Tarina: Mahtavan hillerin taru, osa 2: Pakolainen ja ihmisoikeusaktivisti
Luku: 4. Luku Riita
Kirjoittaja: Marre
Ikäraja: K-13
Parit: Draco/Hermione
Tyylilaji: Romance/Drama
Spoiler: Kaikki tähän mennessä julkaistut kirjat OotP mukaan luettuna
Disclaimer: Kaikki oikeudet Harry Potterin hahmoihin kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä vain leikin niillä, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.

AN: Tästä ei nyt tullut sellaista kuin halusin. Riitelykohtaus oli yllättävän vaikea kirjoittaa. Olen yleensäkin huono kirjoittamaan vuoropuhelua ja tästä tuli tavallistakin kökömpi. Lisäksi luku on ehkä hieman kiirehditty ja olisi kaivannut hieman välifluffia alun ja lopun väliin, mutta minä olen sen kirjoittamisessa totaalisen surkea. Käyttäkää omaa mielikuvitustanne ja keksikää mieleistänne pikkufluffia sopiviin väleihin.

Riita

Draco Malfoy tunsi ilmavirran painavan hänen nahkaisia ajohaalareitaan tiukasti ihoa vasten. Edessä päin suora valtatie syöksyi vauhdilla häntä kohti. Tai oikeastaan hän syöksyi kohti sitä. Tie alkoi tähän aikaan yöstä olla jo melko tyhjä ja Draco lisäsi nopeuttaan. Tehokas kone hänen allaan vastasi isäntänsä pyyntöön nöyrästi. Draco nautti ajamisesta. Se oli paras tapa selvitellä ajatuksia kaikessa rauhassa. Hetkittäin hän pystyi jopa vajoamaan illuusioon, jossa hän ei ajannutkaan uusinta huutoa olevalla jästimoottoripyörällä, vaan lensi taas rakkaalla Nimbus 2001:llään. Mutta vain hetkittäin. Lentäminen oli asia, jota hän eniten kaipasi entisestä elämästään, mutta onneksi moottoripyörä tarjosi edes jonkinlaisen korvikkeen. Sitäpaitsi se sopi hyvin Drake Malcolmin imagoon. Moottoripyöräily kun oli tunnetusti keskiluokkaisen "kapinallisuuden" stereotyyppisin ilmentymä, niin kukaan ei ihmetellyt hänen rakkauttaan siihen. Joka tapauksessa se tarjosi hänelle samanlaisen vapauden illuusion kuin lentäminen aikanaan. Illuusion, että saattoi lähteä ja jättää kaiken.

Kello oli kolme aamuyöllä ja Draco oli ajanut jo tunteja, mutta nyt oli pakko kääntyä kotia kohden. Vapaus oli edelleen vain illuusio. Toki hän voisi halutessaan pakata tavaransa ja lähteä, mutta omia ajatuksiaan ja itseään hän ei pääsisi pakoon. Hänenhän se pitäisi tietää. Olihan hän pakoa jo yrittänyt niin monella tavalla elämänsä aikana, mutta aina todellisuus löysi hänet. Tällä kertaa ärsyttävän neiti kaikkitietävän Hermione Grangerin muodossa. Nainen oli kävellyt hänen toimistoonsa ja vaatinut häntä sotkeutumaan taas velhomaailman asioihin. Blaise Zabini oli pulassa ja Granger vaati häneltä apua tämän pelastamiseen. Ihan kuin hän edes pystyisi auttamaan, vaikka haluaisikin. Velhomaailma oli muuttunut hänen lähtönsä jälkeen ja ihmiset, jotka hän oli tuntenut ja joilta ennen oli niin helppo pyytää palveluksia, olivat joko menettäneet valtansa (ja usein päänsäkin) tai sitten katkaisseet kaikki siteensä vanhaan aristokratiaan.

