8. luku
Asetuin makaamaan yhdelle tuoleista ja suljin silmäni Maan kotitähden, Auringon, kirkkaalta säteilyltä. Hetken mielessäni välähti aika kotiplaneetallani. Kuinka kylvin järvessä, en missään haisevassa keinotekoisessa altaassa, ja imin itseeni oman tähtemme aitoja säteitä. Niiden veroisia ei lähettänyt yksikään yeerkin tekemä kandrona-aaltohiukkasgeneraattori.
Tunsin itseni vähän uneliaaksi. Ajatukseni harhailivat. Kotiplaneetta muistui mieleeni jälleen kerran... mutta tällä kertaa siihen liittyi muistoja koulutuksesta, kuinka en osannut koskaan mitään matemaattisissa aineissa - joihin lukeutuvat kaikki tärkeimmät aineet - ja kaikki olivat sitä mieltä, ettei minusta koskaan tulisi yhtään mitään. No, mikä minusta sitten oli tullut? Imperiumin huonomaineisimman visserin henkilökohtainen avustaja, jonka tärkein tehtävä oli antaa tälle seksuaalista mielihyvää kaikin mahdollisin tavoin. Tuskin kukaan yeerk pitää ammattiani kovin hienona, mutta minulle se on ihaninta, mistä olen saattanut edes uneksia sen jälkeen, kun olin ymmärtänyt etten voisi koskaan päästä korkeampiin virkoihin.
Muistelin hetkeä, jolloin olin nähnyt Visser Kolmen ensimmäistä kertaa. Uutissivu tietokoneverkostossa, uutinen Maa-nimisellä planeetalla asuvan ainoan tunnetun viidennen luokan alien-lajin orjuutushankkeesta. Komea andaliittiohjastaja hymyilemässä rehvakkaasti kuvassa. Olin päättänyt viimeistään silloin, etten missään tapauksessa halunnut jäädä loppuiäkseni kotimaailmaan. Halusin tavata tuon visserin. Vähän myöhemmin minulla oli käynyt niin uskomaton tuuri, että olin tavannut takaa-ajetun andaliittinaaraan, joka oli halunnut luovuttaa tietoja yeerkeille. Meikäläiset olivat kuitenkin yrittäneet tappaa hänet ennen kuin hän oli päässyt selittämään asiansa.
Minä olin vallannut hänen kehonsa. Olin lukenut hänen muistoistaan nautinnot, joita hän oli saanut parittelun kautta - antamatta kuitenkaan elämää yhdellekään andaliittilapselle. Silloin olin tajunnut, että halusin tehdä samaa itsekin. Koska olin saanut kiinni elävän andaliitin ja pystynyt antamaan tärkeitä tietoja vihollistemme sotasuunnitelmista, olin saanut pitää uuden isäntäni ja vielä siirronkin omasta pyynnöstäni. Visser Kolmen armeijaan. En alun perin ollut aikonut jäädä kovin pitkäksi ajaksi Maan ympäristöön, mutta tutustuttuani Visseriin olin rakastunut niin palavasti, että… nyt en voisi enää ajatellakaan eroavani hänestä.
Olin tiennyt jo aikaisemmin, että Visser Kolme suhtautui myönteisesti isäntäruumiista nauttimiseen, mutta matkalla Maahan olin kuullut, että tietämäni oli vain jäävuoren huippu. Visser Kolmen huono maine ei suinkaan johtunut pelkästään andaliittiruumiista ja poikkeuksellisesta julmuudesta, vaan hänet tunnettiin myös yhtenä irstaimmista visseristä mitä imperiumissa oli nähty. Hänellä oli ollut lyhyitä ja sekavia intiimejä suhteita ties kenen alaisensa kanssa, sukupuolella tai edes isäntälajilla ei ollut väliä. Hänen huhuttiin jopa käyttävän andaliittivankeihinsa sekä henkistä, fyysistä että seksuaalista kidutusta, joskaan sitä ei oltu pystytty todistamaan.
Muistelin Visser Kolmen ja minun ensimmäistä yhteistä yötä. Visser oli katsellut minua siitä asti kun olin saapunut emoalukselle, ensin epäilevästi ja luultavasti kilpailua peläten, sitten kiinnostuneesti ja lopulta sillä ihanalla himokkaalla katseella jolla nyt. Eräänä iltana hän oli lopulta vienyt minut alukselleen ja...
Isännälläni oli muistissaan lukemattomia akteja mitä erilaisempien andaliittiurosten kanssa, mutta yksikään heistä ei olisi pärjännyt taidoissa rajuotteiselle mutta samalla hellälle Visser Kolmelle. Muistan varmaankin ikuisesti, mitä isäntäni oli ajatellut ensimmäisen rakastelumme jälkeen: (Aah! Minua ei ole koskaan pantu noin! Ehkei tämä ohjastajana olo ei ole sittenkään hassumpaa!)
Silloin kuulin jonkun tulevan.
"Jill", Visser Kolmen hiljainen ääni sanoi vierestäni. "McCole ja jahdin väki ovat syömässä lounasta. Meidänkin pitää mennä. Tule."
Nousin ylös. "Ajattelin äsken sinua", sanoin Visserille, kun kävelimme kannelta pois. "Meidän ensimmäistä yötämme."
