Luku 2

"Iik!" kiljuin hädissäni. "Iik iik iik!"

Jättiläishyönteinen lähestyi minua hitaasti, keinahdellen puolelta toiselle. Se mulkoili minua sameilla silmillään ja sen massiiviset tuntosarvet kurottuivat kurkkuani kohti.

"Voi luoja, Rick!" huusin. "Tuo kärpäslätkä!"

"Ei minulla ole", Rick vikisi peloissaan. "Sitäpaitsi tuon päihittämiseen tarvittaisiin vähintäänkin mattopiiska."

Silloin kärpänen pysähtyi. Ja alkoi kikattaa.

Sen naurun tunnistan milloin vain. "Caroline, senkin roisto!" huudahdin helpotuksen ja suuttumuksen sekaisella äänellä, kun kärpäspuvun pääosa irrotettiin ja sen takaa paljastuivat serkkuni Carolinen hilpeät kasvot ja pörröiset hiukset.

"Menittepä halpaan", hän ilkkui silmät tuikkien. "En olisi ikinä uskonut."

"Olin kuolla", huoahdin.

"Minua ei pelottanut vähääkään", Rick leuhki.

"Niin, ei varmaan", sanoin merkitsevästi ja vilkaisin pistävän hajuista lammikkoa hänen allaan. "On siinä meillä iso vauva. Menepä takaisin järveen pesemään itsesi." Rick lähti ja käännyin takaisin Carolinen puoleen. "Mitä sinä täällä teet?" kysyin. "Luulin että tulisit leiriltä vasta ensi viikolla."

"Leiri keskeytettiin, kun jokin kovakuoriaislaji kävi telttakankaiden kimppuun", Caroline kertoi. "Millaista jälkeä ne tekivätkään, ja millä vauhdilla! Eilen illalla teltat olivat vielä ihan kunnossa, mutta tänä aamuna niistä oli tuskin mitään jäljellä. Sinun olisi pitänyt nähdä valvojien ilmeet! Kukaan heistä ei kuulema ollut koskaan nähnyt mitään sellaista."

"Huh, omituista", sanoin ja pyöräytin silmiäni.

"Sinäpä sen sanoit", Caroline myönsi. "Sain Willyn vanhemmilta kyydin kotiin. TulimmeWestleyn keskustan kautta, ja ostin sieltä yhdestä tavaratalosta tämän naamiaispuvun. Se oli alennuksessa. Kotona äiti sitten sanoi että olitte tulleet tänne rannalle, enkä voinut vastustaa kiusausta aiheuttaa hiukan kaaosta ja sekasortoa."

"Etpä tietenkään", naurahdin. "Siihen et ole ikinä pystynyt."

Minua vuotta vanhempi serkkuni Caroline oli paras ystäväni. Veljeni ja minä vietimme joka toisen kesälomamme hänen luonaan täällä Gray Lakessa, ja joka toisena vuonna hän tuli meidän perheemme luokse Houstoniin. Caroline oli iloluontoinen ja kekseliäs, minun täysi vastakohtani. Hän harrasti kepposia, joista suurin osa oli hyväntahtoisia. Mutta jos oli riidoissa Carolinen kanssa sai totisesti olla varovainen, sillä hän osasi järjestää myös häijyjä temppuja. Kerran yhdeksän vanhana sain ilon roikkua tuntikausia ylösalaisin Munchien pihalla olevasta kiipeilypuusta, ennen kuin nöyrryin pyytämään Carolinelta anteeksi sitä, että olin kutsunut häntä aivottomaksi höntiksi. Rouva ja herra Munch eivät luonnollisestikaan olleet silloin kotosalla.

"Sano muuta", Caroline virkkoi virnistäen. "Kuule", hän jatkoi sitten. "Luulen että meidän pitäisi alkaa lähtemään kotiin päin. Äiti sanoi että päivällinen on valmis puoli kuudelta, ja kello on jo neljä."

