Pakolainen ja ihmisoikeusaktivisti Chapter 6: Mahdottomasta totta, a harry potter fanfic

Tarina: Mahtavan hillerin taru, osa 2: Pakolainen ja ihmisoikeusaktivisti
Luku: 6. Luku Mahdottomasta totta
Kirjoittaja: Marre
Ikäraja: K-13
Parit: Draco/Hermione
Tyylilaji: Romance/Drama
Spoiler: Kaikki tähän mennessä julkaistut kirjat OotP mukaan luettuna
Disclaimer: Kaikki oikeudet Harry Potterin hahmoihin kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä vain leikin niillä, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.

Mahdottomasta totta

Amos Diggory selaili sihteerin hänelle juuri tuomaa päiväohjelmaa. Päivän ensimmäinen tapaaminen näytti olevan Hermione Grangerin kanssa. Taikaministeri ei pystynyt keksimään, mitä asiaa Grangerilla hänelle voisi olla. Ehkä tyttö tulisi kerjäämään asiakkaansa puolesta. Tyttö oli hyvin nuori, joten ehkä hän oli vielä niin naiivi, että hän kuvittelisi sen auttavan. Tilanne voisi olla aika kiusallinen. Tyttö varmaankin vetoaisi sellaisiin asioihin kuten oikeuteen, totuuteen ja reiluuteen kuten nuoret idealistit aina.

Toisenlainen mies olisi saattanut nauttia siitä, että kaunis nuori tyttö anelisi häneltä jotain ja hänellä olisi kaikki valta murskata tytön toiveet tai heitellä tälle armopaloja. Ei kuitenkaan Amos Diggory. Hän oli kaikkien mittareiden mukaan hyvä ihminen. Hänellä oli puutteensa niin kuin muillakin, mutta hänessä ei ollut mitään pahempaa vikaa. Niitä harvoja hairahduksiaan, joihin hän oli sortunut, hän katui vilpittömästi. 13-vuotiaana hän oli Tylyahon viikonloppuna varastanut hieman suklaata Honeyduke?sista kuudennella luokalla hän oli luntannut eräässä hirveän vaikeassa muodonmuutosten kokeessa, kerran hän oli juonut vähän liikaa ja herännyt seuraavana aamuna eräästä maineeltaan kyseenalaisesta talosta nuoren noidan vierestä ja kun perheen talous oli ollut Cedricin kouluvuosina hetkittäin melko tiukoilla ja hänen vaimonsa ei siitä huolimatta oikein sopeutunut säästeliäämpään elämään ja kun hän ei ollut halunnut kieltää Cedriciltä mitään, oli hän joskus hieman lainannut ministeriön rahoja pahimmilla hetkillä, mutta maksanut lainaamansa rahat yleensä myös takaisin. Pahempi virhe oli ollut se, että hän oli ottanut Lucius Malfoylta rahaa vastaan, mutta eihän hän silloin ollut tiennyt, että Malfoy oli Tiedät-Kyllä-Kenen oikea käsi. Eikä Malfoy ollut edes pyytänyt vastineeksi mitään mahdotonta. Pieniä merkityksettömiä tietoja ja palveluksia ja joskus, kun tämä oli halunnut hänen taivuttavan jotain päätöstä itselleen mieleiseksi, olivat tämän ehdotukset olleet ihan järkeviä. Amos olisi saattanut hyvinkin ajaa niitä samalla tavalla ilman Malfoyn pyyntöjäkin. Ja heti, kun Malfoyn oikea karva oli paljastunut hänelle, hän oli katkaissut siteet. Kuka tahansa olisi saattanut toimia samoin, vaikka asia ehkä näin jälkikäteen näyttikin pahalta, mutta miten hän olisi voinut tietää paremmin?

Hermione vaihtoi hermostuneena painoaan jalalta toiselle odotellessaan pääsyä taikaministerin puheille. Viimein sihteeri ilmoitti, että ministeri ottaisi hänet vastaan. Hermione veti syvään henkeä, oikaisi ryhtiään ja työnsi nutturalta jo nyt karanneen suortuvan korvansa taakse ennenkuin astui päättäväisesti sisään. Taikaministeri Diggory istui suuren mahonkisen kirjoituspöydän takana ja näytti hieman kärsimättömältä.

