POV: Ron Weasley

Another misspelled rhyme
Written in the book of time
In one page I've spent all my life
Ink ain't even dry. I've been living in a lie?
How could I trust in someone of your kind?

Päivä, viikko, kuukausi. Toinen toisensa perään, jokainen samanlaisena kuin edellinen ja seuraava.

Sitä minun elämäni on ollut, on nyt ja tulee olemaan. Jos minä kirjoittaisin nykyisestä elämästäni kirjan, kaikki mahtuisi yhdelle sivulle, sillä se vain toistaa tasaista ja muuttumatonta kaavaa. Olen onnistunut samaan lähes kaiken sen, mitä olen elämässäni halunnut, mutta samalla en kuitenkaan mitään siitä. Tässä ajassa kiintopisteitäni ovat valheet; perheeni ja turvallinen ja yksitoikkoinen elämäni.

Tietysti minä rakastan perhettäni, kuten kuka tahansa, mutta silti se perustuu hirvittävälle salaisuuksien ja valheiden määrälle, joka natisee liitoksistaan ja murtuu minä hetkenä hyvänsä. Ainoa lapseni täyttää kohta yksitoista, ja minä pelkään tätä syksyä enemmän, kuin yhtäkään toista koskaan ennen. Kun maailman kaunein pieni tyttö syntyi, olin tavattoman helpottunut ja iloinen, kun hän muistutti päivä päivältä enemmän äitiään. Mutta se ei silti kumoa tosiasioita; taikuus on veressä vahvaa ja sitkeästi pysyvää, se on lähes poikkeuksetta sellaisessakin lapsessa, jonka isä tai äiti on jästi. Pelkään päivä päivältä enemmän, ettei Weasleyn leiskuvien hiusten tai pisamaisen nenän puute tee hänestä äitinsä maailmaan kuuluvaa, sellaista joka voisi äitinsä tavoin, joskus iltasadun jälkeen katsoa omia lapsiaan ja vastata silmät nauraen kysymykseen velhoista ja noidista vain satuna ja sepitteenä.

Vaimoni on aina ymmärtänyt minua ja ajatuksiani melkein täydellisemmin kuin kukaan muu, melkein niin hyvin, että voisin melkein kuvitella meidän olevan toisillemme aikojen alusta asti päivien loppuun tarkoitetut. Mutta siinä on liian monta epätäydellisyyttä, liian monta kertaa joudun sanomaa "melkein". Ainoa asia, jota hän ei ole koskaan ymmärtänyt, oli minun ehdoton ja taipumaton tahtoni nimetä tyttäremme Viktoriaksi. Hän ei pitänyt sen voittoa merkitsevästä kaiusta, eikä ymmärtänyt, kuinka minä voisin pitää sitä kauniina nimenä. Enkä minä pidäkään. Oikeastaan kaikki muuttui sen illan jälkeen, jona Viktoria syntyi. Minä aloin pelätä ja vaimoni epäillä. Tuntui kuin jossakin lähettyvillämme olisi koko ajan ollut ankeuttaja. Silloin minä sanoin hänelle loukkaavammin, kuin mitä mikään muu voisi olla.

"Joskus on ollut joku sellainen, jonka takia minä tahdon sen nimen lapselleni antaa, halusit sinä sitä, tai et. Hän oli jotain sellaista, jotain niin hienoa, ettei kukaan toinen tule koskaan olemaan sellainen, enkä minä halua tyttärestäni yhtään sen vähempää."

Se ei ollut ilkeää, enkä minä huutanut sitä suuttuneena. Minä en silloinkaan kohottanut kättäni lyödäkseni Susania, mutta silti se oli julminta ja pahinta, minkä minä ikinä olen hänelle sanonut tai tehnyt, sillä se oli ainoa asia, jonka olen historiastani hänelle kertonut. Historiasta, jonka takia yhteisen loppuelämän tahtominen sitoi hänet tietämättään ja tahtomattaan sellaiseen, jota ilman hänen tulevaisuutensa olisi parempi ja turvallisempi. Häneltä mitään kysymättä kahlitsin hänet kahden maailman ja todellisuuden väliin, jossa hän tulisi aina olemaan sekä liian vähän, että liian paljon kumpaankin. Jos Susan olisi valinnut jonkun tavallisen miehen minun sijaani, hän saattaisi todella elää sitä elämää, jota hän nyt luulee elävänsä, ilman haurasta valheiden suojakuorta, jota jokainen päivä on viimeiset vuodet kuluttanut hitaasti, mutta varmasti pois. Mutta nyt me elämme korttitalossa keskellä myrskyä, sillä vaikka jätinkin velhomaailman ja entisen elämäni taakseni, ei kirje anna minulle rauhaa yhtenäkään päivänä tai yönä.