Ja vaikka hän olisi kyennytkin auttamaan, niin miksi hän sitä haluaisi? Zabini ei ollut edes ollut hänen ystävänsä koskaan. Tietysti oli se viimeinen yö Tylypahkassa ja Luihuisessa. Miten hän sen olikaan määritellyt? Lähes ystävyys? Se yö oli merkinnyt hänelle paljon. Se oli ollut yksi niistä asioista, jotka kantoivat häntä jäljellä olleen sodan läpi. Sitäpaitsi Zabini oli joutunut pulaan auttaessaan aristokratian jäänteitä. Orpoja lapsia, joilla ei ollut ketään ja jotka olivat koko yhteisön vihaamia ja halveksimia. Aikuisia, joilta oli viety kaikki, mihin he olivat tottuneet. Zabini oli alusta asti valinnut Valon puolen, mutta siitä huolimatta hän teki kaikkensa auttaakseen ihmisiä, jotka olisivat sota-aikana mielihyvin nähneet hänet kuolleena. Vain, koska se oli hänen velvollisuutensa, koska he olivat "hänen ihmisiään." Zabini ei edes kuulunut vanhimpaan aristokratiaan, jolla oli ikiaikainen velvollisuus huolehtia niistä ihmisistä, mutta silti hän uhrasi oman elmänsä heille.

Samaan aikaan hän, Draco Malfoy, Malfoyn herra, piileskeli täällä jästi-Amerikassa. Eli tekaistun nimen alla ja leikki, että mitään muuta maailmaa, mitään velvollisuutta ei ollut koskaan ollutkaan. Ja sitten joku jästisyntyinen Grangerkin tulee pilkkaamaan häntä ja muistuttamaan hänen velvollisuuksistaan. Ihan kuin ymmärtäisi niistä jotain. Mitä järkeä hänen olisi rynnätä Zabinin avuksi? Todennäköisesti siitä ei olisi kuin haittaa ja pian hän löytäisi itsensäkin kiven sisästä. Sitäpaitsi se maailma, johon Malfoyn herra kuului, oli kuollut. Nythän hyvä ja oikea oli voittanut ja velhomaailmassa ei enää voinut olla vääryyttä, joten eläkööt onnelassaan keskenään. Ja ehkä aristokratian jäänteille olikin parasta paeta pois koko Britannian velhomaailmasta tai kuolla sukupuuttoon. Mikään apu ei toisi takaisin mennyttä ja aristokratian jäänteet saattoivat kuolemisen ja pakenemisen lisäksi joko vaipua yhä syvemmälle kurjuuteen tai sopeutua ja sulautua keskiluokkaan, puoliverisiin ja jästisyntyisiin. Ehkä olikin parasta kuolla sukupuuttoon, jäisipä ainakin jälkipolville muisto suuruudesta, joka tuhottiin. Ehkä jopa rohkelikot tajuaisivat muutaman sadan vuoden kuluttua, kuinka paljon tärkeää luihuisaristokratian mukana katosi.

Draco itsekin tajusi ajatustensa olevan lapsellista uhoa. Kosto, joka toteutuu sata vuotta viimeistenkin kostoajanoavien kuoleman jälkeen ei hirveästi lohduta. Sitäpaitsi ongelma oli tässä ja nyt. Lapset, joita kukaan ei suojellut maailman kovuudelta ja ohjannut kohti oikeita arvoja, ja joita ruokittiin vihalla, halveksunnalla ja katkeruudella. Ja se, että heidän ainoa auttajansa aiottiin lyödä maahan lopullisesti. Eikö Ministeriö todellakaan tajunnut, millaisen aikapommin orvot tai köyhyyteen syöstyt aristokratian jäänteet muodostivat. Eivätkö he tajunneet sitä vihaa ja katkeruutta, jota heidän täytyi elättää? Ja sitä, että vaikka Ministeriö saattoi viedä heiltä omaisuuden ja inhimilliset elinolot ja jos Dumbledore ei olisi vastustanut, niin myös koulutuksen, niin taikuutta heiltä ei kukaan voinut viedä. Eivätkö he todellakaan tajunneet, että nuo orvot lapset olivat satojen vuosien huolellisen jalostuksen ja kasvatuksen tuloksia. He suorastaan tihkuivat taikuutta ja vielä ei oltu keksitty keinoa, jolla sen voisi kahlita niin, että he eivät voisi sillä aiheuttaa vahinkoa muille. Vaikka Draco kuinka yritti vakuuttaa itselleen, että se kaikki oli Ministeriön oma ongelma, hän tiesi, että se oli myös hänen ongelmansa. Käänsi hän asioita miten hyvänsä, hän yhä oli Malfoyn herra ja vastuussa noista ihmisistä.