"Hyvää huomenta, herra Taikaministeri. Kiitos, että suostuitte ottamaan minut vastaan."

"Huomenta. Istu, ole hyvä", vastasi ministeri Hermionen tervehdykseen viitaten kohti vierastuloia pöydän toisella puolella. "Miten voin auttaa sinua, tyttö hyvä?" Taikaministeri tavoitteli isällistä sävyä.

Hermione huomasi ja ymmärsi täysin taikaministerin sävyn ja sen, että arvokkaampi vieras olisi ohjattu istumaan suuren työhuoneen toisella puolella sijaitsevaan sohvaryhmään eikä epämukavanoloiseen korkeaselkäiseen puutuoliin. Istuessaan Hermione huomasi tuolin vielä olevan poikkeuksellisen matala, joten siinä istuja joutui katsomaan pöydän vastakkaisella puolella istuvaa ministeriä ylöspäin.

"Tulin puhumaan asiakkaani, Blaise Zabinin, oikeudenkäynnistä. Hän on syytön siihen, mistä häntä syytetään ja me molemmat tiedämme sen. Haluan, että hän saa tänään vapauttavan tuomion." Hermione yritti tavoitella itsevarmuutta ääneensä.

"Kultaseni, ymmärrän hyvin, että Zabinin kaltainen taitava esiintyjä on tehnyt vaikutuksen kaltaiseesi hyväsydämiseen nuoreen naiseen, onhan hän pystynyt huiputtamaan paljon vanhempia ja hyvin viisaanakin pidettyjä velhoja puolustamaan itseään. Myötätuntoa herättävästä käytöksestään huolimatta hän on kuitenkin paatunut konna ja luihuinen ja on suuri erehdys, että kaltaisesi nuori arvostettu jästisyntyinen noita puolustaa häntä. Usko minua, tyttö pieni, että on sinullekin parasta, että Zabini tuomitaan pikaisesti ja olen varma, että sinun hairahduksesi puolustamaan häntä unohdetaan ja annetaan anteeksi pian. Älä sitä sure. Minä pidän henkilökohtaisesti huolen, että sinun hyväsydämesyytesi - hyvin ajattelematon sellainen, myönnettäköön - ei tule aiheuttamaan sinulle mitään ikäviä vaikeuksia." Ministeri puhui tyynnyttävällä ja lämpimällä äänellä.

Hermione ymmärsi nyt, miten Diggory oli päässyt taikaministeriksi. Olisi ollut helppo nousta, pyytää anteeksi aiheuttamaansa vaivaa ja kiittää taikaministeriä tämän ystävällisyydestä ja lähteä toimistosta vakuuttuneena siitä, että oli alun alkaen ollut väärässä ja kiltti ja ystävällinen taikaministeri oli juuri pelastanut hänet hänen omilta typeriltä hairahduksiltaan. Hermione ei kuitenkaan ollut niin heikkoa tekoa, hän karisti hartioiltaan alentavan tytöttelyn, veti syvään henkeä ja nousi seisomaan, jottei enää joutunut katsomaan taikaministeriä yläviistoon ja otti esiin mukanaan tuomansa kansion.

"Herra Ministeri, haluatte ehkä tutkia tätä hetken. Asiakirjat ovat toki vain kopioita, alkuperäiset ovat hyvässä turvassa varmassa paikassa. Pelkään pahoin, että jos herra Zabini todetaan tänään syylliseksi, järkytyn minä moisesta vääryydestä niin, että saatan erehtyä käsittelemään tätä kansiota huolimattomasti ja sen sisältö saattaa joutua vääriin käsiin." Hermione lateli kylmästi.

Taikaministerin kädet alkoivat täristä, kun hän avasi kansion ja näki, mitä se sisälsi. Hänen vaimonsa haluaisi välittömästi eron, jos kuva hänestä nuoren noidan kanssa päätyisi Päivän Profeetan etusivulle, kuten epäilemättä voisi tapahtua. Kansion muu sisältö oli vielä pahempaa. Hänhän voisi menettää vaikka päänsä, jos tämä paljastuisi! Tuo hävytön tyttö vielä katseli häntä niin halveksivasti, että oikeastaan olisi tehnyt mieli avada kedavrata hänet. Tyttö oli valmis tuhoamaan hänet ja hänen elämänsä ja perheensä jonkun haisevan luihuisen tähden! Tämä oli häpeämätöntä kiristystä!

