.

Ikäraja: T

Genre: valinnan mukaan yleinen, ystävyys ja/tai romantiikka. Huumoria ja hurt/comfortiakin on havaittavissa, kenties.

Varoitukset: kirosanoja, mainintoja kiusaamisesta, lievä sarjakuvamainen väkivalta (mutta oikeasti melko vaaratonta luettavaa...)

Tiivistelmä:

Hanataro paljastaa odottamatta Ganjulle jotain, mitä Ganju ei ole aiemmin tajunnut. Ja toisinpäin: Ganju kertoo Hanatarolle seikkoja, joita Hanataro ei ole aiemmin huomannut eikä uskonut.

.

Nimi

.

Voimakas tuuli puhalsi läpi aaltoilevan villinurmen kohti pientä yksinään kököttävää taloa väistäen sen ympärillä olevat kummallisina ja uhkaavina kohoavat kivipatsaat ja paiskautui lasiruutuja helisyttäen ikkunoihin.

Se onnistui kuulostamaan aavistuksen dramaattiselta, vähän isommankin myräkän alulta, mutta valitettavasti efekti meni lähes täysin kuulemattomana ohi, sillä vain ilotulite- ja räjähdeasiantuntija Koganehiko oleili yhdessä harvoista eksentrisen talon maanpinnan tasolla olevista huoneista tutkimassa kirjoituskääröjä loppujen asukkaiden ja vieraan oleillessa kuka missäkin laajemmassa, maan alle levittäytyvässä osassa kaikenlaisten tuulien ja muiden sääilmiöiden tavoittamattomissa.

Ganju istui olohuoneessa sohvalla ja tuijotteli kattoon. Sohva oli kulunut ja kadottanut aika lailla niin alkuperäisen värinsä kuin muotonsa, minkä vuoksi se oli joutunut monet kerrat roskiin heittämisen uhan alle, mutta niin se vain oli yhä paikallaan, koska kukaan ei ollut viitsinyt nähdä vaivaa siirtyä sanoista tekoihin. Ganjua se ei haitannut; sohvan pehmeys oli omiaan löhöämiselle ja juuri sille hän heittäytyi laiskottelemaan, murjottamaan tai haaveilemaan miten kulloinkin elämä häntä riepotteli.

Tänään hän ei tehnyt mitään edellä mainituista eikä hän edes istunut sohvalla yksin, vaan Hanataro, joka oli pitkästä aikaa onnistunut saamaan tarpeeksi vapaata tullakseen vierailulle, istui sillä hänen kanssaan. He olivat jutelleet pitkään ja olleet hiljaa lähes yhtä pitkään tunnelman muuttumatta vaivautuneeksi ja juuri se oli Ganjun mielestä Hanataron kanssa olemisessa erikoisinta: hänen ei koskaan tarvinnut pinnistellä tai yrittää keksimällä keksiä puheenaiheita tai jotain tekemistä. Pelkkä oleminen riitti.

"Hei kuule Hana, mitä mieltä olet –"

"Taro."

"Hä?" Ganju henkäisi, suoristi niskansa ja unohti saman tien, mitä oli äsken ollut sanomassa.

Oli perin harvinaista, että Hanataro keskeytti kenenkään puheita. Itse asiassa Ganju ei tiennyt ketään toista joka olisi yhtä kärsivällisesti kuunnellut muita ja antanut tylsimmänkin, uskomattoman pitkäveteisesti kerrotun jutun mennä jaarittelevaan loppuunsa ennen kuin puhui itse. Siinä tapauksessa siis, että ehti saada sanansijaa, koska oli enemmin sääntö kuin poikkeus, että muut puhuivat Hanataron päälle Hanataron mukautuessa asiaan yrittämättäkään taistella ääntään kuuluviin.

Se että hän oli tehnyt niin nyt, täytyi tarkoittaa, että kyse oli tärkeästä asiasta ja uteliaana Ganju kääntyi tuijottamaan ystäväänsä keskittäen häneen kaiken huomionsa ja kuuntelevan energiansa.

