Ikäraja: T
Genre: yleinen, ystävyys ja perhe...?
Varoitukset: historiallinen hämäryys ja epätarkkuus
Huomio nimistä: Holy Roman Empire (HRE) on suomeksi Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, joskin sillä on historiansa aikana ollut useitakin eri nimivariaatioita.
Hetaliassa Italia Veneziano on Pohjois-Italian valtionimen kokonimi ja Italia Romano on vastaavasti Etelä-Italian. Kuvittelen, että ennen kuin Italiat yhdistyivät ja julistautuivat itsenäiseksi valtioksi, muiden valtioiden henkilöitymien oli luontevinta ja/tai kohteliainta kutsua heitä kokonimillä – ja sama juttu muiden valtioiden kohdalla, esimerkiksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan, niin pitkä kuin tuo nimi onkin.
.
Vielä kun se on mahdollista
.
Omenapuu on enää olemassa unessa, mutta Seborgan muistot siitä ovat niin elävät ja voimakkaat, että hän melkein tuntee rungon karheuden ja lämmön kiivetessään sitä pitkin korkealle vahvaan oksanhaaraan tavalliselle mietiskelypaikalleen. Hän tietää, että kun hän on istuutunut alas, vanhan ja villiintyneen puun juurella istuisi hänen unensa toinen henkilö, poika mustissa kaavussa, viitassa ja hatussa.
Poika huokaisee raskaasti, kuten melkein aina, hänen lapsen harteillaan on vastuita paljon enemmän kuin monella aikuisella, mutta he eivät koskaan puhu hallitsemisesta, politiikasta, sodista tai mistään muista ikävistä asioista puun luona. Sen lehvien suojassa ja varjossa niitä ei ole, vaan he ovat lapsia ja puhuvat lasten asioista: purolla uimisesta, hienoista kivistä ja opettajien antamista läksyistä, keittiöstä saaduista herkuista. Tai Seborga useimmiten puhuu pää alaspäin oksastaan roikkuen, poika vaan kuuntelee, mutta mielenkiinnolla, se loistaa hänen häikäisevän kirkkaan sinisistä silmistään.
"Oletko sinä harjoitellut heinäsirkkojen nappaamista, niin kuin käskin?" Seborga kysyy. He ovat harjoitelleet sitä viimeksi yhdessä, poika ei ole ennen napannut yhtäkään eikä se sujunut häneltä järin hyvin.
"Yritin. Puutarhassa oli yksi, mutta sitten Itävalta tuli ja marmatti, etten saisi ryvettää vaatteitani" poika vastaa ja kohauttaa viitan verhoamia hartioitaan pahoillaan.
"Koeta seuraavalla kerralla uudelleen. Se on ainoa tapa tulla taitavaksi" Seborga lausuu varmalla, arvovaltaisella äänellä, äänellä, jolla juuri kukaan muu Itävaltaa lukuun ottamatta ei rohkene poikaa puhutella. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta on suuri nimi ja merkittävä valtakunta Euroopan kartalla huolimatta siitä, että sen henkilöitymä on vasta nuori poika, ja kaikki suhtautuvat häneen kunnioittaen, juuri niin kuin mahdolliseen liittolaiseen, kauppakumppaniin tai viholliseen tulee suhtautua. Seborga tietää pelkkänä pikkukylän henkilöitymänä olevansa hänen rinnallaan yhtä mitätön kuin hyttysen huokaus, mutta ei piittaa etiketistä eikä pelkää rangaistusta. Hän on todistetusti parempi heinäsirkannappaaja, mikä omenapuun luona on titteleistä painavin ja vaaleahiuksinen poika tunnustaa asian nyökkäämällä vakavana ennen kuin huokaa taas. Seborga arvaa miksi.
"Italia Venezianoko sinulle aiheuttaa taas murhetta? Mitä sinä tällä kertaa teit?"
"Ei Italia aiheuta minulle koskaan murhetta!" Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta kivahtaa painaen kämmenen rintaansa vasten sydämen kohdalle huomaamatta elettä itse. "Hän on hienoin ja kiltein ja kaunein neito, jonka tunnen, eikä hän ikinä –"
"Mitä sinä teit, SaRo?" Seborga toistaa keskeyttäen epäilemättä hyvin pitkän ja pakahduttavan palavan ylistyslaulun alkuunsa varoen visusti vinoilemasta sanaakaan maailman kauneimman neidon taipumuksesta olla tihrustavasilmäinen itkupilli. Veneziano on kiva ja kiltti, ei Seborgalla ole mitään häntä vastaan, häntä vain huvittaa toisen pojan syvä kiintymys veljeensä.
Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta irvistää lempinimelle. Hän ei ole missään vaiheessa antanut sille hyväksyntäänsä, mutta siitä huolimatta siitä on tullut ainoa nimi, jota Seborga suostuu hänestä käyttämään, koska Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lausumiseen menee kuulemma koko iltapäivä ja Seborgalla on ajalleen parempaakin tekemistä. Italialaiset ovat tunnetun omapäistä sakkia ja vastahakoisesti Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta on lakannut kinaamasta aiheesta. Loppujen lopuksi SaRo on huomattavan paljon mukavampi nimi kuin yksikään, millä Italia Romano häntä kutsuu vieraillessaan Espanjan kanssa hänen talollaan. Kunhan se ei leviäisi laajempaan käyttöön, hän voisi sietää sen.
Vastaus viipyy liian kauan. Seborga pudottaa yhden pienistä kitkeristä omenista kanssamietiskelijänsä päähän pistääkseen hänen ajatteluunsa vauhtia. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta tempaisee hatun päästään, mulkaisee häntä kiukkuisesti ja hankaa osumakohtaa kädellään. Vitsi on vanha ja äkkiä Seborgaa kaduttaa. Omenan pudottaminen päähän ei tunnetusti saa ketään keksimään mitään tai saa ajattelemaan vikkelämmin ja hän pyytää anteeksi.
Hatunlieri alkaa vääntyillä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan käsissä. Seborga tunnistaa sen merkiksi siitä, että hän on töpännyt jotain pahemman kerran ja keskittyy kuuntelemaan ja tarkkailemaan häntä paremmin.
"Minä en tehnyt mitään" Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta aloittaa puolustelevaan sävyyn, kapeat sormet puristavat hattua lujaa ja hän hiljenee hetkeksi jatkaen niin vaimealla äänellä, että Seborgan on nojattava alemmas kuullakseen. "Viime yönä... en tiedä, ehkä hiiret rapistelivat katolla tai ehkä Italia näki pahaa unta, mutta..." hänen äänensä hiljenee entisestään ja Seborga on jo irrottaa kätensä oksasta voidakseen roikkua siitä jalkojensa varassa päästäkseen kunnolla lähemmäs, kun suurempi poika jatkaa "...mutta minä heräsin siihen, että hän nukkui sängyssäni. Ihan vieressä. Minä..."
Jos Seborga olisi roikkunut puussa, paljastus olisi varmasti saanut hänet putoamaan alas. Veneziano on naiivi ja lapsellinen eikä näe toisten viereen nukkumaan käymisessä mitään kummallista – oman kertomansa mukaan hän nukkuu puolet öistään Unkarin vieressä – mutta Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta on vanhempi ja ihastunut Venezianoon. Seborga ei usko hetkeäkään, etteikö hän ole tajunnut tilanteen tarjoamat toiset merkitykset ja mahdollisuudet. Äkkiä Seborga tuntee olevansa valmis hyppäämään toisen pojan niskaan ja mottaamaan ja huudahtaa voimatta kohoavalle äänenvoimakkuudelleen mitään "Mitä sinä TEIT?"
"En mitään! Minä sanoin, etten tehnyt mitään, en mitään sellaista, en minä turmellut häntä tai mitään!" Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta lausuu kiivaasti, melkein enemmän pelokkaana kuin puolustellen. "T-tai minä säikähdin ja t-tyrkkäsin hänet lattialle, pois sängystä ja hän säikähti ja alkoi itkeä ja nyt hän ei ole puhunut minulle mitään koko päivänä enkä minä..." hänen sanansa hidastuvat, käyvät kangerteleviksi "tiedä miten... pyytäisin anteeksi."
Vastaus rauhoittaa Seborgaa, mutta Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta on kiusaantunut ja hukassa ja nousee kiireesti kompuroiden jaloilleen lähteäkseen pois.
"Kai sinä kuitenkin teit sen? Pyysit häneltä anteeksi?" Seborga penää ennen kuin hän ehtii mennä.
Omena lentää potkaistuna kauas mäeltä alas. "En" Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta mutisee. "En saa sanottua sitä. En ehdi, Italia kääntyy ympäri heti nähdessään minut ja menee toiseen suuntaan."
Seborga nyökkää itsekseen. Kuvio on epäilemättä vanha tuttu: Veneziano uskoo Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan olevan vihainen ja koettaa vältellä kohtaamasta häntä suoraan, ettei saisi päällensä huutoja ja solvauksia, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan pahentaessa tilannetta entisestään yrittäessään osoittaa pahoitteluaan niin perinpohjaisella ja valtavalla vilpittömyydellä, että se lähenee karmivuutta. Seborga on yrittänyt neuvoa kaksikkoa monet kerrat, sanoa Venezianolle, että hänen pitää pysähtyä katsomaan pelottavan ulkokuoren ohi nähdäkseen, milloin vakava vaaleahiuksinen poika on aidosti tolaltaan jostain, ja Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle, että hänen on lähestyttävä Venezianoa hillitymmin ja maltilla, jos ei halua pelästyttää häntä ("tytöt eivät pidä painostavista pojista"), mutta vielä toistaiseksi hänen neuvonsa eivät ole menneet perille.
