10. luku

"Ei se ole ohi niin kauan kuin ne kaikki miljoonat teini-ikäiset tytöt rakastavat minua", Jeremy väitti.

"Sanon vain, että tulossa on isoja muutoksia. Niin isoja, ettei viihdemaailma ole sellaisia ennen nähnyt, ymmärrätkö? Minun yhtiönihän on mukana uudessa järjestelmässä. Jos sinä allekirjoitat ja me Yhteisön kanssa pääsemme sopimukseen, voimme järjestää sinulle elokuvaosia. Vakavia osia. Pääsisit eroon teini-ikäisten rooleista."

Jeremy nauroi raivostuttavaa nauruaan. "Se olisi hauskaa. Olen kurkkuani myöten täynnä hölmöjä ihastuneita teinejä, jotka lähettävät minulle rakkauskirjeitä ja kärttävät porukalla nimikirjoituksia. Se on osa siitä ongelmasta, joka tarjouksessanne on. Minä olisin yhä halukas vaihtamaan imagoani. Olen saanut tarpeekseni siitä, että joudun olemaan puhtoista poikaa kaiken aikaa."

Visser Kolme astui eteenpäin kohti Jeremyä, ja tuottaja väisti häntä. Tämäkin oli ilmeisesti huomannut hänen lähestyvän räjähtämispistettä. Vetäydyin itsekin pienemmäksi tuolissani.

"Ei enää hukata aikaa", Visser sanoi. "Olemme puhuneet näistä samoista asioista eilisestä alkaen, ja meillä olisi varmasti parempaakin tekemistä. Voin antaa sinulle kaiken mitä haluat. Kaiken. Rahaa. Valtaa. Mutta ensin sinun täytyy suostua minun ja yhtiön ehtoihin. Ne ovat, kuten olen korostanut, selkeät ja yksinkertaiset. Sinusta tulee yksi meistä. Ja sitten otat asiaksesi mainostaa Yhteisöä ja mainitset kaikkialla missä voit, että edustat Yhteisöä. Vaihdossa saat aivan mitä tahansa ja kaiken mitä mieleesi tulee ja sydämesi halajaa."

Sepä olikin hieno puhe. Minä en olisi onnistunut kuulostamaan noin uskottavalta ihmiseltä. Silmänurkastani näin taas muutaman niitä valkoisia lintuja, joita tuntui esiintyvän pilvin pimein maapallolla. Lokeiksi ihmisohjastajat kai olivat niitä sanoneet. Kaksi sellaista liiteli aivan päidemme yläpuolella, hyvin lähellä.

Itse asiassa melkein liian lähellä.

"Entä jos sanon ei?" Jeremy sanoi hiljaa.

"Et sinä sano ei", Visser julisti. Hän vilkaisi minua ja hymyili. Sitten hän kääntyi taas Jeremyn puoleen:

"Olet kunnianhimoinen nuori mies ja haluat elämältäsi niin paljon enemmän kuin voit koskaan saada ilman minun apuani."

Yhtäkkiä Jeremy nauroi. "Te taidatte nähdä minun lävitseni." Hän nousi seisomaan ja katsoi ensimmäistä kertaa Visseriä silmiin sanoessaan: "Annan teidän tehdä tehtävänne. Allekirjoitan ja luotan siihen, että se voi tehdä minusta merkittävän filmitähden. Onko asia sovittu?"

Visser Kolme hymyili viileää hymyään. "Sovittu."

Huokaisin helpotuksesta. Vihdoinkin se paksukallo oli pehmennyt. Nyt piti vain hakea kirjallinen sopimus ja sen jälkeen Jeremy voitaisiin rauhassa viedä jahtiin piilotetulle altaalle ja tartuttaa. Siinä olisi vihdoinkin lopullinen piste tälle pelleilylle. Väläytin Jeremylle sievimmän ihmishymyni.

Silloin näin jotakin, joka sai minut melkein hyppäämään tuolistani. Toinen niistä kahdesta yllämme häälyneestä lokista oli alkanut muuttua! Sen keltainen nokka venyi joksikin pitkäksi, harmaaksi ja löysäksi. Lokki putosi sen painosta yhä alemmas ja alemmas, ja toinen lokki kaarteli hätäisen näköisenä ympärillä.

Andaliitteja morfissa. Nyt olin varma. Luultavasti ne pahamaineiset andaliittisissit. Vaikka muuttuminen yhdestä eläimestä suoraan toiseksi pitäisi olla mahdotonta, se oli ainoa järkevä selitys.

(Katso vasemmalle yläviistoon), kuiskasin Visser Kolmelle ajatuspuheella. Visser katsoi minuun ensin ihmettelevästi, sitten hänkin huomasi andaliitit. Hänen silmänsä välähtivät vihasta. Visser juoksi veneen peräkannelle ja ehti juuri nähdä, kuinka lokki putosi veteen.

