RATING: R
A/N: Vihdoin sain toisen luvun valmiiksi. Menihän siinä muutamia viikoja, mutta kuitenkin. Tässä luvussa ikäraja nousee johtuen väkivallasta, joka voi olla liian rajua herkimmille lukijoille. Sanonkin siksi että herkimmät tai alaikäiset lukevat omalla vastuulla. Minulla ei muuten ole aavistusta miten tämä tarina tulee loppumaan. Onhan minulla pieni suunnitelma, mutta enimmäkseen kirjoitan sitä "mitä sylki suuhun tuo." :)
Tip. Tip. Tip.
Veden tiputusta.
Missä hän on?
Mitä on tapahtunut?
Hän vaikeroi. Kaukaa kuuluu ääni. Se kaikuu oudosti. "Frodo-herra? Oletteko hereillä?"
Silmät avautuvat, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä. Pimeys on kertakaikkiaan läpitunkematon. Sama ääni kuuluu taas, nyt selvempänä; lähempää.
"Frodo-herra? Voitteko hyvin?"
Hän vastaa voimattomasti takaisin. "Kyllä..."
"Frodo-herra! Luojan kiitos! Olette hereillä! Luulin että olitte...kuollut." Ääni kuulostaa helpottuneelta ja samalla aikaa huolestuneelta.
"Sam...? Missä olen...? Mitä on tapahtunut...?" Hän pudisti hienoisesti päätään yrittäen selventää sekaisia ajatuksiaan. Hetken päästä muistot alkavat tippua paikoilleen. Sormus, Tuomiovuori, torni, lento... Frodo nousee äkisti ylös sydän pamppaillen. Äkillinen liike hätkähdyttää Samin, joka huudahtaa vaimeasti hämmähdyksestä.
"Sam! Hänellä on Sormus!" Frodo voihkaisee.
"Tiedän, Frodo-herra. Tiedän..." Samin ääni vastaa. "Ja se ei ole varsin hyvä juttu, jos minulta kysytään. Mutta minusta kannattaisi huolehtia sinun voinnistasi ensimmäisenä. Oletteko kunnossa? Tuuperruitte näet heti kun meidät heitettiin tänne."
"Tänne--? Missä olemme, Sam?"
"Veikkaan että olemme jossain vankityrmässä. Totta puhuen toivon että viivymme täällä pitkään, sillä en halua tavata...Häntä." Samin ääni hiipuu loppua kohti. Frodo etsii kädellään Samia ja löytääkin tämän käsivarren.
"Sam. Eniten Hän haluaa minut. Vaikka ei ole olemassa mitään toivoa pelastumisesta, en antaisi Hänen koskea sinuun jos jotenkin sen voisin estää. Sen olen velkaa sinulle." Frodo puristaa Samin olkapäätä.
"Kiitos, Frodo-herra." Vaikka Frodo ei nähnyt mitään tässä pimeydessä, hän tiesi että Sam hymyili. Ehkä heikosti, mutta hymyili yhtäkaikki.
He istuvat vähän aikaa vaiti. Sitten Frodo puhui, enimmäksen karistaakseen pois lähenevän kauhun tunteen joka oli hiipimässä hänen mieleensä.
"Kuinka kauan olemme olleet täällä?" hän kysyi hiljaa. Pieni hiljaisuus.
"En tarkkaan tiedä. Tunteja, veikkaisin. Täällä ei ole järin helppoa laskea aikaa." Sam otti tukevan otteen Frodon kädestä. "Minä pelkään, Frodo-herra. Pelkään. Toivon koko sydämestäni että olisimme takaisin Konnussa, tai edes vanhan Gandalfin tai Konkarin luona. Olen miettinyt mitä heille nyt tapahtuu, kun Vihollinen sai Sormuksensa. Missä he ovat nyt?" Frodo katsoi maahan epätoivoisena.
"En tiedä, Sam. En tiedä..."
