POV: Hermione Granger

Marssin ensimmäiset, iloiset ja mahtipontiset, sävelet ympäröivät minut ja saavat sydämeni miltei pakahtumaan. Kohta paksut tammiset pariovet aukeavat ja minä astun niistä uuteen elämääni, elämään Hermione Jane Weasleyna. Vilkaisen ympärilleni, haluan olla varma että kaikki oli kunnossa. Ginny luo vierelläni minuun rohkaisevan, mutta hermostuneen hymyn, kuiskaa veljensä olevan maailman onnekkain mies ja ojentaa minulle kallakimpun, jonka varteen on kiedottu pitkiä silkkinauhoja. Takanani Parvati ja Lavender oikovat hunnunhelmaa käsiinsä ja yrittävät olla vetämättä koko viritelmää päästäni. Toisella sivullani Fleur solmii vielä kahta kultaista sormusta valkeaan samettityynyyn. Edessäni Gabrielle kantaa sytytettyä, kultaista tulta hohtavaa kynttilää jonka liekki tiputtelee maahan hiljakseen ruusunlehtiä. Me olemme kuin mikäkin Lucia-kulkue, sellainen, jonka Luna halusi kerran koulussa järjestää. Eteishalli on pieni ja silti se tuntuu suurelta, kylmältä ja pimeältä, kuten kirkon ulkopuolella lunta tuivertava marraskuu, vaikka meitä on tilassa kuusi. Epäilys siitä, etten tee oikein, yrittää tunkeutua kuiskuttelemaan mieleeni, josta olen torjunut sen viimeiset viikot ja kuukaudet. Sen kirotut sanat puhuvat minulle kirjeestä.

Ja mä vähenen, palelen

Mä haluun pois ja mä haluu en

Ilman sua ei oo mua, ei ollenkaan

Mikset sä

Ja miksen mä

Miksei enää ikinä

Ja ulkona kaukana jäätyy maa

Mitä musta jää

Kasa ikävää

Ruskeahiuksinen, keski-ikäinen nainen istui lukemassa romaania olohuoneessa, joka olisi voinut olla mistä tahansa ylemmän keskiluokan perheen kodista. Lasipöydällä sohvan vieressä oli valkea keraaminen jalkalamppu ja kaksi valokuvaa. Toisessa sohvalla istuva nainen ja hänen aviomiehensä hymyilivät hääpäivänään, nainen oli parisenkymmentä vuotta nuorempi ja hänen kasvojaan kehysti pörröinen kiharapilvi, kuten lähes kaikilla sen ajan morsiamilla. Toisessa taas oli nuori nainen, ehkä 18-vuotias, samannäköinen kuin äitinsä viereisessä kuvassa, olkapäällään läikikkäänoranssi kissa.

Nainen ojenteli nilkkojaan, laski pöydälle tyhjän teekupin ja pyyhkäisi hiussuortuvan kasvoiltaan. Hän antoi radiosta kuuluvan oopperamusiikin täyttää mielensä ja ajatteli saavansa nauttia rauhastaan vielä ainakin puolitoista tuntia. Sitten hänen miehensä sulkisi alakerrassa sijaitsevan vastaanoton ja tulisi kotiin. Viitsisikö sitä nousta laittamaan takkaan tulen ja ruveta laittamaan ruokaa? Pitäisi laittaa paistikin uuniin, tyttö saisi laittaa oman kanansa itse, kun ei kerran syönyt lihaa. Niin, ja noille valokuvillekin pitäisi katsoa uudet kehykset.

Naisen vieressä sohvalla loikonut kissa hyppäsi alas, sähähti tyhjälle takalle ja viiletti viereiseen työhuoneeseen. Nainen tuijotti ihmeissään sen perään, muttei ehtinyt kauaa ihmetellä kissan häipymistä, kun takasta kuului jonkinlainen posahdus. Yhtäkkiä siinä leimusivat smaragdinvihreät liekit. Muutaman sekunnin kuluttua niistä astui mies, jonka paksusta villaviitasta ja tummista, takkuisista hiuksista varisi tuhkaa lattialle. Nainen kirkaisi. Ei siksi, että joku oli ilmestynyt hänen takastaan, vaan koska tulokas osoitti häntä taikasauvalla ilmeisen vihamielinen ilme kasvoillaan.

Yläkerrasta juoksi pöydällä lojuvassa kuvassa kissan kanssa poseeraava nainen, jonka nähdessään takasta ilmestynyt vieras laski taikasauvan, mutta tuijotti sohvalla istuvaa naista yhä epäluuloisesti.