Nopeasti Ministeri hillitsi itsensä. Tytön tappaminen ei tietenkään olisi ratkaissut mitään, eikä hän olisi kyennyt tuota vielä lähes lapsen ikäistä naista omin käsin tappamaankaan, hänestä ei löytynyt sellaista pahuutta. Oli aivan eri asia allekirjoittaa teloitusmääräyksiä, kuin tappaa omalla sauvalla. Sitäpaitsi oli selvää, että tyttö ei toiminut yksin. Dumbledore oli takuulla kaiken takana. Hän saattoi vaikuttaa vanhuuttaan hieman hassahtaneelta hyväntahtoiselta höppänältä, mutta Diggory tiesi hyvin, että vanha rehtori osasi olla myös täysin häikäilemätön juonittelija. Hänen oli jostain täytynyt saada käsiinsä tämä aineisto ja nyt hän käytti yhtä entisistä suosikkioppilaistaan käsikassarana pysytellen itse taustalla, koska tiesi hyvin, että luihuisen puolustusasianajaja ei koskaan olisi kovin suosittu henkilö velhomaailmassa. Tavoittelikohan vanha hölmö taikaministeriyttä itselleen? Ja mistä hän oli saanut nämä paperit käsiinsä? Diggory oli varma, että hänen Malfoylta saamistaan lahjuksista ei tiennyt hänen lisäkseen kuin Malfoy itse. Niin tietysti, Malfoy. Lucius Malfoy oli tietysti kerännyt nämä tiedot ja Dumbledore oli löytänyt ne tutkiessaan Malfoyn suvun vanhan Linnan sodan jälkeen. Muitahan sitä ei ollut päästettykään tutkimaan. Se oli ollut tietysti virhe, mutta siihen aikaan Dumbledoren vaatimuksia oli ollut käytännössä mahdoton vastustaa. Ainoastaan Harry Potter oli silloin ollut vanhaa rehtoria suositumpi velhomaailmassa. Sotaa seuranneina vuosina rehtori Dumbledoren haluttomuus lakkauttaa Luihuisen tupaa ja kieltäytyminen luihuisaristokratian jälkeläisten sulkemisesta Tylypahkan opetuksesta oli nakertanut pahasti vanhan rehtorin kansansuosiota, mutta heti sodan jälkeen hänen sanansa oli ollut laki.

Taikaministerin oli pakko myöntää tappionsa ja pyrkiä minimoimaan tuhot.

"Jos Zabini vapautuisi, niin mitä noille tapahtuisi? Miten voin olla varma, että ne tuhotaan?" Diggory kysyi yrittäen peittää äänensä vapinan.

"Ei niitä tuhota, mutta ne palaavat takaisin varmaan paikkaan, mistä kukaan ei niitä löydä. Saatte siitä rohkelikon kunniasanan", lupasi Hermione suloisesti hymyillen.

"Sinussa ei ole pisaraakaan rohkelikkojen kunniasta jäljellä tyttö! Sinä kiristät kuin häpeämätön luihuinen. Sinne sinun olisi varmasti pitänytkin joutua, jos et olisi kuraverinen!" Diggory ärähti suuttuen uudelleen tytön käytöksestä.

Hermionen silmät muuttuivat koviksi ja kylmiksi. "Teinä miettisin sanavalintojanne tarkemmin. Ja olisi teille suureksi eduksi, jos Zabini todettaisiin tänään syyttömäksi. Hyvästi."

Päästyään ulos ministerin työhuoneesta, Hermionen sydän löi niin tiheästi, kuin hän olisi juuri juossut pitkän matkan. Hän oli onnistunut, mutta juuri nyt hän ei halunnut mitään muuta, kuin ryömiä omaan sänkyynsä itkemään. Hän oli juuri hankkinut itselleen voiton kiristämällä halpamaisesti ja sen lisäksi hän oli saanut huomata, että rasismi jästisyntyisiä kohtaan ei ollut hävinnyt mihinkään velhoyhteiskunnasta, vaikka hän oli niin jo toivonut ja kuvitellutkin. Vaikka Voldemort ja kuolonsyöjät oli lyöty ja virallisesti rasismi oli kadonnut, niin edelleen monet suhtautuivat jästisyntyisiin alentuvasti. Valon puolella taistellut ministerikin oli heittänyt 'kuraverisen' niin helposti ja luontevasti hänen kasvoilleen. Hermione tajusi olleensa typerä kuvitellessaan ennakkoluulojen poistuvan niin vähällä, että pahin ääripää tuhottiin. Jotain kertoi sekin, että niinkin positiivisesti jästeihin suhtautuva suku kuin Weasleyt oli edelleen pääosin puhdasveristä. Ginny toki oli nainut puoliverisen Harry Potterin, mutta tämä olikin poikkeus.

