.
Ikäraja: K+
Genre: valinnan mukaan yleinen, ystävyys ja/tai romantiikka
Varoitukset: -
Tiivistelmä:
Helvettiperhosten hoitaminen ei ollut hohdokkainta työtä Seireiteissä, mutta Hanataro ei valittanut, vaan hoiti työnsä velvollisuudentuntoisesti – ja toivoen salaa olevansa onnekas.
.
Viestit
.
Keskiyön pimeys revittynä riekaleiksi, levittämässä kadotusta kaiken ylle.
Siltä mustien helvettiperhosten parvi näytti säikähtäessään siivilleen ja lepattaessaan sinne tänne jonkun astuessa kasvatushuoneen sisälle.
Aloittelijat tekivät sen virheen, että katsoivat näkyä – ja oksensivat heti seuraavassa hetkessä huoneen laidalle tukea ottava hikinen käsi lasiseinän pintaa alas liukuen. Myös Hanatarolle oli käynyt niin ensimmäisellä kerralla, mutta nykyään hän tiesi paremmin ja piti silmänsä suljettuina, kunnes kuuli ilman ympärillään hiljenneen ja asettuneen.
Viestiä vievä yksittäinen helvettiperhonen osasi näyttää haihtuvan hauraalta ja surumielisen kauniilta, mutta suurena parvena niiden synkempi ominaisluonne nousi esiin ja siksi tärkein neuvo niiden hoitajalle oli vältellä hötkyilyä. Jos pysyi rauhallisena, toimitti tehtävänsä helposti ennakoitavin, selkein ja levollisin elein, perhoset eivät kokeneet oloaan uhatuiksi eivätkä sekoittaneet painajaisnäkyjä huoneessa olevan hoitajan mieleen. Varovaisesti ja hiljaa itsekseen puhellen Hanataro otti tikapuut niiden tavalliselta paikaltaan telineestä korkean ja kapean hoitohuoneen ainoalta ei-lasiselta takaseinältä ja kantoi ne keskelle vehreyttä.
Toisin kuin monet muut Goitei 13:ssa tai edes neljännessä divisioonassa, johon hän kuului ja jolle kaikki vähäpätöiset hanttihommat aina lankesivat, Hanataro piti helvettiperhosten hoitamisesta ja otti yleensä vuoron vapaaehtoisesti, kun niitä oli jaossa. Hän tiesi vaikuttavansa entistäkin heikommalta toisten silmissä sen vuoksi – pistettiinhän perhosia hoitamaan yleensä ne, joilla ei ollut voimia eikä lahjoja mihinkään muuhun – mutta ei hänestä oltu koskaan ajateltu tai odotettu erityisen suuria, joten Hanataro ei välittänyt. Ylhäällä tikapuilla, hiljaisuudessa ja rauhassa perhoset ja kostea trooppinen ilma ympärillään, Hanataro koki olevansa vapaa.
Nostellen varovasti oksia ja käännellen ja kurkaten lehtien taakse Hanataro tarkkaili harmahtavia ja valon osuessa oikeassa kulmassa joskus jopa hopeisia perhoskoteloita koettaen löytää ne, jotka kuoriutuisivat pian. Aina keksittyään yhden hän irrotti sen äärimmäisen hellävaroen ja liu'utti keräyskapseliin, jokaisen omaansa. Omistajaansa leimautuneet helvettiperhoset elivät yleensä pidempään ja toimittivat viestejä tehokkaammin kuin lajitovereidensa seurassa kasvaneet ja siksi valtaosa kapteeneista, luutnanteista ja muista korkea-arvoisimmista shinigameista halusivat kasvattaa perhosensa itse. Heille Hanataro toimittaisi keräyskapselit myöhemmin, nimettyjen etikettien mukaisesti.
Muita uteliaampi helvettiperhonen leijui Hanataron kasvojen vieritse ja istahti oksalle, jota kohti hän oli juuri ojentamassa kättään. Se värisytti siipiään levottomana, moittien.
"Ei sitten" Hanataro tuumasi sille hyväntahtoisesti ja astui puolan verran ylemmäs. Tuo oli hyvä. Ja tuossa –
Pieni, heiveröinen kotelo, paljon muita mitättömämpi.
Hanataro irrotti vyöstään tyhjän keräyskapselin ilman nimeä. Sen hän pitäisi itse ja jos kotelosta, jonka hän sen sisälle laittoi, koskaan kuoriutuisi perhonen, hän hoitaisi sitä sen lyhyen ajan, jonka se jaksaisi elää. Virallisen ohjeistuksen mukaan "surkimukset" oli armollisempaa murskata, mutta Hanataro halusi antaa niille mahdollisuuden. Jotkin pikkuruisina esiin ryömineet perhoset olivat täysin terveitä ja oppivat viemään viestejä siinä missä suuremmat ja elinvoimaisemmat toverinsa ja Hanatarosta oli väärin murskata ne pelkästään siksi, että ne olivat alkuun heikkoja.
Tietenkin jos kuoriutunut perhonen selvästi kärsi eikä saanut kerättyä voimiaan levosta huolimatta, Hanataro noudatti ohjeistusta. Se oli armollisempaa.
