen t-paitansa päältään, potkaisi kuluneet lenkkarit jaloistaan ja riisui shortsinsa, joiden alle hän oli valmiiksi pukenut siniset uimahousut. "Täältä tullaan Atlantin aallokko, haikalat varokoon!"

Katsoin paikallaan seisovaa haisevaa liejua, jonka pinnalla lillui muutama kuollut kala. Rickillä oli tosiaan hyvä mielikuvitus. "Katsokin ettet mene liian syvälle", varoitin häntä kun hän kirmasi kohti järveä. "Et osaa vielä kunnolla uida, ja jos hukut niin minä saan tietysti syyt niskoilleni."

"Joo joo!" hän huikkasi ennen kuin pulahti järveen. Minä huokaisin ja aloin napittaa kesämekkoani auki. "Ollapa vielä tuollainen huoleton, viaton lapsi", ajattelin. Rick oli vasta kahdeksan vuotias, minua kuusi vuotta nuorempi. Häntä eivät vielä vaivanneet tuonpuoleiset asiat.

Viikkasin mekkoni siististi rantahietikolle sandaalieni viereen ja menin uimapukusillani vesirajaan läiskyttelemään. Olin juuri irrottamassa viidettä iilimatoa säärestäni, kun äkkiä kuulin kammottavan, veret seisauttavan surahduksen takaani. Se oli niin kovaääninen, että kantautui varmasti järven yli vastarannalle, ja hetken aikaa luulin sen puhkaisseen tärykalvoni. Tämä pelko sentään haihtui, kun kuulin Rickin alkavan nauraa täyttä kurkkua. "Hyvä Heather!" hän huusi ja hirnui kuin mikäkin hevonen. "Varo ettet laske housuihisi!"

"En se minä ollut", ärjäisin. Käännyin tuijottamaan ainoaa rannalla olevaa kasvia, tiheää piikkipensasta, jonka luona äänen aiheuttajan oli pakko piileskellä ellei tämä ollut näkymätön. "Tule esiin!" käskin kuuluvalla äänellä. "Tule esiin tai saat katua!"

Oksisto rapisi ja lehdet heilahtelivat kun jokin kömpi ulos pensaasta. Ensin näkyivät vain valtavat tuntosarvet. Seisoin kauhun jähmettämänä paikoillani henkeäni haukkoen kun esiin työntyi ihmisen kokoinen kärpänen silkinohuine kaksoissiipineen, verkkosilmineen ja imukärsineen.