"Ai niinkö", hän sanoi, ei kovin innostuneen kuuloisena. Hän ei edes kääntänyt katsettaan. Siinä näet, Jillay, ajattelin katkerana. Älä nyt hitto soikoon romantisoi teidän suhdettanne, vaikka Visser ei olekaan sinuun ihan heti kyllästynyt. Hän haluaa sinulta tasan seksiä. Ei hän oikeasti välitä kenestäkään muusta kuin itsestään. Silti en niin vain voinut tukahduttaa mieleni pohjalla kytevää typerää ja naiivia toivetta: mitä jos sittenkin, jonain päivänä…
Käväisin matkalla WC:ssä morfaamassa andaliittihahmooni ja siitä heti takaisin ihmismorfiin. Edessä oli taas kaksi Maan tuntia heikkona ja puolisokeana ihmisenä. Hohdokasta elämää. En todellakaan kadehtinut ihmisohjastajia, jotka joutuivat olemaan siinä kehossa koko ajan.
Ja aivan erityisesti en kadehtinut sitä onnetonta, joka joutuisi asettumaan jahdin ruokasalin pöydän päässä istuvan nuoren ihmisen ruumiiseen.
"Eihän tuossa kalkkunassa ole lisäaineita? Ne eivät välttämättä tee hyvää virheettömälle iholleni!" Jeremy Jason McCole kiljui paksut huulet törröllään. En voinut uskoa, että olin vielä eilen pitänyt häntä hyvännäköisenä. Nyt hän vaikutti pelkästään rasittavalta. Jopa hän kuitenkin huomasi, kun Visser istui pöydän ääreen, vaikkei hänen kasvoilleen levinnytkään samaa idiotiaa lähentelevää virnettä kuin henkilökunnalle.
Jotenkin onnistuin selviämään ateriasta saamatta hermoromahdusta, huolimatta joka asiasta yhä kitisevästä Jeremystä, keittiöstä jostain käsittämättömästä syystä tulevasta palavan kumin kärystä sekä elokuvatuottajan tylsääkin tylsemmistä jutuista. Kun pääsin vihdoinkin nousemaan pöydästä, melkein ryntäsin ulos ruokatilasta – vain kuullakseni perään huudettavan: "Mihin te menette, neiti Love? Tulkaa kannelle meidän kanssa! Ei teidän tarvitse tuon enempää pistää päälle…"
Purin kieltäni, etten olisi käskenyt Jeremy Jasonia haistamaan taxxonien yleisen vessan ja hyppäämään sen jälkeen jahdin peräkannelta suoraan potkuriin. Raahauduin Jeremyn, tuottajan ja Visserin perässä kannelle ja voihkaisin, kun huomasin Auringon paistavan entistä kirkkaammin. En ollut tottunut niin paljoon valoon. Vilkaisin Visseriä, eikä hänkään näyttänyt kovin iloiselta. Saattoihan se tietysti johtua stressistä tai "yleisestä vitutuksesta" niin kuin hänellä oli tapana sanoa, mutta muistelin hänen kerran kertoneen ettei hän juuri pitänyt tällaisesta valosta. Se kuulemma ahdisti häntä.
Asetuin makuulle samaan aurinkotuoliin kuin ennen lounasta. Suljin silmäni ja annoin muiden neuvottelun mennä ohi korvieni. Samaa paskaa Jeremy jauhoi kuin eilenkin, ja Visser ja tuottaja yrittivät saada häntä muuttamaan mieltään korostamalla sopimuksen mukanaan tuomia etuja. Välillä he vaikuttivat jopa epätoivoisilta. Tarkkailin Visserin äänensävyä, ja jos hän korotti sitä liikaa, vilkaisin häntä merkitsevästi. Hän ei saisi menettää malttiaan juuri nyt. Toisaalta, jos Jeremy sai minunkin hermoni kireälle, mitä mahtoikaan ajatella Visser Kolme, joka on lyhytpinnaisin olento jonka olen ikinä tuntenut? Ihmeen hyvin hän kuitenkin onnistui pysymään tyynenä. Minua ärsytti, kun en oikein itse voinut osallistua keskusteluun, koska minulla ei ollut hajuakaan ihmisten kulttuurin tästä osasta. Olin kuullut, että ihmiset suhtautuvat hyvin kiihkeästi maksuvälineeseensä rahaan, mutta viihdeala ja sen sopimukset käytännössä… Visserille oli sentään ehtinyt joku ihmisasiantuntija antaa erityisopetusta näistä asioista.
Ennen kuin huomasinkaan, olimme istuneet siinä jo melkein kaksi tuntia, ja morfausaikani alkoi taas lähestyä loppuaan. Kandronan nimessä, eivätkö ne jo päässeet yhteisymmärrykseen? Tyypillisiä uroksia. Käytin samaa tekosyytä kuin Visser puoli tuntia sitten – "käväisen käsienpesulla". Se ei kuulemma ole ihmisten mielestä epäilyttävää, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Ajattele nyt! Sanot noin vain käyväsi pesemässä kätesi, ilman mitään syytä, ja kaikista se on ihan normaalia! Oudot ihmiset.