"Tehdään niin", vastasin pirteästi. Carolinen ilmaantuminen oli saanut minut melkein kokonaan unohtamaan tuon ikävän kiroiluvälikohtauksen. Ajatus taivaallisen voiman mahdollisesti lähettämästä rangaistuksesta ei sillä hetkellä ahdistanut minua. Toista olisi tietysti illalla ennen nukahtamista.

Niinpä käskin Rickin pois järvestä, pukeuduimme ja lähdimme tallustelemaan Munchien talolle. Matkalla suunnittelimme Carolinen kanssa mitä kaikkea hauskaa tekisimme tällä kesälomalla. "Huomenna ainakin mennään Westley'in", Caroline vaati. "Sinne on tullut tivoli, näin sen kun ajoimme General-torin ohi. Maailmanpyörä ja kaikki. Toivottavasti se on siellä vielä huomenna."

"Se lähtee vasta tiistaina", huomautin. "Kuulin Monan mainitsevan asiasta. Hän sanoi Bradleylle että sinne ei ainakaan tyttöjä päästetä, se olisi sama kuin heittäisi rahaa kaivoon."

"Pyh, ei äidistä ja isästä tarvitse välittää", Caroline sanoi huolettomasti. "Eiväthän he meitä jatkuvasti voi vahtia, sanotaan vaikka että mennään patikkaretkelle tai jotain."

Sehän olisi valehtelua, ajattelin, ja vatsaani kipristi ilkeästi. Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niin kuului yksi kymmenestä käskystä. Mutta eiväthän Mona ja Bradley ole minun vanhempiani vaan Carolinen, mietin yrittäen puhdistaa omaatuntoani, vaikka tiesin kyllä vain huijaavani itseäni. Ääneen en kehdannut sanoa asiasta mitään. Olin hyvin tietoinen siitä, mitä mieltä Caroline oli Raamatusta ja varsinkin sen sisällön noudattamisesta käytännössä. "Älä ota sitä niin tosissasi", hän oli neuvonut minua eräänä sunnuntaina, kun olin itkeä pirauttanut katumuksesta uhmattuani määräystä lepopäivän pyhittämisestälukemalla läksyjä. "Ei sillä ole oikeasti mitään väliä."

Suunnilleen varttia vaille kuusi hyppäsimme Carolinen kodin pihaa ympäröivän säleaidan yli. Luonnonvalkoiseksi maalatun talon ikkunasta kantautui herkullinen ruuantuoksu, ja tajusin että minulla oli hirmuinen nälkä. Emme olleet Rickin kanssa syöneet mitään sitten myöhäisen aamiaisen.

Menimme takaoven kautta sisään avaraan, kodikkaaseen keittiöön, jonka lieden ääressä rouva Munch hämmensi suurta kattilaa. "Siinähän te lapset tulette", hän ilahtui. "Tasan oikeaan aikaan. Päivällistä pitikin kypsentää hiukan kauemmin kuin oletin, ja se on juuri valmista."

Rouva Munch oli hiukkasen pyöreä ja melko pitkä nainen, jonka vaalea, kuivakka tukka oli kiharrettu kotipermanentilla. Luonteeltaan hän oli aivan kuin äitikin, eli suuttuessaan räiskyi ja paukkui ilotulitteen lailla mutta leppyi onneksi nopeasti.

"Hieno juttu, äiti", Caroline kehaisi, samalla kun minä ja Rick noudatimme hänen esimerkkiään ja istuuduimme valmiiksi katettuun pöytään. "Minulla on sudennälkä. Mitä sinä olet kokannut?"

Rouva Munch hyräili itsetyytyväisenä muutaman sävelen. "Tämä on aivan uusi resepti, jonka minä olen kehittänyt. Ette varmasti ole koskaan maistaneet mitään tällaista", hän hymisi.

"No mitä se sitten on?" Caroline kysyi kärsimättömästi. Hän ei pitänyt turhasta kiertelystä ja kaartelusta.

Rouva Munch nosti kattilan pöytään. "Koloradonkuoriaiskeittoa."