Luonnollisesti, Hanataro alkoi hermoilla. Hän oli tottunut olemaan huomaamaton hahmo, puuhailemaan omiaan kulisseissa häiritsemättä ketään, poissa valokeilasta, jollaiselta Ganjun herpaantumaton tuijotus hänestä tuntui. Hän oli puhunut ajattelemattaan ja toivoi nyt, ettei olisi tehnyt niin.

Yhtäkkiä juttu tuntui isommalta kuin hän olisi tahtonut siitä tulevan, mutta mitä hän enää saattoi tehdä? Jos hän ei jatkaisi, Ganju voisi loukkaantua ja vaikka ei loukkaantuisi, niin olisihan se töykeää, vain keskeyttää ja olla sen jälkeen hiljaa, ties minkä Ganjun tärkeän asian hän oli juuri tukahduttanut.

Vetäen henkeä rauhoittaakseen itseään, Hanataro sanoi "Minä olen mieluummin Taro. Hanataro tai Taro. Ei Hana. Jos se mitenkään vaan sopii?"

Kysymysmerkki. Ganju kuuli sen selvästi. Hanataro kysyi kävisikö se, että hän sai itse määritellä oman kutsumanimensä. Jostain syystä se suututti Ganjua. "Totta helvetissä se käy."

"Ei se ole pakollista" Hanataro hengähti kiireesti, vilkaisten häntä nopeasti ohitse liukuvalla katseella.

Ganjun ilme oli muuttunut mulkoiluksi. Hän oli suuttunut, Hanataro oli onnistunut suututtamaan hänet ja jos Ganju oli suuttunut, oli hyvin, hyvin todennäköistä, että myös Kukaku suuttuisi, koska Kukaku ei antanut kenenkään kiusata pöljää veljeään ("paitsi jos hän on ansainnut sen"), eikä hän mitenkään pärjäisi kahta Shibaa vastaan, uh, hän ei pärjännyt edes yöpaidalleen aamuisin, vaan kompuroi peilin edessä ja myöhästyi melkein aamiaiselta harva se päivä ja – Hanataro, sinä panikoit, puhu ääneen jo jotain!

"Minä vaan –"

Ganju kumartui tarttumaan Hanataroa hartiasta ja ravisti häntä toverillisesti. "Älä hermoile. Taro on ihan okei, hm?" Hän haki katsekontaktia niin kauan että Hanataron siniset silmät katsoivat vastaan ja puristi shinigamin kapeaa hartiaa uudelleen rohkaisevasti. Hanataro nyökkäsi hitaasti ja rentoutui havaittavasti.

Vai että Taro, Ganju pohti itsekseen päästäessään otteensa Hanataron olalta ja nojasi takaisin sohvan selkänojaan raapien leukaansa. Pitää kokeilla. Totutella.

Ja vedettyään henkeä hän aloitti saman tien.

"Taro. Hei Taro! Yamada Taro. Ta-rou. Taro Taro Taro – Taro."

Viimeinen, painotettu versio oli liikaa. Hanataro loikkasi jaloilleen kädet kasvoillaan piiloutuen mustien hiustensa taa. "Ganju-kiltti…"

Ganju nauroi suureen ääneen pää takakenossa koko taloa jyrisyttävään tapaansa vaientaen sen harvemmaksi hekotukseksi Kukakun huudahdettua varoittavasti hänen nimensä jostain talon uumenista. Räjähteitä ja herkästi syttyviä materiaaleja täynnä olevassa kodissa ei ollut järkevää aiheuttaa yhtään arvaamatonta häiriötä, vaikka totta puhuen juuri odottamattomat tulipalot ja muut läheltä piti -tilanteet olivat kahden räiskähtelevän temperamenttisen sisaruksen arkipäivää, josta he luovivat läpi harvinaisen vähin vaurioin.

"Tule takaisin, Taro. Minä lopetin jo, ihan totta. Voit lyödä minua, jos vielä jatkan. Istu alas" Ganju pyysi taputellen tyhjää paikkaa vierellään.

Hän sai maanitella pitkään ennen kuin Hanataro istuutui hitaasti alas sohvalle – sen reunalle ja kauemmas kuin alun perin. Ganju ei piitannut siitä. Pääasia oli, ettei Hanataro ollut suuttunut eikä loukkaantunut hänen kiusastaan. Ei hän ollut tarkoittanut sitä pahalla, ei koskaan tarkoittanut, hän tiesi kyllä millaista ryöpytystä toinen sai kestää päivittäin eikä halunnut olla samanlainen ääliö.

