RATING: R
A/N: huh, neljäs luku valmis yli vuoden taon jälkeen! Mornie Utulië etenee hitaasti, mutta varmasti. Tässä luvussa on luvassa kidutusta ja kauhuelementtejä. Ei ehkä sopivin yösatu lapsille.
Kylmä tyrmä oli ollut heidän vankilansa pitkän aikaa. Frodo oli jo monta päivää (viikkoa? kuukautta?) sitten menettänyt ajantajunsa, ja hänen oli pakko luottaa vartalonsa sisäiseen kelloon kaikissa Konnussa luonnollisissa asioissa. Kukaan ei ollut avannut rautaovea Vihollisen viime käynnistä, ja tämä ahdisti häntä kovin, ruoan- ja vedenpuutteesta puhumattakaan. Hän huomasi toivovansa että kylmään vankilaan saapuisi joku, kuka tahansa, tietämättömyyden lopettamiseksi. Frodo vietti suuren osan pitkästä ajastaan ajatellen hermostuneena seuraavaa Vihollisen käyntiä. Epätietoisuus oli pahin, ja tuntematon uhka pelottavin.
Frodo ei uskaltanut ajatella Samin laitaa. Hänen rakas ystävänsä ei ollut puhunut paljoa käsivammansa saatuaan, mutta monet kerrat Frodo oli valvonut ystävänsä rinnalla tämän äännellessä tuskasta. Frodo oli tällöin käpertynyt ystävänsä viereen ja puhunut rohkaisevia sanoja tämän korvaan, mutta ei ollut uskonut niihin itsekään. Toivo oli lähes tyystin kadonnut hänen piinatusta mielestään.
Nyt Frodo istui nojaten tyrmän seinään, katsoen tyhjästi eteensä täydelliseen pimeyteen. Sam makasi hänen vieressään. Frodon jano oli kiivennyt melkein kestämättömiin mittoihin, ja hän oli varma että Samin nesteentarve oli vieläkin korkeampi. Frodo työnsi nämä ajatukset mielestään, sillä hän ei voinut tehdä yhtään mitään asian hyväksi, ja hän oli huomannut että tämänkaltaisia ajatuksia ei sopinut miettiä jos halusi pitää järkensä yllä. Hän tunnusteli leikattua sormeansa varovaisesti. Se ei enää vuotanut paljoa, ja kipukin oli laantunut. Frodo huokaisi toivottomana, ja puhkesi itkuun.
Sauron istui korkealla valtaistuimellaan ja hymyili. Hänen edessään kyyristyvä ihmisorja oli ilmoittanut Lännen joukkojen saapumisesta hänen torniinsa, ja Sauron ei muistanut milloin viimeksi oli tuntenut näin syvää tyytymystä näin lyhyellä ajanjaksolla. Hän hymyili leveämmin ja nousi ylös, kävellen hitaasti salin poikki. Mustiin pukeutunut hahmo seurasi ja pysähtyi pienen välimatkan päähän.
"Korkea Herrani, milloin aloitamme asioiden käsittelyn?"
"Aivan pian. Oletan että asetitte vangit minun määräämiini tyrmiin?
"Tietysti, Korkea Herrani."
"Hyvä. Sanokaa myös vartijoille että vankejani ei saa vahingoittaa vakavasti. Heidät tulee jättää yksin kunnes minä määrään toisin. Haluan heidät ehdottomasti koskemattomina."
"Tietysti, Korkea Herrani."
"Ja mitä puolituisiin tulee, haluan että valmistat kolmannen kuulusteluhuoneen käytettäväksi. Ilmoita tästä Komentajalle. Vangit ovat olleet eristyksessä riittävän kauan. Mutta haluan vain ja ainoastaan Reppulin. Viette pois hänen kumppaninsa ja katsotte ettei hän kuole. Tehkää mitä tarvitsette."
"Sen teen, Korkea Herrani."
"Voit poistua."
Hahmo kumarsi syvään ja poistui rautaovesta.
Sauron katsoi hetken ulos ikkunasta, nauttien voitontunteestansa. Sitten hän istuutui valtaistuimelleen ja alkoi hioa suunnitelmiaan. Lännessä odotti monta kaupunkia jotka olivat häntä vastaan sotineet, eikä Sauron rakastanut vastustajiaan.