Mutta Sauron tiesi. Tiesi tosiaan. Hänen pahimmat vastustajansa oli vangittu Morannonin ulkopuolella, ja paraikaa heitä kuljetettiin Mustaan Torniin, örkkikomppanian ja Nazgûlien saattelemina. Hän katsoi ulos yhdestä kapeasta ikkunasta. Sieltä näkyi Gorgorothin kivinen tasanto, sekä taivas joka oli värjäytynyt punaiseksi Tuomiovuoren hehkusta. Sauron puristi kättään ikkunalaudalla. Kohta, kohta hän saisi kohdata vanhan Istarin, Gandalfin, sekä Gondorin lyhytaikaisen kuninkaan, Aragornin. Ja oli ryhmässä mukana yksi puolituisistakin, sekä tietysti iso joukko muita ihmisiä. Orjia. Hän hymyili itsekseen.
Sam istui pitkän hetken lattialla, pitäen Frodoa kädestä ja miettien epätoivoista tilannettaan. Hänen isäntänsä oli ilmeisesti taas vaipunut uneen tai tajuttomuuteen, sillä hengitys oli tasainen eikä hän liikkunut. Samin maha murisi, ja mieleen tuli ajatus siitä milloin hän viimeksi oli syönyt tai juonut mitään. Hän ei muistanut. No Sam, parasta tottua tähän, sillä en usko että Vihollinen on kovinkaan vierasvarainen ja tarjoaa vangeilleen isoja aterioita, hän ajatteli. Ja hänen ajatuksensa palasivat taas vankilaan. Kuinka kauan heidän piti olla täällä yksin? Ei varmaankaan ikuisesti? Hän löi ajatuksen heti mielestään. Vihollinen ei antaisi heidän päästä niin vähällä.
Sam värisi ja otti Frodon käden omiensa väliin. Frodo- herra, Frodo-herra, mihin olemmekaan itsemme saattaneet? Hiljainen kyynel valui alas poskelle. Vuosi sitten olimme vielä vanhassa kunnon Konnussa, vailla huolta tai pelkoa. Sormusta ei ollut vielä saastuttamassa mieltämme. Ainoa huoli oli mitä ruokaa laittaisimme huomiseksi, kuinka isoksi omenasato tulisi. Ja mihin päädyimmekään? Enpä olisi uskonut päättäväni päiviäni Mordorissa, Vihollisen karmeassa tornissa. Luulin kuolevani rauhassa pedissäni, vanhuuden kaivertamana. Sam vaipui muistoihinsa Konnusta. Hänen isäntänsä jatkoi untaan.
Kymmenisen virstaa Mustasta Tornista tuhathenkinen örkkijoukko vei paraikaa Gandalf Valkoista, Aragorn Kuningasta, Peregrin Tukia, sekä monenmonta Gondorin ja Rohanin sotilasta tuomioonsa. Nazgûlit liitelivät ilmassa heidän yläpuolellaan, päästäen voitonriemuisia kiljahduksia. Kaukana Tuomiovuori purkautui kumealla jyrinällä, yhtyen voittajien huumaan.
Frodo heräsi hätkähtäen johonkin ääneen. Kuului äänekästä kolinaa. Joku avasi ovea. Frodo etsi Samia kädellään, ja hän puristi toista hobittia löytäessään tämän. Ovi avautui vaimeasti naristen ja ohut valokeila rikkoi pimeyden. Hobitit kompuroivat taaksepäin kohti seinää. Ovi avautui enemmän ja sisään astui iso, tumma hahmo. Tulenhehkuiset silmät loistivat pimeässä kuin kaksi punaista tähteä. Sauron. Sam hengähti sisään. Frodon käsi puristi hänen kättään tiukemmin. Musta hahmo oli pysähtynyt oven luo. Samin päähän ilmestyi nopea ajatus että Vihollinen ei voisi nähdä heitä tässä pimeydessä; he olisivat turvassa jos vain pysyisivät hiirenhiljaa. Mutta se ei tietystikään pitänyt paikkaansa. Musta Ruhtinas näki läpi pimeyden yhtä helposti kuin hobitit näkivät täydessä päivänvalossa. Hän näki kaksi pelokasta puolituista kyyrimässä seinää vasten. Tuo näky huvitti häntä. Ovi sulkeutui metallisella kalahduksella.