Paitsi että hän taisi sittenkin olla, Hanataron vaiteliaaksi käyneestä ulkomuodosta päätellen. Ja siinä: oikea käsi kohosi hankaamaan vasenta käsivartta. Jokin vaivasi Hanataroa, Ganju tiesi, tuo ele tarkoitti juuri sitä, mutta ei kuitenkaan ollut varma, tuliko hänen kysyä syytä. Joskus Hanataro meni vain entistä enemmän omiin sykkyröihinsä kysymyksistä, luultavasti tosin siksi, että Ganju laukoi ne liian tönkösti ja töksähtävästi.

Tuskastuneena omaan hienovaraisuuden puutteeseensa Ganju huokaisi raskaasti – mikä sai Hanataron yllättäen puhumaan.

"Minä en koskaan miettinyt sitä. En ennen kuin Ichigo mainitsi siitä."

"Mitä Voikukkapää on länköttänyt? Älä kuuntele häntä. Turha jätkä, ei tiedä mitään" Ganju tuhahti.

Hanataro pudisti päätään kerran, lyhyesti. "Minulla on hankala nimi. Helppo väännellä. Hanako. Hana. Kukkanen. Hanataro-neiti."

"Hetkinen, mitä? Kuka sellaista sanoo?" Ganju havahtui ymmärtäen vasta nyt, mistä Hanataro puhui. Äkkiä hän tunsi olevansa valmis nousemaan ylös ja kumauttamaan kalloon ketä hyvänsä joka oli kommentoinut noin ikävästi, mutta Hanataro vain kohautti olkiaan väsyneesti.

"Ei kukaan. Kaikki. Ei se ole uusi juttu, minä vaan tajusin vasta. Irvivän sävyn… Mutta minä olen poika! Mies. Ja siksi mieluummin – Taro" Hanataro nyökkäsi itsekseen. "Koska se kuulostaa enemmän. Miehen nimeltä, tarkoitan" Hanataro räpäytti silmiään, ei ollut enää varma selittikö mitään järjellistä ja vaikeni.

"Millä tavalla se muka on koskaan ollut epäselvää?" Ganju tokaisi ja jatkoi hämmentyneenä Hanataron ylös häneen luomasta harvinaisesta suurisilmäisen kirkkaasta katseesta "Kun minä näin sinut ensimmäisen kerran, ensimmäinen ajatukseni oli: 'taivas, miten toivottoman nyhverö jätkä!'"

Hanataron silmät himmenivät ja vasta huomattuaan sen Ganju tajusi, mitä oli suustaan päästänyt.

Voihan paskat.

Kyllä, hän oli ajatellut noin, se oli täysin totta, mutta ei hänen ollut tarkoitus sanoa niin ääneen.

Idiootti idiootti idiootti. Minkä vuoksi hänellä oli kieli, kun hän päästeli suustaan aina mitä sylki toi aivojen puuttumatta tapahtumaan millään lailla? Yskähdellen ja kurkkuaan karistellen Ganju yritti keksiä jotain, millä voisi korjata harkitsemattomat sanansa tai saada ne takaisin.

Hän ei keksinyt.

Hanataro tuijotti lattiaa hymyillen alakuloisen vetiseen tapaansa. "Niinhän minä olen."

Ei helvetti, Ganju ajatteli – ja lakkasi sitten kokonaan ajattelemasta, toimien täysin impulssiensa vallassa.

"Huaaarrgh! Minä en kestä tätä!" hän karjaisi ja pongahti jaloilleen pidellen päätään käsissään, kasvot kohti kattoa. "Hanataro, nouse sohvalle!"

"M-m-miksi?" Hanataro kysyi totellen käskyä automaattisesti joko shinigami-koulutuksensa tai pelkän äkillisesti heränneen itsesuojeluvaiston ohjaamana ja seisoi huterasti jalan alla pehmeästi myöten antavalla epämääräisen vihreällä sohvalla.

"Koska minä sanon niin!" Ganju ärjyi. "Nyt, hemmetti vie, huuda minulle nimesi!"

"En en en voi. Ilotulitteet… katto… talo…!"