Lugbúrzin Komentaja, jota myös kutsuttiin Sauronin Suuksi, oli juuri saapunut kuulusteluhuoneeseen numero kolme saatuaan viestin tulevasta tehtävästään. Hän asteli sisälle laajahkoon huoneeseen, joka oli tullut hänelle tutuksi vuosien kuluessa. Seiniin oli kiinnitetty kahlitsemiseen tarkoitettuja käsirautoja, ja lattialla odotti joukko erikokoisia ja -näköisiä teräksestä tehtyjä pöytiä. Huoneessa hääri muutamia örkkejä valmistelemassa laitteita ja varusteita tulevaa vankia varten. Komentaja istuutui mustalle tuolille oven viereen. Hän ojensi jäykkää niskaansa ja odotti. Tällä kerralla odotus oli poikkeuksellisen miellyttävä, sillä hän tiesi hyvinkin kuka oli tulossa hänen käsittelyynsä. Työllä oli taipumus tulla tylsähköksi jos käsiteltävät olivat heikkoja mieleltään tai muuten vain epäkiinnostavia. Useat vangit hän luovuttikin jollekulle toiselle hoidettavaksi. Mutta nyt hänen mielensä paloi käydä käsiksi Herransa töykeään vastustajaan, ja häntä myös kiinnosti nähdä oliko puolituinen yhtä vastustuskykyinen Mustan Tornin käsittelyä kuin Sormusta vastaan. Sauronin Suu epäili.
"Ylös siitä, senkin rotta! Älä lorvaile!"
Örkin huuto kaikui tyrmässä, ja Frodo kompuroi pelästyneenä jaloilleen. Örkki mulkoili häntä keltaisilla silmillään ja murisi.
"Nyt tuut mukaan, ja mitään temppuja ei suvaita." Sitten se kääntyi kumppaneihinsa päin. "Kantakaa pois sen kaveri! Tuli käsky että se ei saa kuolla."
Örkit nostivat väkivaltaisesti Samin harteilleen, ja Sam vaikeroi. Frodo näki ovesta tulleessa vaimeassa valossa ystävänsä käden, mutta käänsi päänsä nopeasti pois. Hänen sydämensä tykytti ja hän tunsi halun oksentaa. Hän yökkäili, mutta hänen vatsansa oli tyhjä eikä ylös tullut mitään. Örkit nauroivat. Heidän johtajansa heristi piiskaansa Frodoa päin.
"Selvä, liikkeelle nyt! Yliherra ei pidä etanoitsijoista! Vauhtia!"
Sauronin Suu oli noussut ylös tuoliltaan ja tutki eräälle pöydälle asetettuja varusteita. Kaikenkokoisia veitsiä, pihtejä, piikkejä. Hän vei kätensä niiden yli kuin tarkistaen että kaikki olivat kunnossa. Ne olivat. Hän hymyili.
Ovi kuulusteluhuoneeseen avautui, ja sisään tuli örkkijoukko taluttaen kohdetta, Frodo Reppulia. Sauronin Suu hymyili jälleen ja kääntyi kohdatakseen vankinsa.
"Tervetuloa, Frodo Reppuli. Kauan olemmekin sinua odottaneet tulevaksi tänne."
Puolituinen ei vastannut (mikä oli oletettavaa), vaan katsoi jäykkänä eteensä.
"Tiedätkö mikä sinua odottaa, puolituinen?"
Ei vieläkään vastausta.
"Sinä vastaat minulle esittäessäni kysymyksen. Tiedätkö mikä sinua odottaa, puolituinen?" Hän porasi katseensa hobittiin, joka väisti silmänsä maahan ja sanoi käheällä äänellä, tuskin kuuluvasti: "En."
"Hyvä niin." Sitten hän kääntyi örkkien puoleen. "Riisukaa hänet."