Tietenkään muut kuin kuolonsyöjät eivät olleet rasismissaan niin pitkälle meneviä. Suurin osa velhoista ja noidista piti itseään varmasti suvaitsevaisena ja heillä oli jästisyntyisiä tuttavia ja jopa ystäviä. Ennakkoluulot tulivat esiin vasta, jos oma tytär tai poika aikoikin naida jästisyntyisen, tai mikä vielä pahempaa, jästin. Tai jos työpaikka, jonka oli toivonut saavansa menikin jästisyntyiselle, alkoi helposti mumina jästisyntyisten suosimisesta. Koulussa hyvinmenestyvä jästisyntyinen oli aina pieni ihmetyksen aihe ja jästeille naurettiin avoimesti, eikä haluttukaan myöntää heidän saavutuksiaan, jotka joissain asioissa jopa selvästi ylittivät velhomaailman saavutukset. Sota ei oikeastaan ollut muuttanut näitä asioita mihinkään. Juhlapuheissa puhuttiin kauniita ja kukaan ei helposti päästänyt sanaa kuraverinen suustaan, mutta ihmisten mielissä ennakkoluulot eivät olleet ilmeisesti paljoakaan haalistuneet.

Drake Malcolm hölkkäsi aamutuimaan puistossa. Hän oli päättänyt juosta tavallista lenkkiään puolituntia pidempään, sillä edellisenä iltana nautittu päivällinen onnistuneen projektin kunniaksi oli ollut raskas ja sisältänyt enemmän kaloreita, kun Drake halusi edes ajatella. Jos hän halusi pitää vartalonsa yhtä hoikkana ja lihaksikkaana kuin se oli, ei sellaisia haksahduksia saanut sattua liian usein. Drake tiesi hyvin, kuinka kiireinen ja stressaava työ, joka vaati ylipitkien työviikkojen tekoa helposti alkoi näkyä ulkonäössä ja oli valmis taistelemaan kaikin keinoin sitä vastaan. Mike aina haukkui häntä turhamaiseksi ja Drake ei edes yrittänyt kieltää sitä. Se oli yksi niistä asioista, jotka yhdistivät Draco Malfoyta ja hänen nykyistä minäänsä. Hänelle oli jo lapsena opetettu ulkoisen olemuksen ja ensivaikutelman tärkeys ja se oli yksi niistä asioista, jotka pätivät yhtä hyvin jästimaailmassa kuin hänen lapsuutensa maailmassa.

Draken ura oli edennyt hienosti. Hän oli onnistunut erinomaisesti muutamassa tärkeässä projektissa ja hänen ylennyksestään liikkui jo huhuja. Hänellä oli kaikki syyt olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Hän myös halusi olla sitä, mutta ei pystynyt painamaan pois mielestään naista, jonka hän oli niin yhtäkkisesti tavannut monen vuoden jälkeen. Oli häpeä myöntää, mutta hän kaipasi Grangeria. Ikävöi niin, että sattui. Hän ei pystynyt edes määrittelemään, mitä hän naisessa niin kaipasi. Tämä ei suinkaan ollut kaunein tai seksikkäin Draken tapaama nainen. Älykkäin ehkä, mutta hän tunsi monia aivan riittävän älykkäitä naisia ja miehiä. Heidän keskustelunsa olivat usein lähennelleet riitoja ja heidän arvonsa olivat lähes vastakkaiset. He elivät eri mantereilla ja eri maailmoissa. Ja sitten oli vielä se syntyperäero.