Hänen pysäköidessään moottoripyöräänsä asuintalonsa maanalaiseen parkkihalliin aamu oli jo pitkällä ja hän oli tehnyt päätöksensä. Hän ei itse voisi eikä halunnutkaan palata velhomaailmaan, mutta ehkä hän silti voisi auttaa Zabinia välikäsien kautta. Hänellä oli yhä rahaa ja tietoa ja hänen asianajajillaan oli vielä enemmän tietoa ja tarpeellisia suhteitakin. Päästyään sisään asuntoonsa, hän käveli suoraan puhelimen luo ja valitsi Grangerin matkapuhelimen numeron.

-

Hermione Granger pakkasi laukkuaan. Blaisen oikeudenkäynnin takia hän joutuisi palaamaan suunnittelemaansa aiemmin Englantiin. Hänen lentokoneensa lähtisi jo seuraavana päivänä. Viimeiset kolme viikkoa olivat menneet lähes hujauksessa ja olivat yhdet hänen elämänsä oudoimmista. Päivisin hän oli käyttänyt aikaansa opiskeluun, jota varten hän oli Yhdysvaltioihin alunperin tullut, mutta illat hän oli viettänyt Draco Malfoyn kanssa keskustellen ja suunnitellen Blaisen puolustusta. Öistäkin hän oli valtaosan viettänyt miehen sängyssä. Oli ollut kiehtovaa tutustua tähän uuteen Draco Malfoyihin vai mikä Drake Malcolm sitten olikaan. Hermionen oli vastahakoisesti myönnettävä, että hän tavallaan piti tästä uudesta Malfoysta. Tai jos ihan rehellisiä oltiin, niin jopa enemmän kuin piti. Niin omituista kuin se olikin, Hermione oli huomannut ihastuneensa tähän mieheen, vaikka se ei suinkaan ollut ollut hänen tarkoituksensa. Ja jos hän yhtään miestä osasi lukea, ei kiinnostus ollut yksipuolista.

Hermione ei ikinä ollut uskonut, että näin voisi käydä, mutta ei hän toistaalta ikinä olisi uskonut, että vastenpielisestä pikkupojasta saattaisi kasvaa niin upea mies. Erityisesti Hermione nautti miehen sarkastisesta huumorintajusta, nopeasta käsityskyvystä ja terävän analyyttisesta ja omintakeisesta tavasta ajatella. Mukava tai kiltti mies ei ollut, eikä Hermione olisi ikinä voinut kuvitella ihastuvansa hänenlaiseensa. Hermione oli aina ajatellut, että jos hän ikinä sitoutuisi johonkin mieheen, tämän pitäisi olla nimenomaan kiltti ja mukava ja hyvä perheenisä. Vähän niinkuin Ron olisi ollut. Valitettavasti Hermione oli kuitenkin huomannut, että kiltit ja mukavat miehet pitkästyttivät hänet kuoliaaksi ja saivat hänet suhtautumaan heihin ylimielisesti ja nyt hän oli jo välillä yllättänyt itsensä haaveilemasta tulevaisuudesta tämän uuden ja muuttuneen Draco Malfoyn rinnalla. Hermione myös uskoi, että sekin haave saattoi hyvinkin olla molemmin puolinen ja hän aikoikin ennen lähtöään ottaa selville, mitä mies todella asiasta ajatteli.