Örkit tekivät nopeasti työtä käskettyä, ja pikemminkin repivät kuin riisuivat viimeisenkin vaatepalan puolituisen päältä. Repaleiset kankaat heitettiin huoneen nurkkaan, ja Sauronin Suu huomasi että kurja rotta yritti peitellä itseään örkkien ja hänen katseilta. Vaikkakin useimmat vangit olivat täydellisen kauhun vallassa tässä vaiheessa, kestäisi vielä kauan ennen kuin heidän syvällejuurtuneet vaistonsa ja tapansa koskien häveliäisyyttä tai inhimillisyyttä katoaisivat. Mutta hänellä oli vielä edessään se päivä ja vanki, joka ei viimein suostunutkaan syömään oman lajinsa lihaa tai surmaamaan oman lajinsa lasta saadakseen itse elää. Kaikki lankeavat, hän ajatteli, ja katsoi uusinta vankiaan kiinnostunein silmin. Reppuli ei huomannut hänen katsettaan, koska piti visusti omat silmänsä maahan luotuina, hento ruumiinsa väristen joko kylmästä tai pelosta. Komentaja katsahti ylös örkkeihin.
"Asettakaa hänet pöydälle ja kahlitkaa hänet."
Hetken päästä puolituinen makasi selällään kylmällä teräspöydällä, kahlehdittuna jaloistaan ja käsistään. Hän värisi entistä pahemmin, ja oli selvää että hän yritti olla päästämättä ääntä suustaan, kenties pitääkseen yllä sitä vähää ylpeyttä mitä hänellä jäljellä oli.
Barad-dûrin Komentaja kääntyi tarvikepöydän ääreen ja nosti sieltä pitkän, terävän veitsen, jonka hän ojensi örkille joka seisoi lähimpänä.
"Ja nyt, riisukaa hänet toisen kerran. Mutta käyttäkää vain veistä."
Örkki asettui Frodon pään taakse, ja tämä yritti kauhuissaan riuhtoutua poispäin iljettävistä sormista, jotka kuitenkin tarrasivat hänen poskiinsa pitäen pään paikoillaan. Hän niiskaisi hiljaa veitsen hyväillessä hänen otsaansa, eksyen sitten hänen kauniisiin hiuksiinsa. Örkki kahmaisi tupsun ruskeaa kuontaloa ja veti teränsä sen läpi. Kiharat tippuivat mustalle lattialle, yksi toisensa jälkeen. Veitsi ja örkin kourat raapivat hänen ihoansa. Viimein jäljellä oli ainoastaan karkeasti ajeltu päänahka ja pieniä veritahroja niissä kohdissa missä veitsi oli lipsunut. Örkki siirtyi silloin veitsensä kanssa kohti kainaloita, ja sen jälkeen alemmas kohti hänen yksityisalueitaan, kunnes pieni hobitti oli täysin paljas. Frodo paloi häpeästä, ja sulki silmänsä kauhulta .Koko toimitus ei ollut kestänyt kovinkaan kauan, mutta hänestä tuntui jo kuin hän olisi mustassa painajaisessa vailla loppua.
Komentaja vastaanotti työnsä tehneen veitsen, ja pisti sen takaisin laatikkoon. Hän käveli värisevän vankinsa luo, otettuaan ensin käteensä mustat hohtimet. Puolituinen, joka oli yhä kauhistunut aiemmasta alentavasta käsittelystään, ei tuskin ehtinyt koota ajatuksiaan ennen ensimmäistä piinaa. Hänen huutonsa kaikui laajassa huoneessa, ja örkit nauroivat karkeasti.
Kiduttaja nojautui uhrinsa ylle, näyttäen tälle hohtimia joiden pihdeissä oli jotain veristä ja vaaleaa.
"Tämä on vain ensimmäinen, pieni puolituinen," hän sanoi pienelle, kalpealle työnkohteelleen.
Tornin Komentaja vei toistamiseen kylmät pihtinsä kohti puolituisen kättä, ja veti ulos toisenkin kynnen, mutta tällä kertaa verkkaammin. Hän hymyili kuullessaan vankinsa huutavan uudelleen. Ääni, jota hän oli vuosikymmenien saatossa kuullut. Hänen ohjeensa oli hoitaa vangin riisuminen erityisen hitaasti, sillä tämä hobitti nautti erityissuosiota hänen Herraltansa. Hän pudotti toisen kynnen lattialle.