"Paskat niistä! Kuun loppuun mennessä sisko on räjäyttänyt paikat joka tapauksessa ja meidän täytyy muuttaa jonnekin muualle. Kerro minulle nimesi."

Hingahdus. Sen enempää Hanataro ei saanut aikaan. Hän oli kauhusta suunniltaan. Miksi Ganju huusi hänelle?

"Uudestaan!" Ganju vaati.

"Hana... Hanata-ta-ta..."

"Anna tulla!"

"...Hanataro" Hanataro kuiskasi juuri ja juuri kuuluvasti painuen kumaraan aivan kuin se olisi kuluttanut hänen kaikki voimansa. Ganju laski kätensä hänen olalleen ja jännitti käsivartensa suoraksi työntäen ja pitäen hänet pystyssä.

"Ei kuulunut."

Tämä oli liikaa. Hanataro oli niin stressaantunut ja sekaisin, että tunsi silmiensä täyttyvän kyynelistä ja se oli kamalaa, koska mitä ikinä hän muulloin tekikään, mikä sai hänet näyttämään heikolta, niin itkeminen oli vihoviimeisin asia, mitä hän ei voinut tehdä. Ei kenenkään toisen silmien edessä. Varsinkaan Ganjun. Sen jälkeen kaikki olisi yhtä kuin ohi.

Ganju puristi Hanataron hartiaa. "Sinä pystyt siihen. Sinä olet mahtava ja sinulla on mahtava nimi. Voikukkapää ja muut voivat mennä syömään paskaa. Kerro minulle. Minä haluan kuulla."

Mitä kumman puhetta tuo oikein oli? Hanataro loi nopean, sivusilmäisen vilkaisun ylös ja huomasi Ganjun tuijottavan häntä avoimen rehellisenä, suunnaten häneen voimaa ja uskoa, joita Hanataro harvoin onnistui löytämään itselleen sisimmästään, koska ei osannut nähdä itseään arvokkaana.

Sen sijaan hän arvosti lujasti ystävyyttä ja jos Ganju jostain oudosta syystään halusi hänen sanovan nimensä, hän sanoisi sen.

"...Hanataro. Minä... olen Hanataro."

"Juuri niin" Ganju hymyili leveän hymyn joka paljasti hänen vahvat hampaansa ja siristi hänen silmänurkkansa. "Vielä kerran."

"Hanataro."

"Oikein. Hanataro – neljännen divisioonan uskalikko, joka pistää kampoihin koko Seireiteille suuren epäoikeuden hetkellä."

Hanataro säpsähti. "E-enhän –"

"Hanataro – joka on valmis uhraamaan henkensä ystäviensä puolesta, kuten oikea soturi! Hanataro – jonka uutteruus, neuvokkuus ja kärsivällisyys ei koskaan lopu! Hanataro – jonka lempeys ja kiltteys on niin suurta, että se riittää niillekin, jotka piru vie eivät ole sitä koskaan ansainneet! Suuri parantaja Hanataro! Viemäreiden valtias Hanataro! Hanataro! Hanataro! Ha –"

Olohuoneen ovi liukui sepposen selälleen luoden kehykset vimmastuneen Kukakun ympärille. "Ganju, mitä helvetin meteliä sinä –!"

Hanataron säikähdyksestä voimattomaksi mennyt jalka luiskahti sohvalta.

Ganju tarrasi häneen kiinni vaistomaisesti, ehtimättä ajatella koko asiaa, päätyen epähuomiossa asentoon, joka näytti paljon enemmän murha- kuin pelastusyritykseltä. Terävä isku läjähti heti hänen takaraivoonsa.

"Irrrti. Päästä Hana alas! Heti paikalla!" Kukaku läpsi Ganjua. Mikä villiapina pikkuveli oikein oli, riepotteli ja huusi noin itseään puolta pienemmälle sielulle?

"Anna olla!" Ganju ärähti kumarrellen ja väistellen iskuja, laski Hanataron alas sohvalle ja käännähti takaisin sisareensa päin toimiakseen suojakilpenä. "Ja se on Taro, ei Hana!"

"Hä?" Kukaku hengähti käsi pysähtyneenä ilmaan kesken iskun.