"Hän varmaan inhoaa minua" Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta lausahtaa. Varjot pitenevät huomaamatta. Värähdys kulkee ilman läpi, tekee siitä ohutta.
"Eikä inhoa" Seborga tokaisee. Ajatus on täysin mahdoton. Veneziano ei kykene olemaan vihainen edes yhtä iltapäivää ja kyse on pienestä väärinkäsityksestä. Huomenna se on ohi ja unohdettu.
Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta kääntyy ympäri, katsoo suoraan kohti ja saa aallot keinahtamaan unen todellisuuden läpi. Seborgaan pistää. Hän muistaa. Katseen. Ilmeen. Sen mitä tulee tapahtumaan ja on jo tapahtunut.
"Entä jos inhoaa?"
"Ei inhoa! Ei ikipäivänä! SaRo, kuule!" Seborga inttää kiireesti, sillä nyt on kiire, uni on jo irronnut reunoistaan ja kohta se kiertyisi irti, hajoaisi ja haihtuisi pois. "Ruokaa! Tarjoa Venezianolle ruokaa, jotain hyvää, hän pysähtyy varmasti ja kuuntelee! Pyydä anteeksi, koska kohta –"
Hän ei ehdi.
Hän herää.
.
.
.
Seborga tuijotti ylös kattoon eikä käsittänyt, mitä se teki siinä. Vielä äsken... Mutta silmien sulkeminen ei enää auttanut. Kaikki oli poissa. Omenapuu. Tuttu ääni. Vanha ystävä.
Niiden sijaan hapan maku, päänsärky ja vatsassa vellova kuvotuksen tunne tekivät itseään tiettäviksi. Seborga kipristyi kokoon, hengitti syvään ja koetti pysyä liikkumattomana paikallaan. Omenasiideri. Se ei kerta kaikkiaan sopinut hänelle. Ei niin, ettei hän olisi kestänyt alkoholia, kyllä hän sitä kesti, vahvojakin ja paremmin kuin veljensä. Mutta omenasiideri oli eri asia, se kytkeytyi suoraan häneen muistiinsa, koska sellaisia typeriä juttuja aika heille henkilöitymille teki pitkän olemassaolon vastapainoksi, piiloutui outoihin mutkiin.
Häivähdys surumielisyyttä kaihersi itselleen tilaa Seborgan rintaan. Hitaasti hän oikaisi itsensä ja kääntyi selälleen tuijottamaan kattoa. Milloin hän oli nähnyt viimeksi unta SaRosta? Olivatko he käyneet joskus juuri tuon keskustelun? Seborga ei ollut varma, mutta uni oli tuntunut niin todelliselta ja värikkäältä, että siinä oli täytynyt olla enemmän totta kuin kuvitelmaa.
He olivat istuneet omenapuun luona lapsina juuri noin, SaRo maassa puun juurella ja hän sen latvassa. Jos unohti sen, miten paljon kiljumista alkuun kuului, he olivat varmaan näyttäneet idyllisiltä – toisin kuin silloin, kun SaRo löysi hänet puutarhasta leikkimästä ja juttelemasta Italian kanssa ja koetti kiivaana ja kiukkuisena ajaa hänet pois. Veneziano oli ollut alati sydän syrjällään huolesta, että he päätyisivät vielä jonain päivänä käsirysyyn, mutta Seborgaa oli pelkästään naurattanut. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta osasi olla sitkeä, mutta hän oli kömpelö ja Seborga pääsi häneltä aina pakoon. Millaisia hölmöjä räkänokkia he olivatkaan olleet silloin, kuvitellessaan, että päivät jatkuivat ikuisesti...
Seborga kirosi itsekseen ääneen. Miksi hänen oli pitänyt juoda juuri omenasiideriä? Eikö hän muka muistanut, että siinä kävi joka kerta näin?
Ovi avautui ilman koputusta. Romano työnsi päänsä sisään. Jotain tömähti vuoteelle. "Puhelimesi soi äsken. En ehtinyt vastata. Hirveä jysäri?"
"Minä selviän."
"Suosittelen katoamaan suihkuun ennen kuin Veneziano tulee. Hän on keittämässä teetä sellaisella ihmesekoituksella, että sillä paranee taatusti nekin vaivat, joita sinulla ei ole vielä koskaan ollutkaan."
"Kiitos. Romano?" Seborga potki peiton pois ja nousi istumaan keskelle vuodetta. Liian nopeaan. Silmissä pimeni. Seborga painoi käden otsalleen ja odotti kohtauksen menevän ohi.