"Mitä sinä täällä teet! Säikytät äidin hengiltä?"

"Onko han sinun aitisi?"

"On, Margareth Josephine Granger, kyllä hän on minun äitini! Ja mitä helvettiä sinä täällä teet?"

"Kuulin etta taalla pain kuolonsyojat olisivat hyokanneet teidan ministerionne tyontekijan kimppuun."

"Tiedän, tiedän... Mutta Koukkujalka on meillä kylläkin ainoa joka on hyökännyt yhtään minnekään."

"Hermione, mitä sinä täällä meuhkaat... Miksi tuo on täällä?"

"Ron! Viktor ei ole mikään 'tuo'. Hän kuuli että täällä oli hyökätty jonkun ministeriöstä olevan kimppuun."

"Ai, Weasleykin on taalla?"

"Niin, hän jopa ILMOITTI ennen kuin saapui. Mutta miten vain... Nyt, kun kerran olette täällä kummatkin, niin voitte aivan yhtä hyvin jäädä illalliselle. Isä lopettaa varmaan kohta työt. Vai mitä, äiti?"

Margareth tuijotti yhä järkyttyneenä ensin tytärtään, sitten takasta tullutta miestä jota Hermione oli kutsunut Viktoriksi, mutta nähtyään tyttärensä kysyvän ilmeen hän mutisi jotakin myöntävän tapaista ja nousi etsiäkseen viskipullon. Nyt jos koskaan hän oli rauhoittavan ryypyn tarpeessa, oli talossa vieraita tai ei.

Nyt minä en tiedä, olisinko tehnyt sitä, jos olisin tiennyt, mitä Ronin ja Viktorin istuttamisesta samaan illallispöytään seuraa. Haluaisin kirota isäni, joka koki välttämättömäksi juottaa molemmat humalaan, haluan kirota äitini ystävän joka soitti ja pyysi vanhempiani kylään. Minä pidin ihmeenä, ettei Ron järjestänyt Viktoria Pyhään Mungoon ennen kuin isäni ja äitini palasivat. Ron on aina ollut ja tulee aina olemaan kovin äkkipikainen persoona, kun hänen ystävistään on kyse. Hän on aina valmis hyökkäämään jonkun kimppuun ystäviensä takia, jos näkee siihen olevan pienintäkin aihetta. Sellainen hän vain on, ja juuri sitä minä Weasleyissa rakastan. En aina, mutta kohta minä otan omakseni yhden heistä kaikkine vikoineen, kaikkine weasleymaisuuksineen, enkä minä koskaan tule katumaan sitä. Nostan katseeni tummaan oveen ja toivon sen jo aukenevan. En halua joutua katumaan, en halua antaa itselleni siihen tilaisuutta, sillä se olisi turhaa nyt.

Vilkaisen vielä kerran helmaani, sen pitää olla ehdottoman suorassa. Näistä häistä eikä tästä rakkaudesta tule kukaan, koskaan, löytämään yhtäkään rypistymää tai palkeenkieltä, se on varma. Ajattelen oven toisella puolella odottavia ihmisiä, isääni ja äitiäni, Mollya ja Arthuria. Ja Feodoraa. Kukaan tuskin ymmärtää, miksi halusin Feodoran häihini, mutta minä halusin, halusin samasta syystä kuin vanhempieni kotona, entisessä huoneessani, kirjahyllyssä on koteloonsa kahlittu sieppi ja kirje. Tällaisena aikana on vain pidettävä kaikki sukulaisensa, ystävänsä, tuttavansa ja siltä väliltä olevat lähellään, ketään ei ole varaa menettää, sodasta on vielä niin vähän aikaa ja se on vienyt niin monia.

Minä en voi olla ihailematta Fleurin rohkeutta. Hänelle tämä on varmasti raskasta. Tuntuu kuin vasta eilen me olisimme seisoneet Ginnyn ja Gabriellen kanssa kotikolon pihalla pyyhkimässä silmiämme, kun Fleur ja Bill vihittiin. Mutta Bill on nyt poissa, kuten Charlie ja Georgekin. Ja silti niin monet ovat tänään, täällä onnellisia meidän puolestamme, enkä minä aio antaa heille epäilystä sen turhuudesta. En vaikka minä itse epäilisin sitä kuinka paljon tahansa. Minä en anna kenenkään epäillä, onko minulla tämän hävityksen keskellä oikeutta rakastaa.

