2. luku

Ötökkähävittäjä laskeutui autiolle merenrannalle, ja seurueemme astui ulos. Vartijamme pitivät drakon-aseensa koko ajan ampumavalmiina. Pienen kävelymatkan päässä meitä odotti panssarilaseilla varustettu limusiini. Visser alkoi morfata ihmiseksi, ja minä seurasin hänen esimerkkiään.

"Onko kaikki sujunut suunnitelmien mukaan?" Visser Kolme kysyi viimeisteltyään morfinsa.
"Kyllä, Visser. Näyttelijäpoika Jeremy Jason McCole on jahdilla, joka odottaa teitä satamassa. Jahdille on kätketty pieni yeerk-allas, jotta McCole voidaan tartuttaa heti kun hän on allekirjoittanut sopimuksen", limusiinin ratissa istuva ihmisohjastaja vakuutti. Minä en kuitenkaan katsonut häntä, vaan hänen vieressään istuvaa toista ihmisohjastajaa. Tämä pidätteli aivan selvästi naurua.

Tällä kertaa Visser huomasi saman minkä minäkin ja luonteelleen uskollisena sai raivokohtauksen.
"Mitäs sinä siinä virnuilet!" hän karjaisi ja tarttui ohjastajaa kauluksesta.
"Minä... ööööh... minä... tuota noin... öh, Visser, ehkä teidän pitäisi... siis... pukeutua", tämä sopersi kasvot vitivalkoisina. "Ja Jillin myös. Ette voi lähteä ihmisten pariin tuon näköisinä."

Visser Kolme irrotti otteensa ihmisohjastajasta. Hän mietti selvästi, pitäisikö tämä tappaa vai jättää henkiin. Minusta ohjastaja oli kyllä puhunut asiaa. Ihmiset käyttävät lähes aina vaatteita, ehkä osittain siksi, koska heillä ei ole turkkia. He tuntuvat myös haluavan pitää tietyt ruumiinosansa piilossa. Siksi minulla ja Visserilläkin oli tiukat, vartalonmyötäiset morfausasut, mutta ne eivät kuulemma riitä liikkumiseen julkisesti. En tosin ole koskaan ymmärtänyt, miksei ihmisten kaupungeissa voi kuljeskella bikineissä tai pyöräilyshortseissa, mutta kaipa ihmisohjastajat tietävät paremmin.

Kuskin paikalla istuva ohjastaja pelasti toverinsa heittämällä auton takapenkiltä Visserille ja minulle ihmisvaatteet: Visserille mustan kauluspaidan, mustat farkut ja kengät, ja minulle kireän punaisen topin, mustat farkut ja mustat korkokengät. Pukeuduimme sillä aikaa kun henkivartijamme vahtivat, ettei paikalle tullut ketään tai mitään. Sitten he avasivat meille limusiinin takaovet ja me hyppäsimme kyytiin. Kuljettaja ajoi auton kapeaa hiekkatietä pitkin isommalle maantielle.

Vilkaisin turvamiehen paikalla istuvaa, yhä kalmankalpeaa ihmisohjastajaa ja sitten Visser Kolmea, mutta tämä näytti unohtaneen äskeisen raivonpuuskansa. Hän ryhtyi kertomaan suunnitelmaansa minulle ja ihmisohjastajille.
"Ajamme siis suoraan huvijahdille. Siellä meitä odottaa muistaakseni noin kymmenen joukko meidän väkeämme, mukaanlukien se, jonka isäntä on elokuvatuottaja. Sekä tietysti se poika, mikä hänen nimensä nyt olikaan..."
"Jeremy Jason McCole", kuski auttoi.
"Aivan niin. Riippuu hänestä, miten pian tämä on ohi. Hän voi allekirjoittaa sopimuksen jo tänään, jos Yhteisö-juttuni uppoavat häneen niin hyvin kuin pitäisi, tai sitten me joudumme olemaan jahdilla yön yli. Oletteko te käyneet tänään syömässä?"

Me muut nyökkäsimme.
"Hyvä. Jahdilla ei nimittäin ole paikkaa isännille", Visser sanoi. "Mutta jos McCole on todella niin kovapäinen -tai jos se tuottaja ei tee omaa osuuttaan hänen vakuuttelemisessaan- ettei hän ole allekirjoittanut huomisiltaan mennessä, minä en viitsi enää odottaa. Teen hänestä ohjastajan vaikka väkisin."

Hymyilin Visser Kolmelle, ja hän vastasi hymyyn. Hänen versionsa ihmisten hymyilystä on kylmä ja teennäinen, mutta ah, niin seksikäs. Visser taisi vaistota, mitä ajattelin, sillä hän kysyä töksäytti minulta yhtäkkiä: "Haluatko imeä?"
Nyökkäsin kiihkeästi. Visser avasi mustat housunsa, ja minä tyydytin hänet ihmisen suullani siinä limusiinin takapenkillä. Onneksi autossa oli tummennetut ikkunalasit.

Saavuimme kaupunkiin. Havaitsin ihmisten kiinnittävän huomiota katuja pitkin lipuvaan limusiiniimme. Erityisesti muuan mustiin vaatteisiin ja kirkkaanväriseen huiviin pukeutunut nuori tyttö, jonka mustan kangashatun alta valuivat tummat sotkuiset hiukset, tuntui katselevan meitä hyvin kiinnostuneesti. Turvamiehemme piti aseensa valmiina ampumaan jokaista, joka tekisi liian äkkinäisen liikkeen meitä kohti. Lähestyessämme satama-aluetta huvijahti näkyi jo: suuri, valkoinen, virtaviivainen moottorivene, jonka keulassa luki nimi Daybreeze.

Kun limusiini pysähtyi laiturin eteen, viereen pysäköidystä mustasta autosta hyppäsi ulos kuusi aseistettua ihmistä -ei, ihmisohjastajaa, sillä tunnistin heidät Visser Kolmen varsinaiseksi henkivartijakaarriksi maapallolla. Vasta kun he ja kanssamme matkustaneet ohjastajat olivat asettuneet muodostelmaan limusiinin ulkopuolelle, Visser ja minä astuimme ulos ja kävelimme heidän saatteleminaan huvijahtiin.