Kirjailijan huomautus: Jouduin hieman siistimään tätä lukua, jotta se olisi kelvannut tänne FFN:ään. Aidon ja alkuperäisen voi lukea AniFinns-forumin Fan Fiction-osastolla, linkki kirjailijaprofiilissani.

6. luku

Säpsähdin hereille, kun kello oli minuuttia vaille sovitun ajan. Astuin hytistäni käytävään ja yritin kävellä niin, etteivät kavioni kopisisi. Hiivin käytävän päähän Visserin hytin ovelle ja olin tarttumassa ovenkahvaan, kun joku hyökkäsi pimeydestä ja karjaisi: "Kädet ylös!"

Olin saada sydänhalvauksen kaikkiin sydämiini ja nostin häntäni valmiiksi puolustautumista varten.

Joku suuntasi minuun taskulampun valon.

"Rauhoitu, se on Jill", se joku sanoi, eri ääni kuin joka oli huutanut. "Äläkä muutenkaan elämöi kuin mikäkin dapsen. Aiotko herättää koko jahdin? Olet tainnut katsella liikaa ihmisten draamaelokuvia."

Siristin silmiäni ja näin kahden henkivartijakaartilaisen seisovan vieressäni drakon-aseet kourissa.

(Andaliittisissien varaltako?) kysyin.

"Niin, ei niistä piruista koskaan tiedä", huokaisi toinen vartija.

"Entäs itse, Jill? Yöjalassako?" virnuili toinen.

(En ymmärrä), sanoin.

"No, ei tarvitsekaan", vartija naurahti. "Mene Visserin luokse. Kaikin mokomin. Säästyypähän parin meikäläisen henki, jos Visser ei ole huomenna kaikkein kireimmällä tuulellaan."

Toinen vartija nauroi tietäväisesti ja tönäisi toveriaan kevyesti kylkeen. Minä kävelin heidän ohitseen Visserin hyttiin.

Hytissä oli lähes yhtä pimeää kuin käytävässä. Silmäni hahmottivat pimeydestä sängyn ääriviivat, ja astelin lähemmäs. Visser Kolme makasi rentona sängyllä andaliittikehossaan. Hän näytti nukkuvan, kaikki hänen silmänsä olivat kiinni. Katselin Visseriä. Hän oli niin suloinen! Yritin sovittaa hengitykseni hänen rauhallisten hengenvetojensa tahtiin, mikä oli vaikeaa, koska tunsin tutun halun nousevan taas pintaan.

"Visser", sanoin pehmeästi. Ei vastausta. Olin jo aikeissa koskea häneen, kun hänen silmänsä avautuivat, ja hän tarttui ranteisiini vetäen minua luokseen. Kaaduin Visserin viereen sängylle.

(Yllätys yllätys), Visser Kolme naureskeli. Teeskentelin yrittäväni pitää häntä poissa kimpustani työntämällä hänen käsiään poispäin itsestäni. Ihminen olisi luultavasti kuvaillut leikkiämme sanalla "painiottelu". Visser yritti painaa minua sängylle ja hivuttautua päälleni, ja minä vastustelin. Lopulta annoin hänen ottaa minut, ja sen hän tosiaankin teki –niin kovakouraisesti, että minä kirkaisin. Se tietysti lietsoi Visseriä vielä rajumpiin otteisiin. Mutta minä halusin lisää, rajattomasti lisää, himoni Visser Kolmea kohtaan oli niin loputon. Edes iskut, joita Visser jakeli minulle häntänsä tylpällä päällä, eivät tuntuneet missään kiihkon alla. Saavutimme äärimmäisen nautinnon lähes yhtä aikaa ja vaivuimme huokaisten vierekkäin sängylle.

Äännähdin pehmeästi mielihyvästä, kun tunsin Visserin hyväilevän käden ylävartalollani. Käänsin kylkeä niin, että pystyin itsekin koskettelemaan Visseriä. Kasvomme olivat vain muutaman ihmisten senttimetrin päässä toisistaan. Tuijotin Visser Kolmea haluavasti syvälle pääsilmiin ja kuiskailin hänen nimeään samalla kuin hellimme toisiamme.

(Sääli, ettet voi jäädä koko yöksi), Visser sanoi. (Meillä ei ole varaa ottaa mitään riskejä. Mutta ennen kuin menet…) Hän liu'utti kätensä alavartaloni kautta takajalkojeni väliin. Voihkaisin ja tein saman hänelle. Tyydytimme toisemme uudelleen, nyt käsin.

(Nähdään huomenna, Jill), Visser Kolme sanoi lyhyesti, kun olin päässyt ylös sängystä.

(Hyvää yötä, Visser), minä kuiskasin ja lähdin hytistä. Tuskin huomasin ovella kyttääviä henkivartijoita ja heidän vihjailevia ilmeitään, kun kävelin omalle hytilleni. Mielessäni oli vain yksi olento: andaliittiohjastaja, jonka kanssa olin rakastellut.

Enkä taaskaan ollut kertonut hänelle, miten paljon rakastin häntä.