Hobitti värisi ja nyyhkytti hänen nostaessaan välineensä uudelleen.
"Näen että olet jo menettänyt yhden sormen, puolituinen, mutta se ei pelasta sinua."
Julmasti hän leikkasi osan pois luusta, joka pilkotti katkaistun sormen lihan välistä. Tämä huuto oli tuskaisempi kuin aiemmat.
Ja kolmesti, neljästi, kuudesti, seitsemästi hohtimet välähtivät, ja Frodon huudot eivät lakanneet.
Tuntien kuluttua, mikä tuntui mitattoman pidemmältä ajalta Frodon mielessä, oli Sauronin Suu tehnyt työnsä tältä päivältä. Jäljellä oli kyynelten ja veren peittämä hobitti joka makasi kylmissään mustalla teräspöydällä, yrittäen löytää lohtuaan muistoista, jotka kipu oli peittänyt alleen.
Musta komentaja puhdisti vereen tahriintuneet hohtimet mustaan kankaanpalaseen, ja pisti sitten teräksisen työkalun takaisin varastoon odottamaan seuraavaa päivää. Hän lausui odottaville örkeille: "Varmistakaa verenvuoto." Viheliäästi virnuillen, yksi niistä haki rautatangon joka oli maannut tyrmän toisessa päässä sijaitsevassa tulisijassa. Sen pää hehkui kuumuudesta punaisena. Örkki tarttui Frodoa kädestä, ja tuikkasi raudan tämän sormiin, yksi toisensa jälkeen, polttaen kiinni avoimet vammat. Huoneen täytti taas huudot, tällä kertaa sekoittuen poltetun lihan pistävään hajuun. Kokeneelta työskentelijältä tämä työ hoitui nopeasti, ja kohta örkki asteli takaisin tulisijalle, tarkistettuaan ensin että verenvuoto oli tyrehtynyt tyydyttävästi.
"Vapauttakaa vanki," kuului seuraava käsky, ja örkit avasivat Frodon kahleet. Hobitti käpertyi yhteen pöydälle saatuaan takaisin jalkojensa ja käsiensä vapauden, ja vaimea itku vavisutti hänen alastonta muotoaan. Örkkejä tämä käytös huvitti, ja yksi niistä otti kiinni hobitin niskasta ja heitti hänet lattialle. Örkit nauroivat, kun heidän tilapäinen huvituksensa osui kovalla tömähdyksellä lattiaan. Sama iljettävä otus joka oli polttanut Frodoa, potkaisi makaavaa hahmoa ja karjui, "Ylös siitä, senkin laiskimus! On aika palata kotiis!" Se kaivoi esiin lyhyen nahkapiiskan asunsa sisältä, ja heristi sitä puolituisen edessä.
Sauronin Suu tarkkaili tilannetta, valmiina astumaan väliin jos Tornin örkit innostuisivat liikaa hänen vankinsa kanssa, mitä joskus tapahtui. Mutta tämä ei saanut kuolla örkkien lyöntien seurauksena, sillä puolituisella oli edessään monenmonta vuotta Lugbúrzissa, eikä hänen Herrallaan ollut aikomuksia päästää uhkarohkeinta vihollistaan pakenemaan armollisen kuoleman syliin.
"Viekää nyt vanki tyrmäänsä, ja pidätte huolen ettei hänelle aiheudu liiallisia vammoja. Me haluamme hänet voimissaan."
Örkit mulkoilivat puolituista hieman ärsyyntyneinä; olihan heiltä riistetty pieni hupihetki, mutta ne tottelivat nurisematta ja kaappasivat uupuneen vartalon kouriinsa ja alkoivat kantaa sitä kohti Mustan Tornin vankiosastoa.
Frodo tunsi kantajien kovat ja pistävät kädet, niiden pitkät kynnet, hänen sormiensa polttavan kivun, ja toivoi vain pääsevänsä pois, toivoi kaiken häviävän, toivoi kivun loppuvan, toivoi ettei olisi ikinä kuullutkaan tuosta kirotusta Sormuksesta, sormuksesta joka nyt lepäsi Sauron Mustan sormessa, ja siinä kädessä ainiaasti.