Kolmetoista ja puoli vuotta sitten, muutama päivä häidensä jälkeen, kun olin auttamassa häntä pakkaamisessa, Hermione antoi lähtiessäni minulle Kotikoloon osoitetun, lähettämättömän kirjeen ja pyysi minua lukemaan sen. Koko matkan Grangerien talolta lähellä King's Crossia sijaitsevaan kotiimme, jonka olimme Susanin kanssa ostaneet, tuijotin koukeroisia, mutta kallistumattomia kirjaimia. Ne eivät näyttäneet tutuilta, eivät sellaisilta, joita kukaan entisistä koulutovereistani kirjoitti. Olin varma, ettei kirje voinut olla minulle, ennen kuin mieleeni piirtyivät muistot neljännen kouluvuoteni lopusta. Silloin minä tein päätöksen, etten enää ikinä haluaisi olla tekemisissä velhomaailman kanssa, etten koskaan kertoisi Susanille mitään, eläisin, kuin velhomaailmaa ei olisi olemassakaan.

Kirje on yhä kirjoituspöytäni laatikossa avaamattomana. Monta kertaa olen ottanut sen, tarttunut paperiveitseen ja ollut repäisemässä kuorta auki, mutta lopulta en ole uskaltanut. Vielä useamman kerran olen sytyttänyt tulen työhuoneeni takkaan ja yrittänyt polttaa kirjeen, mutta koskaan en ole pystynyt tiputtamaan sitä liekkeihin. Tiedän kirjeen olevan Viktorilta, tiedän että se jäi lähettämättä, koska joku, joka oli käynyt hänen kanssaan koulua ja ollut hänen ystävänsä, oli kironnut hänet, kironnut kirouksella, johon ei ole vastakirousta. Tappanut. Murhannut! Sanotaan, ettei anteeksiantamatonta kirousta voi langettaa, jos sitä ei todella, koko sydämestään, halua. Sillä hetkellä, kun sain tietää, olin varma, että jos olisin yrittänyt kirota Viktorin tappajan, olisin onnistunut. En tiedä, uskaltaisinko myöntää sitä enää kenellekään, mutta se onnistuisi yhä. Silloin uskottelin, että se oli vain samaa vihaa, jota tunsin aina, kun kuulin kuolonsyöjien tappaneen kenet tahansa tähän kaikkeen syyttömän. Mutta ei se ollut sitä, sillä jos olisi ollut, olisin lukenut kirjeen jo aikoja sitten. Minua kiusaa yhä ajatus siitä, että kirous oli tarkoitettu hänen äidilleen, ei hänelle. Minä en halua lukea kirjettä ja kuulla hänen olleen yksi heistä, jotka hänet lopulta tappoivat. Minä en koskaan pystynyt luottamaan häneen.

And I got today another letter in the mail
I can't read it here, not today
And when years go by
the unopened letter meets my eye
I'm older and wiser, but still afraid

Kuuman tarjoilukulhon reuna poltti nuoren velhon kämmeneen rakon, kun siihen tarttui paljain käsin. Muutama huolellisesti tähdätty loitsu kuitenkin esti viipaloidun paistin kastiketta valumasta lattialle ja paransi punakan haavan entiselleen.

"Ron... Sinä olet toivoton! Minä olen sanonut sinulle tuhat kertaa, että nuo polttavat, koska äiti ei anna minun laittaa niihin tasalämpöloitsua. Anna tänne se, minä vien sen, ota sinä nämä veitset, ne eivät ainakaan polta, ja mene auttamaan Viktoria pöydän kattamisessa."