Sul oli metalliketjussa heijastin

Ja mul oli sotkuinen tukka

Ja maailma kuin siinä ei muita ois

Nyt mä oon väsynyt, turta ja sekaisin

Mä oon säälittävä rukka

Mitä musta jää

Kasa ikävää

Pörröhiuksinen noita koputti ovelle, jonka takaa kuului sadattelua ja ärinää. Ei vastausta. Noita ravisti lumihiutaleita hiuksistaan, veti laivastonsinisen matkaviitan yltään ja koputti toisen kerran tuloksetta. Kolmannella kerralla ovi aukeni ja sen avannut punapää rojahti halaamaan naurahtavaa naista.

"Ron, älä. Sinä kuristat minut! Oletko sinä taas hukannut taikasauvasi? Kuinkahan mones kerta se on tänä vuonna?"

"No, jotain sinne päin. Mutta kyllä se täällä jossain on... Tai ainakin minä luulen niin. Eikö sinun muuten pitänyt tulla jo tunti sitten?"

"Piti lähettää muutama pöllö, mutta se siitä. Sinä et näköjään ole taaskaan liiemmin siivonnut?"

"En ole. Ei ole ollut kotiinpaluun jälkeen aikaa. Ja kohta sinä tietysti rupeat taas saarnaamaan siitä, kuinka Vikin pelikaavuista sentään näkee mitä seuraa hän edustaa."

"No, jos sinut tuntee, seurasi tietää muutenkin. Toisaalta, sinä olisit päässyt Rapakon Palloseuraankin. Vaikka kyllähän nuo aika kuraisia ovat, sinun kaapusi. Etkä kutsu Viktoria Vikiksi!"

Velho ratkesi nauruun. Ei hän sitä nimeä enää minkään muun takia käyttänytkään, kuin sen, että Hermione siitä närkästyi, mukamas. Hän halasi ystäväänsä toisen kerran, yritti olla kuristamatta ja rupesi sitten selostamaa toissapäiväistä ottelua Henkipään Harpyijoita vastaan. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Kadlein Kanuunat oli voittanut.

Kyyneleet uhkaavat jälleen kihota silmiini, mutta minä taistelen vastaan. Nyt ei ole oikea hetki itkeä, ei nyt, eikä koskaan. Otan askeleen eteenpäin, suoristan ryhtini, vilkaisen vielä kerran morsiusneitoihini ja katson ylpeänä ohutta valoraitaa joka ovesta lankeaa helmalleni. Tämä on meidän päivämme. Marssin sävel saa jonkin hassun, iloisen tunteen kuplimaan sisälläni. Äitini rakastaa tätä kappaletta, Juhlamarssia, jostakin oopperasta, Aidasta ehkä, en muista.

Tunnen Ginnyn ja Fleurin laskevan kätensä hartioilleni. Ehkä he ajattelevat, että minusta täytyy pitää kiinni, etten karkaisi. Naurahdan ajatukselle. He ajattelevat samaa, koska kummankin kasvoille leviää hymy, aivan kuin lämpiminä kesäpäivinä Kotikolossa, kun liotimme varpaitamme lammessa ja nauroimme. Kerran me tosin melkein itkimme, koska Fleur luuli pudottaneensa vihkisormuksensa lampeen, mutta se oli onneksi jäänyt keittiöön, tiskialtaan viereen. Ginnyn kiusoitteleva ääni kantautuu korviini ja hän pukkaa minua käsivarteen.

"Pelottaako, Hermione? Kyllä sinä vielä voit karata. Me kyllä kerrotaan että kalmolaskos tuli ja söi sinut. Eikö kerrotakin?"

"Kerrotaan. Ihan 'yvin sinä vielä voit 'äipyä. Vaikka ei kannata, Weasleyt ovat tilaisuuksia, joita sattuu vain kerran elämässä!"

"Kiitos tarjouksesta, mutta kyllä minä taidan tosiaan mennä naimisiin."

Nyt ovet alkavat hiljaa, mutta vakaasti aueta ja kirkkosalin valo ja lämpö levitä eteishalliin. Parvati nyyhkäisee jotakin rouviintumisesta ja Lavender tirskahtaa. Kuulen ympäriltäni yhtä aikaa viisi jännittynyttä kuiskausta kun ovet ovat avoinna.

"No niin Herm, nyt se alkaa."