Yhdessä työskentely oli sujunut hyvin. Malfoylla oli hirveä määrä tietoa siitä, miten velhomaailma toimi ja vaikka kaikki olikin nyt näennäisesti toisin kuin silloin, kun Lucius Malfoy oli hallinnut taikamaailmaa varjoista taikaministeriä manipuloiden, oli paljon myös säilynyt. Loppujen lopuksi taikamaailman johdossa oli tapahtunut vain muutamia henkilövaihdoksia ja yllättävän suuri osa Ministeriön ylemmän tason henkilöstöstä oli samaa kuin ennen sotaa. Vaikka luihuisaristokratia oli suurelta osin sortunut, eivät toimintatavat ja keinot hallinnossa olleet muuttuneet miksikään. Nyt verhojen takana naruista vetelivät eri miehet kuin ennen sotaa, mutta itse toimintakulttuuri oli säilynyt ja juuri tämän kulttuurin tuntijaksi syntymästään kasvatettu Draco Malfoy oli Hermionelle korvaamattoman arvokas opas, mitä tuli vaikutuskanavien löytämiseen ja ymmärtämiseen.

Ei Hermione ollut ikinä ollut samalla tavalla viaton kuin Harry tai Ron tai muut rohkelikkoystävänsä. Hän oli jo pienestä pitäen osannut tarvittaessa huijata, valehdella ja pelata uhkapeliä korkeilla panoksilla ja saada tahtonsa läpi vaikka sitten hieman likaisillakin keinoilla. Hän oli aina ollut omalla tavallaan häikäilemätön, kun oli oikein halunnut jotain. Toki hän oli aina toiminut niin vain, kun päämäärä oli riittävän hyvä pyhittääkseen keinot. Silti hän oli jo varhain tajunnut, että hän ei ollut samalla tavalla viaton ja kiltti kuin ystävänsä ja nyt hän oli tavannut vertaisensa. Hermione tunsi viimeistenkin lappujen karisevan silmiltään, kun hän kuunteli Dracoa. Taikamaailma oli kaukana siitä hieman hassusta ja hauskasta ideaalimaailmasta, jollaisena Ministeriö sen mielellään esitteli. Ministeriö ei ollut vähääkään viaton tai idealistinen ja jos sen aikoi voittaa, oli pelattava sen omilla aseilla. Omatuntoaan Hermione rauhoitteli ajatuksella, että tälläkin kertaa tarkoitus oli hyvä. Blaise oli viaton siihen, mistä häntä syytettiin.

-

Hermione ja Draco lepäilivät sylikkäin Dracon sängyssä. Hermione kuuli miehen sydämen tasaiset lyönnit lepuuttaessaan päätään tämän rinnalla. He olivat juuri rakastelleet pitkään ja nauttien toisistaan ja molempien olo oli rento ja tyytyväinen. Paras mahdollinen aika vakavalle keskustelulle siitä, mihin heidän suhteensa oli menossa ja mitä he siltä halusivat, Hermione päätti.

"Kuule, Malfoy", hän aloitti.

"Yyymmm, mitä?" Tuli vastaus.

"Minä lähden huomenna takaisin kotiin", Hermione totesi.

"Nii-iin?" Mies vastasi taas.

"Minä haluaisin tietää, kannattaako minun tulla oikeudenkäynnin jälkeen takaisin tänne."

"Itsehän sinä varmaan parhaiten tiedät, miten pahasti kesäopiskelusi jäivät kesken ja kannattaako ne suorittaa loppuun." Miehen äänestä kuului varautuneisuutta, mutta Hermione ei ollut rohkelikko turhaan, hän ei heti luovuttanut.

"Tiedät, että en tarkoittanut sitä. Kannattaako minun palata sinun luoksesi? Sen minä haluan tietää." Hän tinkasi.

"Minä en koskaan tule palaamaan Britanniaan ja vielä vähemmän taikamaailmaan, sinulle se on koti. Minun elämäni ja tulevaisuuteni on täällä." Mies vastasi kierrellen.