Noita katosi kantamuksineen ruokasalin puolelle, kun hänestä muutaman vuoden vanhempi jästinainen ilmestyi keittiöön hakemaan laseja vilkaisten alta kulmain velhoon hieman punastuen.

"Ai, hei Susan. Minä en olekaan tainnut nähdä sinua, vaikka Hermione ja herra Granger ovat kyllä kertoneet sinusta paljonkin... Pelkkää hyvää vain! Kauankos sinä oletkaan taas ollut Grangerien klinikalla..."

"RONALD WEASLEY! Minä käskin sinun viedä ne veitset pöytään!"

Kun jupiseva punapää astui ruokasaliin, tuohtunut noita oli kuitenkin jo kaikonnut jonnekin etsimään lisää lautasliinoja, joten huoneessa ei ollut muita, kuin lautasia oikova velho, joka säpsähti toisen tullessa paikalle.

"Katso nyt, vaikka Hermione yleensa on niin jarjestelmallinen, niin tata mina en ymmarra... Kun lautasten reunassa kerran on yksi iso ruusu, sen pitaa olla poytaan pain, eika minne sattuu..."

"Hmph."

"Jaaha. Sina siis edelleen inhoat minua..."

Vanhempi nosti katseensa viimeisestä lautasesta ja naulitsi silmänsä yhä happamalta näyttävään velhoon, jolle tuijotus toi mieleen ne kerrat koulussa, jolloin Hermione oli ollut erityisen tuskastunut häneen. Hän vain ei halunnut myöntää, että toinen oli aivan oikeassa, hänellä ei ollut mitään syytä ajatella Viktorista mitään pahaa.

"Sina olet typera, jos et naa, ettei silla ole mitaan valia, onko kumpikaan meista hanen peraansa. Silla ei ole mitaan valia."

"Miten niin sillä ei ole mitään väliä?"

"Kavisit joskus ministeriossa. Sanonpahan vain, etta sina tiedat veljestasi harvinaisen vahan."

"Oletko SINÄ käynyt MEIDÄN ministeriössämme? Ja miten Percy tähän liittyy?"

"Tietysti mina olen kaynyt teidan ministeriossanne. Jos satuit huomaamaan, olin tulossa sielta tanaankin. Hermione pystyy jarjestamaan joukkueelle luvat taalla oloon otteluiden ajaksi paljon nopeammin kuin meidan ministeriomme. Ja mita sinun veljeesi tulee, olen yllattynyt jos han ei ole jo kosinut Hermionea, vaikka voi kylla olla niinkin, etta Hermione tuskastuu hanen jahkailuunsa ja kosii itse. "

"Sinä et puhu totta! Percyllä ja Hermionella ei ole muuta yhteistä kuin työpaikka!"

"No jaa, en nyt menisi niinkaan sanomaan. Mutta silla ei kuitenkaan ole mitaan valia, vaikka mina olisin kuinka kuollakseni rakastunut Hermioneen, mika sivumennen sanoen ei koskaan tule tapahtumaan, silla han..."

"Luuletko sinä minun uskovan? Miksi sinä muuten olisit pyytänyt hänet pariksesi joulutanssiaisiin? Sinä... Herranjestas! Sinä olet Viktor Krum! Yksikään järkevä ihminen ei voi kiistää, ettetkö sinä olisi maailman paras etsijä kahdeksaankymmeneen vuoteen! Sinä olisit saanut pariksesi kenet tahansa! Ja silti sinä pyysit Hermionea..."

"Nyt sina et puhu totta. Mina en rupea kiistamaan omaa henkilollisyyttani, tai omia saavutuksiani, mutta sen mina kyysenalaistan, etta olisin saanut parikseni kenet tahansa. En olisi! Kuulitko, EN OLISI! Sina sen parhaiten tiedat!"

Viimeiset lauseet vanhempi huusi niin kovaa, että huolestunut noita juoksi ruokasaliin kädessään laatikko, jossa lautasliinoja säilytettiin. Ei ollut Viktorin tapaista ruveta riitelemään kenenkään kanssa kovin äänekkäästi. Jos hän suuttui, hän saattoi pitää pitkäänkin mykkäkoulua, muttei koskaan noita ei ollut kuullut tämän huutavan kenellekään.

