3. luku
Ohjastaja-elokuvatuottaja oli kannella meitä vastassa.
"Tervetuloa", hän sanoi nöyrästi ja jatkoi vieressään istuvalle nuorelle miespuoliselle ihmiselle: "Jeremy, tässä on Yhteisön pääjohtaja... Victor Trent." Visser ja Jeremy tervehtivät toisiaan ihmisten tapaan eli kätellen.
"Ja hän", tuottaja jatkoi minuun viitaten, "on..."
"Jill Love, Yhteisöstä myöskin", lausuin ja kättelin Jeremyä minäkin. Huomasin hänen katseensa vaeltavan kasvoistani toppini syvään uurrettuun kaula-aukkoon. Muistelin jonkun ihmisohjastajan joskus maininneen, että ihmisurokset pitävät sitä kauniina, jos naaraalla on suuret maitorauhaset. En ymmärrä miksi, mutta ihmismorfissa myös minä pystyin arvioimaan Jeremyn ulkonäköä. Minun täytyy myöntää, että hän oli ihmiseksi varsin hyvännäköinen vaaleanruskeine hiuksineen, suurine sinisine silmineen ja täyteläisine huulineen, mutta sitä karismaa, joka tekee Visser Kolmesta niin haluttavan, ei löytynyt Jeremystä tippaakaan.
Huvijahdin miehistö -ohjastajia kaikki- irrotti veneen köydet, ja lähdimme seilaamaan ympäri lahtea. Jeremy, tuottaja, Visser ja minä siirryimme jahdin takakannelle neuvottelemaan.
"Herra Trent", Jeremy aloitti. "Järjestönne on jonkinlaista partiotoimintaa, eikö niin?"
"Se on enemmän", Visser totesi. "Yhteisö on kuin suuri perhe, jossa kaikki voivat olla hyödyksi ja jokaista tarvitaan. Sydämenasiamme on erityisesti niiden auttaminen, joilla ei mene hyvin elämässä. Yhteisö on heidän porttinsa parempaan elämään."
"Minä olen siitä elävä esimerkki", puutuin puheeseen ja aloin ladella asioita, joita olin lukenut ihmisten lehdistä. "Kun olin nuori, kotini oli täynnä väkivaltaa, riitelyä ja ryyppäämistä, ja koulussa kaikki hyljeksivät minua... kärsin masennuksesta, viiltelin itseäni ja käytin huumeita, kunnes yritin lopulta itsemurhaa ja päädyin sairaalaan. Siellä kuulin Yhteisöstä ja heti pois päästyäni liityin siihen. Nykyisin olen iloinen ja positiivinen ihminen."
Näin Visserin vilkaisevan minua syrjäkarein hymyillen -hänestä näkyi, että hän oli minuun tyytyväinen.
Päivä kului neuvotellessa ja keskustellessa. Visserin ja minun täytyi tietenkin käydä aina kahden tunnin välein hyteissämme morfaamassa. Meille oli pitänyt järjestää erilliset hytit, jottei Jeremy Jason vain olisi alkanut epäillä mitään. No, sehän ei meitä juuri haitannut -ennen kuin päivä alkoi kääntyä illaksi, eikä Jeremy ollut allerkirjoittanut sopimusta. Hän jauhoi jotakin siitä, että hän halusi päästä eroon "kunnollisen" imagostaan ja Yhteisön mainostaminen saattaisi vaikeuttaa sitä. Tai sitten häntä epäilytti muuten vain, kyllä minä näin hänen värähtävän joka kerta, kun hän puhui Visser Kolmelle.
Oli miten oli, tilanne alkoi näyttää uhkaavasti siltä, että joutuisimme yöpymään jahdilla. Oli jo pimeää, kun lähdin yksin kannelle kävelemään. Kaikki muut olivat sisätiloissa, Jeremy ainakin oli pelannut jotain alkukantaista videopeliä kun olin nähnyt hänet viimeksi. Kirosin niitä ohjastajia, jotka olivat hankkineet Visserille ja minulle vaatteet -tuuli puhalsi kylmästi, eikä minulla karvattomalla ihmisellä ollut kunnon takkia. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen hartioillani. Ihmisen fysiologia on niin älyvapaata, että jouduin kääntymään ympäri nähdäkseni tulijan.
Se oli Visser Kolme.
"Mietiskelemässä, Jill?" hän naurahti. Kohautin olkapäitäni ja tärisin kylmästä. Visser kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut lähelleen. Sydämeni sykähti. Visser Kolme ei ollut koskaan ennen antanut minulle sellaista hellyydenosoitusta. Minua ei palellut enää juuri lainkaan.
Pilvet liikkuivat taivaalla tuulen mukana paljastaen kaistaleen tähtikirkasta yötaivasta. Osoitin yhtä tuikkivaa valopistettä. "Katso, Visser, eikö tuo olekin meidän kotitähtemme?"
Visser katsoi osoittamaani suuntaan ja nyökkäsi. Painoin pääni Visserin rinnalle. "Onko sinulla koskaan ikävä?"
"Mitä? Kotiplaneettaa? Ääh. Mikä visser minä olisin, jos tapanani olisi kiintyä paikkoihin. Tähän virkaan kuuluu kiertely ympäri galaksia, siellä mihin Kolmentoista neuvosto milloinkin määrää tai missä on parhaat mahdollisuudet ansaita ylennys. Minä en ole käynyt kotiplaneetalla seitsemään täkäläiseen vuoteen, mutta kunhan tämä maailma on minun, saatan ehkä vihdoin palata sinne. Kaikista mahtavimpana Visserinä. Ja sinun kanssasi."
Vilkaisin merta ja siihen heijastuvia kaupungin valoja. Mielestäni se oli omalla tavallaan kaunista, eikä sitä välttämättä tarvitsisi tuhota kotiplaneettamme kaltaiseksi. Mutta ajatus katosi mielestäni, kun nostin katseeni Visser Kolmen ihmiskasvoihin. Niistä kuvastui hänen kylmyytensä ja piittaamattomuutensa, ja toisaalta kaikki se asenne, itsevarmuus, määrätietoisuus, voimakastahtoisuus... Tunsin rakkauden ja himon viiltelevän minua. Kaiken lisäksi Visser oli juuri sanonut, että hän halusi pitää minut lähellään tulevaisuudessakin... se tuntui jo liian ihanalta. Katsoimme toisiamme syvälle silmiin, painoimme huulemme yhteen ja liikuttelimme kieliämme vastakkain.