"Hanataro tai Taro. Ei mitään muita väännöksiä."

Kukaku astui askeleen sivuun saadakseen luotua katsekontaktin heidän vieraaseensa ja viittoili kädellään vihaisesti. "Mitä hän selittää? Oletko kunnossa?"

Hanataro nyökytteli kuin olisi tärissyt kylmästä ja koetti kadota sohvatyynyjen väliin. "Olen kunnossa. Älkää kiltit tapelko enempää, kaikki on hyvin." Hän ei todellakaan halunnut joutua Shiban sisarusten kiistakapulaksi.

Kukakun suu meni tuumivaan mutruun kuin hän ei olisi ollut täysin vakuuttunut. Sitten, odottamatta, hän kalautti Ganjua päähän pudottaen hänet toisen polven varaan. "Ei enempää karjumista. Tämä selvä?"

"Kyllä, sisko."

Kukakun tuima katse siirtyi uudelleen Hanataroon. "Taro, vai?"

Hanataro nyökytteli.

Kukaku puhahti tai tuhahti ja lähti sen enempiä kommentoimatta viittoen oven luo tulleita ja tilannetta sivusta arvioiden tarkkailleita Koganehikoa ja Shiroganehikoa lähtemään kanssaan. Ovi jäi auki heidän jälkeensä.

"Ganju?" Hanataro kysyi huolissaan heti kun oli varma, että he olivat jääneet kahden.

"Jään henkiin" Ganju ilmoitti päätään pidellen ja kohottautui katsomaan sohvalle. "Oletko ehjänä?"

Hanataro nyökytteli jälleen. Ganju huokaisi ja nousi istumaan sohvalle. Mistä äskeisessä oli oikein ollut kysymys? Hän ei joskus tajunnut siskoaan lainkaan. Hanataro kohosi seisomaan polvilleen nähdäkseen paremmin ja ojensi kätensä kohti Ganjun päätä tarkastaakseen kuinka pahasti hänelle oli käynyt.

"Te olette aina tulisia, siskosi ja sinä. Enkä tarkoita tätä pahalla, minusta Kukaku on hieno, voimakas sielu. Hämmästyn vain yhä uudelleen, että hän on valinnut räjähteet ammatikseen. Sinä tarvitset tähän kylmää. Onko teillä jäätä?"

"Sisko on paras! Koganehiko ja Shiroganehiko sanovat, ettei kenelläkään ole yhtä vakaata kättä, yhtä nopeita vaistoja eri aineille ja yhdistelmille. Räjähteet valitsivat hänet. Ne puhuvat hänelle ja hän niille" Ganju kertoi ylpeänä.

Hanataro hymyili. "Minä uskon sen. Tuota, siitä jäästä..."

"Ei se mitään tarvitse" Ganju yritti vähätellä saamiaan vaurioita, mitä yhdestä pienestä kuhmusta, mutta Hanataron sormet osuivat juuri silloin kaikkein kipeimpään kohtaan ja Ganju veti terävästi henkeä kiskaisten päänsä kauemmas.

"Itse asiassa kyllä, kyllä tarvitsee" Hanataro totesi vakavana ja laittoi jotain Ganjun kädelle. "Haluan, että syöt tämän. Se vie kipua ja sen voi ottaa ilman vettä, joskin se poreilee vähän."

Ganju tuijotti kämmenellään olevaa pilleriä käsittämättä, missä välissä ja mistä Hanataro oli ehtinyt taikoa sen esiin. Se näytti hyvin neutraalilta, mikä oli huojentavaa. Ganju muisteli joskus vieläkin sitä pääkallokuvioista tablettia, joka Hanataron mukaan antoi lisää voimaa ja energiaa. Sitä hän ei olisi syönyt ikinä. Hän oli edelleen varma, että joku oli huijannut Hanataroa tai sitten neljäs divisioonalaisilla oli muita omituisempi huumorintaju.

Hän nakkasi pillerin suuhunsa. Poreilu tuntui oudolta, mutta lakkasi pian. Yhtäkkiä hän muisti mitä oli aiemmin halunnut sanoa.

"Kuule, Taro, mitä mieltä olet –"

"Ei sinun tarvitse käyttää sitä. Ei sillä ole niin väliä."