Drake tiesi, että oli järjetöntä haaveilla Grangerista. Vaikka kaiken muun ohittaisikin, oli mutkana matkassa sekin, että nainen tuskin haluaisi häntä. Sitä paitsi hän ei ollut kuullut Grangerista sen jälkeen, kun sai tältä lyhyen sähköpostin, jossa tämä kertoi Zabinin vapauttavasta tuomiosta ja siitä, miten hän oli sen saanut aikaan. Granger oli jo varmasti unohtanut hänet kokonaan ja hänenkin olisi ollut viisainta unohtaa nainen saman tien. Mutta kun hän ei pystynyt siihen. Ei, vaikka kuinka yritti.

Hermione painoi viimeisen pisteen tenttipaperiin ja nousi palauttamaan ihmisoikeuksien kesäkurssinsa viimeisen tentin. Blaisen oikeudenkäynti oli keskeyttänyt hänen opintonsa, mutta hän oli palannut nyt talvella tekemään kurssiin liittyvät tentit, jotta saisi siitä arvosanan. Blaisen oikeudenkäynnin jälkeen hän oli ollut hieman tyhjän päällä. Velhomaailma suhtautui häneen epäluuloisesti ja taikaministerin tapaamista seurannut ymmärrys rasismin juurien syvyydestä velhomaailmassa oli jotenkin viennyt Hermionen kaikki voimat. Hän ei ollut enää edes varma, halusiko hän aloittaa taistelun sen puolesta, että velhomaailmasta tulisi parempi paikka. Suurimman osan syksystä hän kuitenkin oli viettänyt velhomaailmassa, tarkemmin sanottuna Tylypahkassa. Tylypahkan numerologian professori Vektorin puoliso oli sairastunut ja hän oli ollut pakotettu viettämään syyslukukauden kaksi viimeistä kuukautta kotonaan ja Hermione oli lupautunut sijaiseksi. Tylypahkan tuttuus oli rauhoittanut Hermionen myrskyävää mieltä, mutta pian hän oli huomannut, että ainakaan Tylypahkan professorin ura ei olisi hänen tulevaisuutensa. Pari kuukautta vielä meni, mutta Hermionella ei ollut kärsivällisyyttä tai intoa yrittää saada häliseviä, keskinkertaisia ja pääasiassa vähemmän motivoituneita oppilaita oppimaan tietoja ja taitoja, jotka nämä todennäköisesti joka tapauksessa unohtaisivat heti kokeen jälkeen. Hän alkoi jopa ymmärtää professori Kalkaroksen inhoa oppilaita kohtaan. Se oli varma merkki Hermionelle siitä, että häntä ei oltu tarkoitettu opettajan uralle. Hän ei todellakaan halunnut uudeksi kalkarokseksi.

Joulun jälkeen hän oli päättänyt palata jenkkeihin, jotta saisi opintonsa loppuun. Ja jotta tapaisi taas Draco Malfoyn. Jälkimmäistä hänen oli tosin ollut lähes ylivoimaisen vaikea myöntää itselleen ja siksi hän olikin taistellut koko syksyn paluuta vastaan. Lopulta oli kuitenkin tunnustettava totuus. Hän oli korviaan myöten ihastunut - ei, rakastunut - Draco Malfoyihin ja hän halusi antaa sille mahdollisuuden. Hermione oli tajunnut, että hän katuisi koko loppuelämänsä, jos hän ei nyt uskaltaisi heittäytyä elämän vietäväksi. Kokeilla, voisiko mahdottomuudesta tulla mahdollista, hänestä ja Draco Malfoysta pari. Hän oli valmistautunut pettymään katkerasti. Eihän hän edes tiennyt, mitä mieltä Draco oli asiasta, mutta elämä ei ollut elämisen arvoista, jos ei ollut valmis ottamaan riskejä. Ehkä Dracon mielipiteet eivät olleet muuttuneet mihinkään, mutta Hermione oli Blaisen jutun myötä menettänyt paljon entisestä idealismistaan ja enää Dracon rumat sanat jästisyntyisistä eivät kuulostaneet yhtä pahoilta kuin silloin, kun hän oli kuullut ne. Sitäpaitsi Draco ei tiennyt kaikkea Hermionen taustasta.