"Viktor, ette nyt viitsisi täällä..."

Mutta hän ei saanut sanottua lausetta loppuun, kun näki toisen tummissa silmissä kiiltävät kyyneleet. Punapää tuskin huomasi niitä, sillä hän ei käsittänyt edes sanoja, mutta noidasta siinä oli jotakin kiduttavan selvää.

What if I read it and it is - full of love
How can I face it if I am wrong

Hermione sanoi useasti Viktorin kuoleman jälkeen, ettei minun pitäisi kiusata itseäni muistolla illasta, jolloin näin hänet viimeisen kerran. Se tapahtui samana iltana, jolloin me olimme hävinneet Irlannille maailmanmestaruuden.

"Tiedatko, meidan ministeriomme taikaurheiluosaston paallikko piti sinua kisojen parjaana pitajana. Hanen vaimonsa omistaa meidan paikallisjoukkueemme, ja oli samaa mielta, ja tahtoisi palkata sinut talvikaudeksi meidan joukkueeseemme, koska meidan pitajiemme taidot ovat kuullemma taysin retuperalla. Lupasin valittaa tarjouksen sinulle, ja jos saan esittaa oman mielipiteeni, sen hyvaksyminen olisi varsin jarkevaa, silla teillahan on nyt sota ja kaikkea, joten mahdollisimman kaukana taalta olisi turvallisempaa. Eika minusta olisi mukavaa, jos pimean puolen velhot tekisivat jotakin minun... ystavilleni."

Ja mitä minä vastasin hänelle? Etten tahtoisi olla samassa seurassa hänen kaltaisensa kanssa, vaikka meillä olisi kymmen sotaa ja minut tapettaisiin huomenna. Kyllä minä tiesin, että hän loukkaantuisi siitä, mutten uskonut, että niin verisesti, että hän tahtoisi tuhota minun elämäni. Siltä se kuitenkin vaikutti. Viikkoa myöhemmin hän oli kuullemma ilmoittanut eroavansa sekä Vuorikotkista, että maajoukkueesta ja muuttavansa Englantiin. Ja sitten minun olisi vielä pitanyt uskoa, ettei hän suhtautunut Hermioneen muuten, kuin ystävänä! Tietysti hän ajatteli, että saisi Hermionen itselleen ja hänellähän oli loistavat mahdollisuudet päästä mihin tahansa huippujoukkueeseen täällä. No, minä en koskaan saanut tietää, toteuttiko hän uhkaustaan, sillä yhteensä vajaa kuukausi maailmanmestaruuskisojen finaalin jälkeen minä seisoin Hermionen vierellä ja tuijotin epäusko mielessäni ja jotakin määrittämätöntä tuskaa tuntien suurta, valkoista, marmorista veistettyä karhua, jonka jalustana olevaan paateen oli kaiverrettu hopeidulla kirjaimilla neljä nimeä;

Casimir Burian Krum
1901 - 1979
Eliska Gavrila Krum
1907 - 1966
Heinrich Casimir Krum
1945 - 1997
Viktor Heinrich Krum
1976 - 1998

Viktorin äiti oli tietysti tavattoman musertunut. Hänen miehensä oli kuollut paikallisten Voldemortin tukijoiden toimesta muutamaa päivää ennen vuoden '97 jouluaattoa, ja nyt hänen ainoa lapsensa oli kuollut, vaikka oli edes hädin tuskin aikuinen. Feodora itki koko ajan, tuskin näki edes kunnolla eteensä Hermionen yrittäessä lohduttaa häntä. Ivanova nieleskeli kyyneliä, ja Volkoviltakin näytti vaativan paljon pitää itsensä tyynenä. Vain minä tunnuin olevan niin turta, etten edes tajunnut sitä kunnolla. En pystynyt ymmärtämään, että Viktor oli kuollut. Poissa. Enkä minä enää ikinä voi pyytää häneltä anteeksi. Enkä kertoa hänen olleen oikeassa, sillä palattuamme Lontooseen minä huomasin Hermionen kädessä saman kultaisen kihlasormuksen, jota myös minun äitini ja Fleur olivat käyttäneet...