(Minä morfaan), Visser Kolme sanoi. Näin Jeremyn kasvoille leviävän Maan historian varmasti pöllämystyneimmän ilmeen. Tietysti Visser oli puhunut julkisella ajatuspuheella, kuten aina.

(Mutta… entä Jeremy?) yritin.

(Paskat hänestä! Ne perhanan andaliitit ovat olleet riesanani jo ihan tarpeeksi kauan!) Visser Kolme huusi.

"Mitä… miten…" Jeremy Jason sopersi. Olisin voinut nauraa hänelle, jos tilanne ei olisi ollut niin vakava. Niin tyylipuhdas esimerkki tyhmästä ihmisestä, joka on kaikesta vähänkin älyllisemmästä totaalisen pihalla. Jeremy ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa minua enää seuraavana hetkenä – sain huomattavasti mielenkiintoisempaa katseltavaa. Visser Kolme alkoi riisuutua päällysvaatteistaan morfausasuunsa. Siinä lensi paita paljastaen trimmatun ylävartalon, siinä housut jättäen alavartalon peitoksi vain kireät shortsit. Tuijotin Visseriä lähestulkoon kuola valuen. Häntä ei edes voinut verrata siihen taannoiseen alastomaan miesohjastajaan. Sormeni syyhysivät päästä puristelemaan tuota kiinteää takamusta ja tunnustelemaan, mistä housujen etuosan pullistelu oikein johtui. Päätin ehdottaa Visserille mahdollisimman pian seksiä ihmismorfeissa.

Sitten Visser Kolme alkoi muuttaa muotoaan andaliitiksi. Vaikka sissit olisivatkin keksineet jonkin keinon siirtyä morfista toiseen, Visser ei siihen pystynyt. Kuulin takaani kauhunhuudon. Jeremy! Olin ehtinyt unohtaa hänet kokonaan. Niin oli myös tuottaja, joka oli rynnännyt kaiteen luo ja tähyili veteen. Hyppäsin Jeremyn vierelle ja painoin käteni hänen suulleen.

"Kuuntele nyt tarkasti, jätkä", sihisin hänen korvaansa. "Pidä pää kylmänä vaikka näkisit mitä. Älä vaivaa aivojasi sillä, miten ja miksi. Saat kyllä vielä tietää kaiken."

Jeremy nyökkäsi silmät yhä selällään pelosta. Siirsin käteni pois, mutta pitelin vielä Jeremyn olkapäästä kiinni.

(Näetkö niitä?) Visser Kolme huusi tuottajalle, kun oli kokonaan andaliitti.

"En, Visser", tämä vastasi hyvin anteeksipyytävällä äänellä. "Tai odottakaa… tuolla! Vesi loiskuu ja kuplii tuossa vähän matkan päässä."

(Siis lähelläkin?) Visser sanoi. Tuottaja nyökkäsi.

(Hienoa.) Visser Kolme nauroi häijyä mutta seksikästä nauruaan. Näin hänen silmissään saman palon kuin aina hänen kiduttaessaan ja murhatessaan… ja naidessaan. Voi, miten hyvin minä tunsinkaan sen. Olin katsonut sitä sarvisilmilläni monia, monia kertoja, kun Visser oli ruoskinut minua tai paritellut kanssani. Se oli osa Esplin yhdeksän-neljä-kuusi-kuuden sisintä olemusta. Se oli himon liekki. Verenhimon ja kaiken muunkin himon. Lähes hulluus.

Visser astui aivan veneen partaalle ja alkoi taas morfata. Hänen turkkinsa silisi limaiseksi nahaksi ja muuttui keltaisen ja vihreän ja sinisen juovikkaaksi. Siitä tunnistin, miksi hän oli muuttumassa. Se oli morfi, jonka hän oli äskettäin omaksunut varta vasten hankitusta DNA-näytteestä – lebtiläinen keihäskala.

Oletko koskaan nähnyt rakastettusi muuttuvan elävän maton näköiseksi kalaksi? Epäilen, että et. No, voin kertoa sinulle, ettei se kuulu niihin näkyihin, joita katselee mieluiten. Visser Kolmen ruumis näytti sulavan ja litistyvän, hänen kasvonsa menettivät piirteensä ja sulautuivat muuhun massaan, hänen selkäänsä alkoi muodostua pitkiä keihäitä. Tunsin mahassani oudon tunteen, kuin olisin halunnut sylkäistä lounaan ulos. Luulen sen johtuneen äärimmäisestä vastenmielisyydestä. Käännyin pois, sillä en kestänyt enää katsoa. Jeremy Jasonilla sitä vastoin ei näyttänyt enää olevan minkäänlaisia vaikeuksia. Hänen kasvoillaan oli virne, jota pystyisi parhaiten kuvaamalla sanalla: "Siistiä!" No, ainakaan hän ei kiljunut kuin mielipuoli.