Kuului avautuvan ikkunan ääni. "Täällä haisee järkyttävältä!" Romano valitti, mutta ei onnistunut huijaamaan esityksellään ketään, ja Seborga arveli näyttävänsä todella huonolta, mistään muusta syystä Romano ei osoittaisi huoltaan noin kehnosti peitetyn selvästi. Olisi varmaan pitänyt mennä yöllä omaan kotiin eikä ängetä tänne vain siksi, että se oli lähempänä.
Seborga hivuttautui vuoteenreunalle. Lattia oli viileä paljaiden jalkapohjien alla. "Romano, tehdään tänään jotain yhdessä. Italia, sinä ja minä."
"Ei käy. Minä tai Feli emme tule sinun kanssasi mihinkään ennen kuin olet sopinut eiliset kiistasi."
Seborga kohotti kummastuneena päätään. Oliko hän riidellyt jonkun kanssa? Se kyllä selitti paljon niin Romanon kuin Italian käytöstä. He olivat kumpikin tunnustaneet joskus, että kun hän alkoi näyttää myrskyn merkkejä, vain typerys jäi paikalle katsomaan sen puhkeamista.
"Puhelimessa luki Luxemburg" Romano mutisi itsekseen ennen kuin kääntyi ympäri ja osoitti ikkunaan. "Uskallakin sulkea tuo heti kun olen lähtenyt. Täällä täytyy tuulettaa tai muuten täällä ei voi kohta asua kukaan. Äläkä seisoskele siinä enää, vaan mene suihkuun."
Ohjeita ja käskyjä. Kuin lapselle.
Seborga tiesi, ettei Romano tarkoittanut sanojaan niin, mutta ne kuulostivat siltä, ja ehdottomasti nurjin osa mikrovaltion henkilöitymänä olossa oli tulla vähätellyksi.
Hän oli ollut olemassa yhtä kauan! Kauemmin jopa kuin Luxemburg ja moni muu! Hän oli kestänyt, kärsinyt ja menettänyt siinä missä hekin!
Katumus kärvensi Seborgan sisintä. Hän saattoi äkkiä nähdä mielessään Luxemburgin eilen illalla. Pelkkä lipsahdus vailla pahaa tahtoa. Jotain, mitä hän oli itse käsittänyt väärin ja räjähtänyt. Pirun siideri! Ja Luxemburg-parka.
"Seborga?"
"Joo, minä menen" Seborga vastasi ja pyyhkäisi silmänsä kuivaksi tajuten unensa merkityksen. Tämän hän ehtisi korjata.
Puhelin lojui sängyllä vaaleankeltaisella lakanalla. Seborga nappasi sen mukaansa ja etsi Luxemburgin numeron kävellessään kylpyhuoneeseen.
.
.
.
Kirjoittajan kommentti:
Seborgan historia, sellaisena kuin olen sen ymmärtänyt, menee näin:
Oikean, nykyisen Seborgan mikrovaltion perusti 1963 seborgalainen mimosa-kukkienkasvattaja Giorgio Carbona, mutta kaupunkina ja suvereenina Italian osana sen olemassaolo ulottuu niinkin kauas kuin vuoteen 954 ja vuodesta 1079 se oli yksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaskunnista (eng. principality). Vuonna 1729 se myytiin Sardinian kuninkaalle, mutta kauppaa ei koskaan virallisesti rekisteröity eikä sen siksi katsottu koskaan olleen lainvoimainen ja koska Seborgaa ei myöskään mainita sen enempää Italian yhtenäisyyssopimuksessa (1861) eikä Italian tasavallan itsenäisyysjulistuksessa (1946), Seborga katsoo olevansa itsenäinen ja itsellinen ja kuuluvansa ennen kaikkea seborgalaisille.
Toisin sanoen ja hetaliaksi kääntäen, chibi-Seborgan olisi tullut vähintäänkin näkyä taustalla jaksoissa, joissa chibi-Italia, HRE ja chibi-Romano esiintyvät, mutta Hetalia on toistaiseksi keskittynyt kuvaamaan Seborgan mikrovaltion nykyhetken vaiheita eikä todennäköisesti tule koskaan kyseisen pienen sivusivusivuhahmon persoonaan tai historiaan sen syvemmin sukeltamaan.
Sitä varten fanifiktio on olemassa. Mielestäni on hauska ajatella, että hän oli mukana jo tuolloin ja että hän olisi ollut "SaRolle" tietyllä tapaa vertainen tai varoventtiili Romanon äksyilin, Italian aiheuttamien sydämentykytysten ja valtiona olemisen paineiden keskellä, vaikka he olisivat enimmäkseen vain naljailleet ja pöljäilleet omenapuun juurella...