Viisi päivää, hän mietti. Niin kauan kestäisi ennen kuin kotelot kuoriutuisivat ja sen jälkeen meni vielä oma aikansa ennen kuin helvettiperhoset olisivat valmiita toimimaan viestinviejinä, mutta sitten...
Hölmöjähän ne olivat oikeastaan, pienet viestit, joita hän lähetti perhosen siipien avustuksella Seireitein ulkopuolelle, samaten kuin viestit, joita hän sai takaisin. Lyhyitä ja arkisia, mutta henkilökohtaisesti Hanataro piti niistä juuri siksi, eikä helvettiperhosista olisi edes ollut kantamaan pitkiä selontekoja tai runokokoelmia. Olisi sekin hämmästys, jos Ganju olisi sepittänyt runon! Hanataro naurahti vaimeasti ääneen ajatukselle. Ei, hän piti paljon enemmän Ganjun tavallisista viesteistä.
.
Tylsä päivä, kun et ole täällä.
Älä anna toisten höykyttää itseäsi.
Syö jotain.
.
Nuo olivat hänen suosikkinsa. Konkreettisia, turhia konstailemattomia, ganjumaisia. Silloin kun yksitoikkoiset rutiinien ja velvollisuuksien täyttämät päivät tuntuivat tavallista raskaammilta, sanojen muisteleminen auttoi Hanataroa kestämään ne läpi.
Laskiessaan jalkansa tikapuiden alimmalta askelmalta maahan kaikki vyöhönsä tiukasti kiinnitetyt keräyskapselit täynnä, Hanataro mietiskeli millaisen viestin lähettäisi itse. Keksiminen oli joka kerta yhtä vaikeaa. Hänen elämässään ei oikeastaan tapahtunut mitään kovin erikoista ja loppujen lopuksi "Lakaisin tänään yksin koko suuren sisäpihan" oli varmasti ollut jo ensimmäisellä kerralla tylsää kuultavaa. Hanataro pelkäsi, että jos hän ei onnistunut keksimään jotain merkityksellisempää sanottavaa, Ganju kyllästyisi ennen pitkää kokonaan pitämään häneen yhteyttä tässä muodossa. He näkivät toisiaan jo ennestään niin harvoin, että se olisi sääli.
Tietenkin hän voisi lähettää perhosen "tyhjänä". Hän teki niin varsinkin uusien perhosten kanssa niiden ensilennolla, kertoi niille ainoastaan määränpään ja toivoi, että ne jaksoivat selviytyä perille asti. Ganju oli kuitenkin sanonut, ettei pitänyt siitä. Se ei ollut kuulemma reilua, koska ensinnäkin hän ei saanut silloin yhtä monta viestiä kuin itse lähetti ja toisekseen, hän ei voinut koskaan olla täysin varma, oliko tyhjä perhonen tyhjä tarkoituksella vai siksi että hän oli pyörtynyt tai pudonnut roskakuiluun tai joutunut muuten johonkin niin pahaan tilaan, ettei pystynyt kirjoittamaan ja jokin päivä hän saisi vielä vatsahaavan odottaessaan toista perhosta, joka toisi selvyyden asiaan, sitäkö Hanataro halusi?
Hanataro pudisti päätään itsekseen asettaessaan tikapuut takaisin omalle paikalleen. Ei, hän ei halunnut sitä.
Huolestunut ilme hänen kasvoillaan pyyhkiytyi äkkiä pois ja vaihtui hymyyn. Kapteeni Unohana pitäisi kukkienasettelu illan muutaman päivän päästä, siitä oli ollut lappu ilmoitustaululla ja muutama nuori shinigami-opiskelija oli keskustellut siitä ruokalassa. Hyvin luultavasti sekään ei yltäisi Ganjun top 10 kiinnostavinta asiaa -listan kärkeen, mutta siitä hän saisi jotain erilaista kerrottavaa. Piti tarkistaa tarkka päivämäärä, kun hän kävelisi myöhemmin ilmoitustaulun ohi.
Tyytyväisenä ja hyvillä mielin Hanataro painoi kasvatushuoneen lasioven kiinni ja lähti askeleet keveämpinä kulkemaan Seireitein loputtomia valkoisia käytäviä kohti ensimmäisten helvettiperhostilaajien huoneita.
.
.
.
Kirjoittajan kommentti:
Tarina on lähes kokonaan omaa headcanoniani, mitä helvettiperhosiin (eng. Hell Butterfly, jap. Jigokuchō) tulee, koska ainakin Bleach-animen neljänteen kauteen mennessä nuo mustat lepattajat ovat jääneet aika mystisiksi tapauksiksi.
Luin joltain fandom-sivustolta jotain sellaista, että shinigamit hoitavat niitä, joten ajattelin, että ehkä ne sitten elelevät samanlaisen elämänkaaren kuin tavallisetkin perhoset. "Helvettiperhonen" on kuitenkin nimityksenä niin hieno, että koen sen menevän aivan hukkaan, jos niissä ei ole edes jotain epätavanomaista, joten...