What if I'll read it and it is - full of love
What if you'll tell me that I am wrong

Joskus Susan väittää, että istun tuntikausia yksin työhuoneessani, ja jos hän kurkistaa ovenraosta huoneeseen, en tee mitään, istun vain ja tuijotan avointa pöytälaatikkoa. Se kummastuttaa häntä, ja on hän kysynytkin, mitä laatikossa on, mutta minä en koskaan vastaa mitään. Sillä kirjeen, tinakahvaisen pistoolin ja pölyttyneen taikasauvani lisäksi siellä ei ole mitään, mistä haluaisin hänen tietävän.

Monesti olen ajatellut, ettei minulle olisi kovinkaan mahdotonta tappaa itseäni. Itse asiassa se olisi tavattoman helppoa, melkein vapautus, mutta sitten tulen ajatelleeksi, kuinka minä vihasin sitä, joka surmasi Viktorin. Tuntuisi loukkaavalta päättää omat päivänsä ennen aikojaan, kun toiselta on viety elämä hänen tahtomattaan. Viktoriankin se tietysti saattaisi häpeään. Mutta ennen kaikkea en halua pakottaa Susania esittämään surevaa leskeä, sillä sitä hän tuskin olisi. Se, mikä meidän välillämme muuttui Viktorian syntymän jälkeen, on vain leventänyt kuilua meidän välissämme näinä vuosina. Minä olen jo pitkään tiennyt, että hän valehtelee minulle työtoveristaan. Enkä minä voi syyttää häntä. Silloin, kun hän lopetti minun vaatimuksestani Grangerien hammasklinikalla ja meni apulaiseksi johonkin hienoon sairaalaan, minä ajattelin monta kertaa että hänen olisi ollut parempi ottaa Anton minun sijaani. He ovat paitsi kuin saman ihmisen kaksi eri puoliskoa, myös normaaleja, samaan maailmaan kuuluvia. En minä pysty ajattelemaan, että Susan pettäisi minua, enemminkin minä ajattelen, että minä petän häntä pitämällä häntä kiinni tällaisessa elämässä. Minä olen laatinut valmiiksi paperin, joka minun täytyy vain antaa hänelle allekirjoitettavaksi. Sen jälkeen hän on vapaan nainen, vapaa elämään omaan elämäänsä, tai menemään naimisiin Antonin kanssa, jonka toivon hänen tekevän, sillä niin hänen olisi pitänyt alun alkaen tehdä. Viktoriasta minä en halua hänen kanssaan riidellä. Eropaperit on päivätty syyskuun ensimmäiselle. Jos Viktoria matkustaa sinä päivänä takaisin Pyhän Matildan Sisäoppilaitokseen Musiikillisesti Erityislahjakkaille Tytöille, minä olen valmis luopumaan kaikista oikeuksistani hänen suhteensa ja katoaman hänen sekä Susanin elämästä, sillä niin on parempi kaikille, jos hän on sellainen, kuin toivon ja rukoilen hänen olevan.

Todennäköisempää tietysti on, että hänet kutsutaan Tylypahkaan, mutta minä en luovu ajatuksistani ennen kuin on varmaa, onko hän jästi vain noita, sillä muuta toivoa minulla ei ole, ja ilman toivoa ei ole elämää. Hermione sanoi antaessaan kirjeen minulle, ettei Viktor kuollut tappokiroukseen, vaan siihen, että oli menettänyt toivonsa. En ymmärrä, mitä hän sillä tarkoitti, mutta tiedän, että sinä päivänä, kun olen valmis samaan vastauksen, olen valmis näkemään marmorisen karhun ja uskomaan sen kertomaan, valmis palaamaan maailmaan johon olen kuulunut ja valmis avaamaan kirjeen.

Do you feel? Do you care about me?
Did you wait and love all this time?

I am here, would you come and find me
does your writing guide me thru this all

Kappalelainaukset: Sonata Arctica - UnOpened