Tänään taas vähän hankalampaa

Olla tässä ja nähdä sut

Kun sä katsahdat minuun

Mä lasken silmät kämmeniin

Mitä musta jää

Kasa ikävää

Rasittuneen näköinen nuori noita siirteli papereita pöydällään, kohotti sauvansa ja suuntasi tankkausloitsun suureen vaaleanpunaiseen kahvikuppiin, jonka kyljessä puuskutti Matami Prillin näköinen noita ja tokaisi välillä jotain sellaista kuin 'Työ ei nalkuta, ei liioin haise viinalta!' Kupin vieressä, kirjapinon päällä oli valokuva jossa irvisteli kolme huispaajaa suurten pokaaleiden kanssa. Keskellä vihreäkaapuinen Flint, jonka pitelemän kultaisen pokaalin jalustaan oli kaiverrettu 'Irlanti, Huispauksen maailmanmestari 1998'. Flintin vasemmalla puolella, hopeisen pokaalin kanssa hymyili Ron, Englannin maajoukkueen kapteeni ja pitäjä. Oikeassa reunassa lähes murjotti Dimitrov, Bulgarian joukkueen ykkösjahtaaja ja joukkueen kapteeni. Hän ei selvästikään ollut kovin tyytyväinen pronssisijaan. Noita katsoi kuvaa ja hymyili väsyneenä, hän muisti ottelun jota Ron oli vannottanut hänen tulevan katsomaan.

Päivä oli ollut raskas. Eilen se oli loppunut, Voldemort oli kukistettu. Nyt olivat alkaneet jälkityöt; ikävintä oli ilmoittaa leskille, etteivät heidän puolisonsa enää palaisi kotiin. Yksin Taikaministeriön käytävillä oli kymmeniä kuolleita, osa kuolonsyöjiä, osa auroreita, osa taikaministeriön työntekijöitä, jotka vain olivat sattuneet kuolonsyöjien tielle. Aamulla Hermionen toimiston ovelta oli kannettu kahden kuolonsyöjän ja nuoren apulaistytön ruumiit. Tyttöparka, Hermione ajatteli, jättänyt koulunsa kesken perheen rahatilanteen takia ja tullut ministeriöön sihteeriksi. Tyttö oli yrittänyt näköjään taistella yksin kahta vastaan ja onnistunutkin, mutta oli lyyhistynyt itsekin. Grace, se hänen nimensä oli. Nainen ajatteli juuri lähtevänsä jaloittelemaan, ehkä kysymään, kuinka pari hänen alaistaan voi Mungossa, jonne heidät oli eilen viety, mutta silloin ovelta kuului terävä koputus.

"Sisään!" Hermione vastasi ilahtuneena siitä, että saisi edes pienen hengähdystauon paperityön lomassa.

Samalla osastolla työskentelevä, Hermionea vanhempi velho, Adrian, avasi oven ja sisään astui pitkä, tummahiuksinen ja laiha noita, joka oli pukeutunut mustaan kaapuun ja viittaan, jonka solkea koristi karhun pää.

"Feodora Krum, hänellä on jokin tärkeä ilmoitus. Sanoi että te tunnette hänet."

"Tunnen, kiitos Adrian, voit mennä. Niin, rouva Krum, istukaa alas."

Helpotus vaihtui sekunnin murto-osassa kauhuksi Adrianin sulkiessa oven perässään. Ei ollut mukavaa saada rouvan kaltaisia vieraita tällaisena aikana, tällaisena päivänä. Feodora tarttui Hermionen käsiin ja puristi niitä silmissään anteeksipyytävä ilme.

"Hermione, mina olen pahoillani etta hairitsen talla tapaa kesken toidesi, niita on varmaan hirveasti..."

"Ei, et sinä häiritse, et koskaan. Onko jotain sattunut?"

"Meille tuli eilen kaymaan joku Viktorin kouluaikainen tuttava jo-joka... Han sanoi olleensa tulossa teidan ministeriostanne, vaitti etta kaikki olisi ohi, lopullisesti. Olin pakahtua onnesta kaiken, kaiken sen jalkeen mita meidan perheellemme, minun miehelleni tehtiin. Menin hakemaan Viktoria huoneestaan, han oli kai kirjoittamassa kirjetta ja kun mina avasin oven... Hermione, mina vannon etta kadun sita... Kaikki, kaikki vain pimeni. Ja sitten kun mina havahduin, se mies oli poissa ja minun poikani, minun poikani..."

Feodoran ääni särkyi ja nainen murtui nyyhkyttämään. Hermione tunsi hätäännyksen nostavan päätään mielessään hän tiesi, mitä Feodora yritti sanoa, muttei halunnut ajatella että se olisi totta.

"Rouva Krum, Feodora, mitä? Mitä on tapahtunut? Onko Viktorille sattunut jotakin? Kertokaa."