Hermione tosin epäili, että jos mies ei olisi jo muuttanut mieltään jästisyntyisestä vaimosta, ei tieto siitä, että 1/8 Hermionen verestä oli todennäköisesti peräisin yhdestä vanhimmista ja puhtaimmista ranskalaisista velhosuvuista, muuttaisi mitään. Hermionen isoäiti oli kertonut vasta vähän ennen kuolemaansa, että hän oli äpärä ja hänen isänsä oli ollut Philippe Gassion, pahamaineinen vanhan puhdasverisen velhosuvun päämies, joka oli ollut tunnettu erikoisista ja runsaista naisseikkailuistaan, joita hän harrasti jopa jästinaisten kanssa. Hermionen isoäitikin oli ollut tällaisen seikkailun tulos. Isäänsä hän ei ollut koskaan tavannut ja kun Tylypahkasta oli sitten tullut hänelle kirje, oli hänen äitinsä repinyt sen ja ilmoittanut, että hänen tyttärensähän ei mihinkään taikakouluihin lähde. Isoäiti oli lähes unohtanut koko velhomaailman olemassaolon, kun yksikään hänen lapsistaan ei osoittanut merkkiäkään taikuudesta, mutta sitten hänen tavallisin ja arkipäiväisin tyttärensä oli saanut Hermionen, joka olikin tuntunut perineen kaiken sen taikuuden, jota paitsi hänen äitinsä ja tätinsä ja enonsa olivat jääneet. Nyt Gassioninkin suku oli sammunut ja jos Draco olisi halukas etsimään tekosyytä, joka tekisi hänen avioliitostaan Hermionen kanssa edes jollakin tavalla hyväksyttävän Malfoylle, niin sukulaisuus tuohon kuolleeseen sukuun voisi kelvata. Kaikki oli nyt kiinni siitä, halusiko Draco todella Hermionen.

Hermione oli ennen tenttiin tuloaan jättänyt viestin Dracolle ja ehdottanut tapaamista. Hän toivoi, että tentistä tultuaan hän löytäisi puhelimestaan vastausviestin mieheltä. Hän pysähtyi heti tenttisalin ulkopuolella panemaan virrat päälle puhelimeensa ja ilokseen löysikin viestin, jossa hänet kutsuttiin Dracon kotiin kuudelta illalla.

Draco katseli vieressään nukkuvaa naista. Yö oli ollut uskomaton ja tämä näytti niin täydellisen suloiselta, että Draco toivoi hetken jatkuvan ikuisesti. Siinä katsellessaan hiljaa tuhisevaa naista hän myös tajusi, mitä hänen oli tehtävä.

Edellisenä iltana Hermionen tapaaminen oli ollut kuin ihme. Tämä oli vielä kauniimpi kuin hän edes muisti. Naisen hymy suorastaan lumosi Dracolta jalat alta. He kumpikin tiesivät, että heidän olisi puhuttava vakavasti ja että se keskustelu voisi päättyä riitaan ja siihen, että he eivät enää koskaan tapaisi. Siksi he molemmat olivat epätoivoisesti halunneet lykätä tuota keskustelua. Viettää vielä tämän yön vailla huolia ja unohtaen maailman heidän ympärillään. He olivat sopineet, että aamulla he puhuisivat. Nyt se aamu oli lähellä. Ensimmäiset auringonsäteet kutittelivat jo naisen nenänpäätä ja Draco saattoi erottaa nyt paremmassa valossa tämän jokaisen piirteen tarkasti. Nainen oli nukahtanut joskus aamun varhaisina tunteina ja Draco oli viettänyt sen jälkeiset tunnit tarkkaillen naista ja miettien, mitä aamulla sanoisi. Nyt hän tiesi, että olisi valmis mihin tahansa saadakseen naisen itselleen. Hiiteen puhdasverisyys ja Malfoyn kunnia, eihän mitään Malfoyta enää edes ollut ja puhdasverisyys ei merkinnyt mitään amerikkalaisessa jästimaailmassa, jossa hän nyt eli.

Tietysti oli muitakin ongelmia, kuten esimerkiksi se pikkuseikka, että he elivät eri mantereilla ja eri maailmoissa ja hän ei voisi ikinä enää näyttäytyä velhomaailmassa, tai ei halunnut, jos tarkkoja oltiin ja Granger taas halusi ennen muuta työskennellä velhomaailmassa ja muuttaa sitä paremmaksi. Mutta nämä olivat vain pieniä käytännönpulmia, joihin he kyllä pystyisivät keksimään ratkaisut, jos he vain kovasti haluaisivat. Nyt piti vain keksiä keino saada nainenkin haluamaan sitä. Draco hymyili, juuri kanssaihmistensä taivuttelussa Draco Malfoy oli aina ollut mestari.