Frodo nojautui Samia vasten Vihollisen lähestyessä. Jos nuo silmät olisivat olleet kypärän peitossa, mitään merkkiä Vihollisesta ei olisi näkynyt. Mutta nuo kaksi punatähteä lähestyivät hitaasti, koko ajan katsoen heitä. Väistämättömän vaaran lähestyminen sai Samin melkein suunniltaan pelosta. Silmät pysähtyivät muutaman askeleen päässä heistä. Frodo tuijotti noita silmiä. Pakokauhu huusi hänen sisällään: "Pakene! Pakene, tyhmyri!" Mutta ei ollut mitään pakokeinoa. Ja vaikka olisi ollutkin, he olisivat vain kompuroineet pimeydessä, löytämättä ovea ja kadottaen toisensa samalla.
Frodo painautui Samia vasten joka kiersi kätensä Frodon eteen, suojellakseen häntä. He istuivat kuin pienet jänikset loukussa, odottaen pedon iskua. Sitten se iskikin. Sauron oli ottanut mukaansa painavan tapparan. Se oli tehty raudasta ja sen päässä oli kolme tylppää piikkiä. Tuo kuolettava tappara upposi voimalla Samvais Gamgin vasempaan käteen ilkeällä rusauksella. Hobitti huusi kivusta jonka käsivarren murtunut luu aiheutti. Frodo huusi hänkin, mutta se johtui pelosta sekä säälistä ystävää kohtaan. Hän ei ollut nähnyt tapahtunutta, mutta tiesi sen aiheuttaneen kipua parhaalle ystävälleen. Frodo painautui tiukemmin seinää vasten.
Vain Sauron näki tapparan aiheuttaman tuhon kokonaisuudessaan. Hobitin toinen käsivarsi oli murskattu miltei täydellisesti. Katkennut luu törrötti ulos punaisesta lihasta, veri suorastaan tulvi ulos. Loukkaantunut hobitti haukkoi henkeä kivusta, kyyneleet valuen pitkin kasvoja.
Toinen hobitti huusi kauhuissaan toveriaan.
"Sam! SAM!" huudot sekaantuivat nyhkytyksiin.
"Vaiti puolituinen!" Frodo kavahti ääntä ja hiljeni, mutta jatkoi nyyhkyttämistä. Ei Samia... ei Samia... hänelle ei saanut tehdä pahaa. Ei saanut, se oli niin väärin, niin väärin! Hän päästi vaimean valituksen ja vaipui lattialle. Kuului toinen iljettävä rasahdus jota seurasi Samin läpitunkeva tuskanhuuto. Frodo ei kestänyt kuunnella parhaan ystävänsä pahoinpitelyä.
"Lopettakaa... lopettakaa..." hän anoi hiljaa. "Lopettakaa..."
Frodo kuuli hiljaisia askelia. Ne pysähtyivät hänen eteensä. "Minä en lopeta, puolituinen, ennen kuin vastustajani anovat armoa edessäni. Mutta-" Sauron piti pienen tauon,"-tämä rääpäle on poikkeustapaus. Häntä tarvitaan tärkeisiin tehtäviin. Joten siksi taidan kuunnella pyyntöäsi tämän kerran, puolituinen."
Frodo hengähti ulos helpotuksesta.
"Puolituinen, älä vielä hengähdä. En ole vielä lopettanut. Luulisin että haluat nähdä hyvän ystäväsi ennen sinun vuoroasi."