Ganju tuijotti Hanataroa, joka puolestaan tuijotti alas syliinsä onnistuen näyttämään yhtä aikaa pahoittelevalta, surkealta, kiusaantuneelta ja eksyneeltä. Ganju uskoi ilmeen olevan uniikki. Hän ei tiennyt ketään toista joka olisi pystynyt samaan ja luultavasti juuri sen välittämien eri signaalien takia Ganju ei osannut koskaan päättää, pitäisikö hänen ravistella ystäväänsä hartioista vai kääriä hänet paksuimman ja lämmittävimmän peiton sisään minkä suinkin saattoi löytää.

"Tahdotko sinä ehdoin tahdoin aiheuttaa minulle toisen kuhmun?" hän kysyi haastavasti.

"Mitä? En! En tietenkään!" Hanataro käännähti paikallaan ja näytti pelkästään järkyttyneeltä.

"No, anna minun sitten käyttää nimeä, jolla itse haluat tulla kutsutuksi. Jösses, Hanataro! Minä sanoin jo, että se on ookoo. Se on hyvä nimi, hieno nimi, aivan kuten sinä olet hieno ja hyvä tyyppi. Eikä enää mitään mutinoita eikä anteeksipyyntöjä."

"Uh, tuota, selvä, anteeksi..."

"Sinä mutisit juuri. Ja pyysit anteeksi" Ganju huomautti.

"H-hups. Anteeksi. Siis ei-anteeksi! ...Kiitos?"

"Parempi" Ganju vastasi ja pölläytti hänen mustia hiuksiaan. Hanataro ei, harvinaisesti, juurikaan yrittänyt väistää.

"Ah! Onko sinulla jotain toista nimeä, jolla haluaisit, että kutsun sinua?" Hanataro älysi kysyä kurkistaen ylös.

"Minä olen Länsi-Rukongain pomo ja ykkönen" Ganju vastasi suoristautuen tiedostamattaan näyttävämpään asentoon. "En tarvitse toisia nimiä. Ganju kajahtaa vaikuttavasti muutenkin."

Hanataro oli hiljaa hetken ja päätti olla kommentoimatta itse julistetuiksi tietämiinsä nimityksiin mitään. "Selvä. Mutta jäätä sinä tarvitset. Minä käyn hakemassa sitä." Hanataro nousi ylös.

"Seis! Ei käy, Taro. Sinä olet vieras. Istu alas."

Hanataro totteli. Oli omituisen mukavaa, että joku käytti lempinimeä, joka ei tuntunut yhtä ahdistavalta kuin aiempi, vaikka sillä ei pitäisi olla väliä. Hän oli ollut Hana pitkään ja se oli osa hänen nimeään. Oli luultavasti kohtuutonta pyytää muita oppimaan ja muistaa käyttämään ennemmin nimen toista, jälkimmäistä puoliskoa...

"Minä näen, että sinä ajattelet asiaa vieläkin" Ganju totesi äänen. "Lopeta se. Menen sekaisin, jos vaihtelet nimeä joka toinen hetki, joten yritetään pysyä Tarossa edes jonkin aikaa, hm? Minä haen meille juomista samalla. Onko toiveita?"

"Ei. Kaikki käy, kiitos" Hanataro vastasi kohteliaasti.

Ja niin tuona tuulisena päivänä, joka oli itse asiassa lopulta harvinaisen tuulinen Soul Societyn tavanomaisiin leppeisiin säihin verrattuna vaikka se Shiba-klaanilaisten talossa jäikin huomaamatta, 'Taro' tuli ja jäi Hanataron kutsumanimeksi Ganjun, Kukakun ja heidän välittömän lähipiirinsä keskuudessa ja jos joku joskus lipsautti 'Hana', se korjattiin nopeasti, kunnes lopulta nimi kuihtui ja unohtui pois.

.

.

.

Kirjoittajan kommentti:

Ganju kutsui/haukkui pitkään Ichigoa animessa nimityksellä "dandelion head". Suomensin sen suoraan Voikukkapääksi.

Headcanonini on, että Hanataro haluaa mieluummin tulla kutsutuksi Tarona kuin Hanana juuri tuosta syystä, jonka hän tarinassa mainitsee.