AN: Tässä luvussa on useitakin asioita, joita haluaisin selittää hieman tarkemmin.Ensinnäkin tuo Diggoryn kykenemättömyys Hermionen tappamiseen. Minä uskon, että Avada Kedavra-kirous vaatii sitä, että sen langettaja haluaa ja ymmärtää uhrin kuolevan ja ymmärtää mitä kuolema on. Vähän kuten Crucion käyttämiseen vaaditaan halu kiduttaa toista. Uskon myös, että ihminen kuin ihminen voi tappaa toisen, jos tilanne on sopiva. Että oikeastaan kenellä tahansa voi tietyissä olosuhteissa pimetä ja jos silloin sattuu olemaan veitsi kädessä, tulee pahaa jälkeä. Moni pystyy myös harkitusti tappamaan toisen ihmisen, jos syy on tarpeeksi hyvä ja hän uskoo tappamisen olevan oikeutettua (sota ym.) Sen sijaan en usko, että tavallinen ihminen ihan helposti pystyy harkittuun murhaan. Katsomaan toista ihmistä ja kylmän rauhallisesti tappamaan hänet ja sellaisena minä näen Avada Kedavran. Amos Diggory on kaikesta huolimatta ihan tavallinen kunnon ihminen, hän ei kykenisi murhaamaan Hermionea. Se, että hän on kyennyt lähettämään sadat aristokraatit ja muut Pimeyden puolen rikolliset kuolemaan, on toinen juttu. Silloin hänen ei tarvinnut itse suorittaa teloitusta.

Toinen juttu on sitten rasismi. Minua on aina ärsyttänyt Pottereissa se, että niissä on fanaattisia kiihkorasisteja ja sitten on ihmisiä, jotka ainakin harryn näkökulmasta täysin hyväksyvät jästisyntyiset tasaveroisiksi. Oikeassa elämässähän niin ei ole. Ei suomalaisenkaan rasismin koko kuva, tai edes erityisen merkittävä osa, ole ne muutamat nahkatukkaiset idiootit, jotka kulkevat kaduilla huutelemassa typeryyksiä ja porukalla hakkaamassa "väärän värisiä." Paljon suurempi osa rasismia ovat ne ihan tavalliset ihmiset, jotka suhtautuvat muualta tulleisiin suurella epäluulolla, lukevat Se!-lehteä ja uskovat kaikki sen väitteet pakolaisten lellimisestä, mutta eivät ikinä alkaisi aukomaan päätään kadulla kenellekään vaan pitävät mölyt mahassaan ja käyttäytyvät ihmisiksi. Puhumattakaan minun kaltaisistani ihmisistä, jotka olemme sanoissa ja päällisin puolin hyvin suvaitsevaisia, mutta suhtaudumme siitä huolimatta hyvin suurella epäluulolla esimerkiksi avioliittoon vaikkapa islaminuskoisen kanssa. Joilla ei ole mitään vaikeuksia ystävystyä muista kulttuureista tulevien kanssa, mutta jotka siitä huolimatta väistävät illalla kaupungilla vastaantulevaa somalipoikajoukkoa paljon kauemmas, kuin vastaavaa suomalaisnuorista koostuvaa. Tai jotka kiroavat kaikki "ryssät" alimpaan helvettiin, kun venäläisrekka roikkuu auton takapuskurissa kiinni ja sitten äkkiä vilkaisevat ympärilleen, että eihän vain kukaan kuullut moista poliittisesti epäkorrektia lausuntoa.

Minä uskon, että velhomaailman rasisminkaan koko kuva ei voi olla vain muutama kuolonsyöjä. Se, että muut eivät sano ennakkoluulojaan ääneen, ei tarkoita, etteikö niitä olisi.

Niin ja mitä tulee tuohon Hermionen taikasyntyiseen isoisoisään, niin tiedän, että se on yleinen ja korni ratkaisu D/Hr ficeissä, mutta minä ehdottomsti tarvitsin sen kaukaisen velhosukulaisen seuraavaa osaa varten.