"Hanet... Viskattu seinaan kuin rasynukke, silmatkin avoinna, tuijotti vain lasittunut katse niissa eteensa. Se, se hirvea merkki... Se oli viela tahan aamuun asti meidan talomme ylla", nainen pyyhkäisi silmänalusiaam ja suoristi selkänsä. "Anteeksi. Mina en saisi ruveta talla tavalla itkemaan. Minun vain piti tulla kertomaan. Mina toivoisin, etta sina tulisit perjantaina, kun Volkov ja Ivanovakin tulevat, suvun lisaksi.

Nuorempi noita ei enää välittänyt silmiinsä pyrkivistä kyyneleistä, vaan nousi ylös ja halasi naista, joka oli hänkin puhjennut jälleen itkuun. Muutamaan minuuttiin kumpikaan ei sanonut yhtään mitään, mutta kun ovea lähestyivät taas jonkun askeleet, vanhempi nainenkin nousi seisomaan ja veti kaapunsa taskusta pitkän hopeapajusta valmistetun taikasauvan ja heilautti sitä Hermionen työpöydän yläpuolella. Pöydälle kolahti tumma neliskanttinen puukotelo ja sinetöity kirje. Juuri se, joka oli jäänyt kirjoittajansa viimeiseksi.

"Mina toivon, etta sina voisit antaa tuon kirjeen sille, kenelle se kuuluu", Feodora sanoi hiljaa nyökäten pöytään päin. "Ja jos mina saan pyytaa sinulta palvelusta, ota sina sailytettavaksesi tuo, mina en kestaisi nahda sita kotonani..."

Kun Adrian astui jälleen huoneeseen, tällä kertaa koputtamatta ja sylissään korkea paperipino, Feodora astui sanaakaan sanomatta ulos. Hermione vain tuijotti hänen peräänsä tahmeat raidat poskillaan, huomaamatta ovellaan seisovaa miestä.

"Neiti Granger, anteeksi..."

"Ei, ei nyt Adrian, minä olen pahoillani", nainen ei edelleenkään kääntänyt katsettaan mieheen, viittasi tätä vain kädellään poistumaan.

Suljettuaan oven ja lysähdettyään tuoliinsa Hermione nosti puulaatikon syliinsä ja avasi sen kannen. Nahkahihnoin samettiin kahlitun siepin pyristelevät siivet melkein iskivät häntä kasvoihin. Noita tiesi, mistä sieppi oli. Se oli sama, jonka Viktor oli napannut maailmanmestaruuskisoissa, ennen kuin edes tunsi Hermionea, tai Ronia.

Ron! Pöydällä ollut kirje oli osoitettu Ronille! Niin pergamenttisen kuoren päällä luki; Ron Weasley, Kotikolo, Devon, Iso-Britannia...

Mä en kestäisi olla

Mitä mä teen

Mitä musta jää

Kasa ikävää

Viimeisen kerran minä havahdun muistoistani, suoristan niskani ja nostan katseeni tulevaan mieheeni, joka odottaa minua tuolla edessä, jossakin siellä missä entinen loppuu ja uusi alkaa, sillä nyt minun on aika unohtaa. Hymyilen ystäville ympärilläni, jotkut ovat puolituntemattomia, jotkut muistan vain kasvoista, mutta yhtä kaikki heidän kuuluu olla täällä. Astellessani Gabriellen perässä alttarille tuntuu siltä, että vaikka tämä olisi elämäni viimeinen päivä, minä olisin onnellinen, sillä vihdoin kaikki tuntuu olevan paikallaan. Me olemme rikki ja kärsineitä. Me olemme menettäneet paljon ja nähneet liikaa hävitystä. Mutta tänään siitä, mitä on jäljellä, kootaan alku jollekin uudelle. Muistelen sieppilaatikkoon suljettua kirjettä ja tiedän mitä siinä lukee, vaikken olekaan avannut sitä. Sydämessäni olen tiennyt siitä asti, kun näin ensimmäisen kerran Viktorin katsovan Ronia. Joskus minä vielä annan sen kirjeen Ronille, ehkä huomenna, ehkä viikon, kuukauden, vuoden tai vuosikymmen päästä, mutta annan kuitenkin, sillä hänen täytyy tietää, tietää että he molemmat tiesivät kauan ennen kuin minä sen myönsin. He kuuluivat toisilleen ja tulevat aina kuulumaan.

Mutta nyt! Nyt minä lopetan miesten, elävien tai kuolleiden, tai kirjeiden tai minkään muunkaan ajattelun, astun avioon ihastuttavien morsiusneitojeni saattamana ja koetan olla liukastumatta ruusunlehtiin. Nyt minä keskityn tahtomisen sanomiseen omalle Percy Ignatius Weasleylleni.

Kappalelainaukset: Tik Tak - Samantekevää