Kun katsoin taas Visseriä, hän oli muuttunut täysin keihäskalaksi ja roikkui kaiteella valmiina sukeltamaan veteen. Mieleni teki pyytää häntä olemaan varovainen, mutta en halunnut kuulostaa miltään ylihuolehtivalta varhaiskouluttajalta. Siitä Visser olisi varmaankin ärsyyntynyt. En ehtinyt lopulta sanoa mitään, kun hän sukelsi veteen saaden aikaan kovan molskahduksen. Pian hädin tuskin näin häntä.

Kävelimme Jeremyn kanssa kaiteen luokse. Pojan virnistys ulottui melkein korvasta korvaan, kun hän tiiraili veteen. Yhtäkkiä hän osoitti sormellaan.

"Hei tsiigatkaa! Tuolla noin! Tuolla hän menee!"

Katsoin Jeremyn osoittamaan suuntaan, ja toden totta: siellä Visser oli, näin selvästi keltaisen ja vihreän. Hän kiiti hurjaa vauhtia eteenpäin. Jeremy nauroi sekopäisesti ihastuksissaan.

"Ihan uskomatonta! Tsiigatkaa, nyt hän on jo tuolla! Älyn nopea! Coolia että hän pystyy tuolla lailla muuttumaan! Eikö hän olekin mahtava!"

Silloin näin muutaman vesieläimen pään nousevan hetkeksi pintaan vähän kauempana. Andaliitit.

"Oho!" Jeremy henkäisi. "Hän taitaa ajaa noita takaa! Joitakin fisuja ja alligaattoria!"

Tuottaja, joka ei ollut sanonut sanaakaan Visserin lähdön jälkeen, pyöräytti silmiään ja huokaisi: "Minusta se kyllä näyttää enemmän krokotiililta."

Jeremy näytti ärtyneeltä. "Mitä väliä? Mitä eroa krokotiililla ja alligaattorilla edes muka on? Entäs sitten kaimaanilla?"

Tuottaja ei vastannut. Minuakaan ei juuri kiinnostanut selvittää maapallon vesieläinlajeja ja niiden eroja. Kuulin vaimean ajatuspuhekirkaisun jostain kaukaa. Hienoa, Visser oli juuri tainnut saada ensimmäisen andaliitin tilsittyä.

Tai sitten hän haavoittui itse, muistutin itseäni. Puristin hermostuneena kaidetta niin, että rystyseni olivat valkoiset. Minuun iski miljoona hirveää ajatusta niin kuin aina tuollaisissa tilanteissa. Entä jos andaliittiroistot repivät juuri nyt Visseriä pala palalta kappaleiksi? Tai mitä jos… tämä oli jo kuollut? Halusin morfata, uida Visserini avuksi, mutta minulla oli tuskin minkäänlaista vedessä selviävää morfia. Ajatuspuhekaan ei enää kantaisi Visserin luokse.

Silloin kuulimme kaikki pamauksen vedestä ja hätkähdimme. Merestä sinkoutui korkealle ilmaan lebtiläinen keihäskala! Se lensi holtittomassa kaaressa ilman halki ja iskeytyi lopulta meren pintaan saaden aikaan läiskähdyksen, joka kuului jahdille asti.

Tuijotimme suut auki pinnalla kelluvaa keihäskalaa.

"Menikö se rikki?" Jeremy kysyi typerästi rikkoen hiljaisuuden. Takaamme alkoi kuulua naurunpyrskähdyksiä ja käännyin ympäri. Koko jahdin väki oli tullut katsomaan Visserin andaliittijahtia, mukaan lukien toivottomat tapaukset ja se yksi miespuolinen ihmisohjastaja. Monia selvästi ilahdutti, että suuri ja pelottava Visser Kolme oli mokannut pahan kerran. Yhtäkkiä päässäni naksahti.

"Mitä vittua te idiootit siinä seisotte ja naureskelette kuin lauma vähä-älyisiä!" karjaisin koko lössille. "Ajakaa nyt joku tämä hemmetin vene Visserin luokse, ja otetaan hänet ylös tuolta ja häivytään ennen kuin andaliittiroskaväki hyökkää taas! Sitäkö te haluatte, häh? Että andaliitit tulevat ja räjäyttävät koko paskan atomeiksi?"

Porukka ei tehnyt aluksi mitään muuta kuin tuijotti. Joku kääntyi kaverinsa puoleen, kuiskasi jotain ja nauroi vähättelevästi. En minä tämän galaksinkolkan pidetyin yeerk ollut, kyllä minä sen tiesin. Minua oli helppo vihata, olinhan vähäarvoinen mutta silti andaliittiohjastaja, ja halveksitussa mutta silti tavallaan kadehdittavassa tehtävässä. Ja pidin Visser Kolmesta liikaa. Häntähän kuului inhota.

Joka tapauksessa jahdin kuljettajat lähtivät kuitenkin kävelemään kohti ohjaamoa. Lössi hajaantui. Astelin takaisin kaiteelle ja katselin kuolleen näköistä keihäskalaa, ja tunsin huolen pusertavan sydäntäni. Sitten tajusin, että kalahan pieneni täyttä päätä. Visser oli elossa ja morfasi!