Kirkas valonleimahdus valaisi pimeän tyrmän. Frodo näki ensi kertaa vankilansa. Huone oli tehty mustasta, kiiltävästä kivestä; seinät, lattia, katto, kaikki. Se oli täysin autio - ei minkäänlaisia kalusteita. Hän antoi katseensa lipua huoneen ympäri. Ja haluamattaan, hitaasti, hän käänsi silmänsä lattialle. Sitten hän kavahti rajusti taaksepäin. Hän voi pahoin. Sam makasi tajuttomana kivilattialla hänen vieressään. Vasen käsi oli täysin runneltunut. Se näytti eniten lihakimpaleelta joka oli jauhettu harvareikäisessä raastimessa. Lihaksista pilkotti valkoisia luunpaloja. Lattia oli verestä kiiltävä. Frodo kakoi ja käänsi kylmänhikiset kasvonsa pois. Ei, tämä ei ole todellista, tämä ei ole totta, tätä ei tapahdu, ei Samille... Hän kompuroi paniikissa poispäin parhaasta ystävästään. Kuului hiljaista naurua.
"Älä huoli, pikkuinen. Hän selviytyy."
Sitten nuo kaksi raudankylmää kättä nostivat hänet rajusti jaloilleen. Hänet paiskattiin kovaa seinää vasten; ilma kaikkosi hänestä iskun seurauksena. Tyhjästä ilmestyi kahleita jotka kahlitsivat hänet seinää vasten. Hän ei voinut liikkua pätkääkään. Hän haukkoi henkeä.
Sauron puhui. "Frodo Reppuli, nyt opit miten käy Maailman Herran vastustajille."
Vihollinen iski Frodoa kasvoihin kaikella voimallaan. Tuo iskui sumensi Frodon näön, ja hän menetti melkein tajuntansa. Lyönninjälki kuumotti ja kipu levisi siitä hehkuvina säteinä. Frodo vaikeroi, eikä ehtinyt valmistautua seuraavaan iskuun, joka tällä kertaa vei häneltä tajunnan. Autuullinen olotila ei kuitenkaan kestänyt kauan, ja pian hän olikin taas tajuissaan.
Frodo tunsi lämpimän veren valuvan kasvoillansa, ja rikkoontunut iho kirveli ja pisteli. "Kadutko tekojasi, puolituinen?" kysyi Vihollisen julma ääni. "Kadutko?"
Frodo tunsi itsensä tokkuraiseksi, ja pystyi tuskin puhumaan. Tajuttomuus oli hiipimässä takaisin.
"Ei..." kuului voimaton vastaus. Hän oli tuskin kuullut kysymystä. Vastaus ei ollut Vihollisen mieleen.
"Etkö kadu, puolituinen? Siinä tapauksessa minun pitää opettaa sinut katumaan, sillä se on tärkeä taito. Se voi jopa määrätä kohtalosi kuolemaan tahi elämään."
Frodo katsoi hitaasti ylös. Hänen vihollisensa seisoi hänen edessään, isona, mustana ja uhkaavana. Frodo katsoi kohti rakasta ystäväänsä joka makasi turmeltuneena maassa. Uhkarohkea pelottomuus valtasi hänet, ja hän puhui viholliselleen.
"Minä en kadu tekojani, Sauron Vihollinen, sillä tekoni palvelivat hyvää. Ja mikään hyvä ei koskaan hiivu tai poistu tästä maailmasta."
Sauron katsoi häntä hetken, hehkuvat silmät mittaillen hobittia.
"Mutta puolituinen, kaikki hyvä on poistunut. Ja ne jotka ovat tarpeeksi tyhmiä vastustaakseen minua, saavat kokea arvoisensa kohtalon. Sinun hyvät ystäväsi, jotka antoivat sinulle tehtävän tuhota sormukseni, tulevat kuolemaan kidutettuina, monen vuoden kuluttua. He eivät aluksi ano armoa, sillä he ovat ylpeitä eivätkä halua myöntää häviötä. Mutta lopussa kaikki anovat. He, kuten sinäkin, päättävät surkeat päivänsä huutaen armoa minulta. Mutta armoa he eivät saa. Kuolema on liian armollinen. Kuolema vapauttaa heidät rangaistuksesta." Silmät paloivat. "Tulet vielä oppimaan katumisen jalon taidon, puolituinen."