"Sen ongelman me pystyisimme ratkaisemaan, jos oikeasti haluaisimme. Mutta haluatko sinä edes yrittää? Minä kysyn nyt suoraan: Haluatko sinä ottaa selvää, mitä meistä voisi tulla vai et? Tiedän, että tästä ei missään nimessä pitänyt tulla vakavaa, mutta minulle siitä on sellaista tulossa ja minä olen kuvitellut, että en minä sinullekaan pelkkä merkityksetön parin viikon pano ole ollut." Hermione huomasi harmikseen, että kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä, mutta hänhän ei tätä pilaisi pillittämällä, vaan tiukasti nieli palan kurkustaan ja pakotti kyyneleet pois silmistään.

"Ei, et sinä minulle ole 'pelkkä merkityksetön parin viikon pano.' Mutta ymmärräthän sinä itsekin, että ei meillä voi olla tulevaisuutta. Me olemme liian erilaisia, meidän elämämme ovat liian erilaisia. Emme me ikinä voisi mennä naimisiin ja hankkia lapsia, jos sinä siitä haaveilet. Ja ennemmin tai myöhemmin sinä sitä haluaisit kuitenkin. Meillä on ollut hauskaa ja minä pidän sinusta oikeasti ja toisissa olosuhteissa minä todella haluaisin tietää, mitä meistä voisi tulla, mutta ymmärräthän sinä, että meidän suhteemme olisi mahdottomuus." Miehen äänessä oli kiihkeyttä hänen puhuessaan ja Hermione alkoi aavistaa, mistä kenkä puristi.

"Ei tässä taida olla kyse eri mantereilla asumisesta vaan minun taustastani? Sano suoraan, onko kyse siitä, että sinä et voisi koskaan naida tai saada lapsia jästisyntyisen kanssa? Siksi olet pitäytynyt täällä toisissa miehissä. Jästimiehen kanssa voit elää yhdessä, mutta jästinainen haluaisi avioliiton ja lapsia ja sinä et halua sekoittaa vertasi heidän kanssaan." Hermionen ääni kohosi loppua kohden ja hän huomasi olevansa raivoissaan. Tuo saamarin limanuljaska elätteli edelleen vanhoja ennakkoluulojaan.

Draco ei vastannut heti, vaan nousi sängystä ja käänsi selkänsä naiselle. Lopulta hän kääntyi katsomaan tätä ja vastasi.

"En sanoisi sitä aivan noilla sanoilla, mutta kyllä. Tein Drake Malcolmista homon osittain sen vuoksi, että en todellakaan aio perustaa perhettä jästinaisen kanssa. Syitä tosin oli muitakin. Mitä tulee jästisyntyisiin, niin minä olen Malfoy. Minun suvussani on tehty valikoivia naimakauppoja satoja vuosia. Minun vereni on yksi Britannian puhtaimmista. Minä olen sukuni viimeinen, jäänne toisesta maailmasta ja niin sen kuuluukin olla. Ensinnäkään ei olisi mitään järkeä tehdä lisää Malfoyta tähän maailmaan. Ei heille olisi täällä paikkaa sen enempää kuin minullekaan on. Mutta olet oikeassa myös siinä, että en ole valmis tekemään puoliverisiä lapsia ja jos suhteemme jatkuisi, niin lapsia sinä haluaisit ennemmin tai myöhemmin. Kaikki naiset haluavat."

"Olisihan se pitänyt tietää, että et sinä ole mihinkään muuttunut. Olet aivan samanlainen kuin isäsi. Miten minä saatoinkaan olla niin tyhmä, että kuvittelin muuta. Meillä ei sitten taidakaan olla muuta sanottavaa toisillemme. Hyvästi! Mätäne rauhassa tässä omatekoisessa vankilassasi!" Hermione huusi, nousi sängystä ja keräsi nopeasti tavaransa ja lähti paiskaten oven perässään kiinni. Öiselle kadulle kävellessä ja ovimiehen hankkiessa hänelle taksia tulivat sitten kyyneleet.