Sauron veti esiin pienen, ohuen veitsen. Se oli kiiltävän musta. "Sinä kannoit sormustani sormessasi, Frodo Reppuli. Siksi otan sinulta pois sen mahdollisuuden, jotta et voi enää sitä tässä maailmassa tehdä."
Hän laski hitaasti veitsen Frodon käden kohdalle. Frodo katsoi veistä joka kimalsi hänen sormensa lähellä. Sauron punnitsi hetken veitsenterää Frodon keskimmäisen sormen päällä. Sitten hän hitaasti painoi terää ihoon. Siitä alkoi tihkua verta.
Terä kaivautui syvemmälle. Pieniä veripisaroita tippui lattialle. Frodo pidätteli huutoa.
Syvemmälle.
Ohut terä oli nyt kokonaan veren tahrima. Frodon silmistä valui kyyneliä, ja hän vaikeroi. Hieman syvemmälle veitsi kaivautui. Terä osui luuhun. Frodo hengitti katkonaisesti, ja hän itki.
Sauron otti omalla kädellään kiinni Frodon sormesta. Hän taivutti sitä ylöspäin. Luu meni poikki vaimealla napsahduksella. Viiltävä kipu säteili sormesta koko käsivartta pitkin, ja Frodo huusi kivusta. Sauron viilsi nopeasti lopun sormen läpi. Sormi tippui Vihollisen käteen. Verta virtasi vuolaasti katkaistusta sormenpätkästä. Pahoinvointi pyyhkäisi hobitin yli, ja hänen päänsä hoippui. Sauron katsoi kahlittua puolituista.
"Katumisen taidon osaamiseen menee ylpeiltä monta oppituntia, mutta tämä oli vasta ensimmäinen."
Frodo ei vastannut.
"Katso ystävääsi ja opi." Kahleet hävisivät ilmaan ja Frodo tuupertui lattialle.
Katsottuaan hobittia hetken, Sauron poistui tyrmästä. Ovi kalahti kiinni, ja sen myötä hävisi myös Sauronin loihtima valo. Pimeys valtasi huoneen jälleen. Sinne Frodo jäi, pahoin loukkaantuneen Samin luokse. Hän kietoi sormensa viittaan, ja itki katkeria kyyneliä.
Frodo ei tiennyt kuinka pitkä aika oli kulunut Vihollisen käynnistä. Hän oli uuvuksissa istunut tyrmässä, seuranaan Sam jonka epätasainen hengitys rikkoi täydellisen hiljaisuuden. Sam oli joskus näyttänyt pieniä elonmerkkejä, mutta ne olivat liian hentoja jotta Frodo olisi uskaltanut toivoa parantumista. Kaiken lisäksi tyrmä oli alkanut haista. Frodo olisi halunnut sulkea pois tuon ällöttävän hajun, sillä se kieli ystävänsä vamman vakavuudesta. Ajatuskin Samin kuolemisesta oli liian kauhea ajateltavaksi.
Vetääkseen mielensä pois tuosta kauhukuvasta, Frodo vietti aikansa puhuen Samille Konnusta, ulkomaailmasta, vedestä, mukavista illoista takkatulen ääressä. Mutta vastauksia ei kuitenkaan tullut. Hän pelkäsi Samin elämän puolesta. Runneltu käsi pystyi johtaa kuolemaan, sen hän tiesi. Hänen oman kätensä vamma ei ainakaan näyttänyt hengenvaaralliselta, vaikka siihen olikin kehittynyt inhottava rupi, ja sitä välillä jomotti. Frodo asettui makuulle seinää vasten. Väsymys alkoi painaa hänen luomiaan ja hän vaipui uneen, ajatellen synkkiä ajatuksia.