.
Ikäraja: K+
Genre: valinnan mukaan yleinen, ystävyys ja/tai romantiikka
Varoitukset: pelkkä yleinen hölmöys... ja yksi kirosana
Huomautus hahmoista: Kenji, Mitsuru, Sadatomo ja Taichi ovat Ganjun villisikajengiläisiä. Kaien on Ganjun veli.
Tiivistelmä:
Ganju on huolissaan, ettei osaa huomioida Hanataroa oikein.
.
Tervehdys
.
Läimäytys selkään tai hartiaan. Kämmenten läjäytys ylhäällä päiden yläpuolella. Rystysten isku toisiaan vasten. Rintakehien tömäytys yhteen.
Yksikään noista ystävällisistä tervehdyksistä ja toverillisista kolhaisuista, joita Ganju vaihtoi tavatessaan Kenjin, Mitsurun, Sadatomon ja Taichin, ei toiminut Hanataron kohdalla.
Jos Hanataron hartiaa läimäisi varoittamatta, hän lensi polvilleen maahan.
Jos käden kohotti yläviitosiin, Hanataro ei ylettynyt läiskäisemään sitä kämmenellään.
Rintakehäpuskua Ganju ei edes yrittänyt. Lyhyt ja hentorakenteinen shinigami saisi siitä todennäköisesti vain aivotärähdyksen ottaen huomioon, että kun he seisoivat vierekkäin, Hanataron päälaki ylsi hänen rintakehänsä korkeudelle.
Rystystervehdys kyllä onnistui, mutta Hanataro näytti aina hivenen hämilliseltä ja epävarmalta kopauttaessaan nyrkkinsä kevyesti ja nopeasti Ganjun nyrkkiä vasten, aivan kuin ei olisi ollut varma tekikö eleen oikein.
Se oli oudoksuttanut Ganjua siihen iltapäivään asti, kun hän oli huomannut Hanataron kasvojen kalpenevan seuratessaan sivusta Kenjin ja Mitsurun leikkimielistä nujakointia ja tajunnut, ettei Hanataro jakanut samaa kokemusmaailmaa heidän kanssaan. Se mikä oli heille tavallista ja harmitonta kanssakäymistä, näyttäytyi Hanatarosta vieraalta ja luultavasti pelottavalta.
Havainto aiheutti Ganjulle paljon päänvaivaa. Hän ei voinut kohdella Hanataroa samalla karhealla tyylillä tai voimakkuudella kuin miehiään, se oli selvä, mutta mitä vaihtoehtoja hänelle jäi ystävänsä huomioimiseen? Kätteleminen oli liian virallista. Pelkkä käden heilautus ilmassa liian etäistä. Ne eivät välittäneet hänen ajatuksiaan ja tunteitaan oikein ja Ganju tunsi olevansa hukassa. Hän koki yhteyttä maailmaan ja toisiin vahvimmin koskettamisen kautta. Ilman sitä kaikki oli jotenkin vajaata, mutta toisaalta Hanataro vaikutti levollisemmalta ja ennen kaikkea huojentuneelta, mitä vähemmän hän joutui keskelle rymyämistä, joten Ganju yritti olla tyytyväinen.
Kerran odottaessaan Seireitein länsiportilla Hanataron pääsevän töistä hiljaisen ärtymyksen kerääntyessä hitaasti ylleen kuin hartioille kinostuva lumisade oleskelusta niin lähellä shinigamien asuttamaa aluetta , Ganju näki jotain, mikä vaikutti häneen herätyksen tavoin ja haihdutti hänen nyreän tuulensa olemattomiin: kaksi shinigamia, kumpikin naisia, halasivat toisiaan portin luona ennen kuin erosivat ja jatkoivat matkaansa eri suuntiin.
Ganju tunsi olonsa typertyneeksi. Halaaminen! Kuinka hän oli voinut unohtaa sen kokonaan! Hän muisti Kaienin halanneen häntä usein, kun hän oli pieni ja nostavan hänet siitä suoraan sen jälkeen istumaan ylös hartioilleen. Jotenkin koko juttu oli päässyt arkistoitumaan hänen mieleensä pelkästään lapsuuteen kuuluvaksi asiaksi, mutta hän oli juuri nähnyt todisteen, ettei se ehkä ollutkaan niin ja alkoi tarkkailla paljon kiinnostuneempana ohikulkijoita saadakseen lisää tukea tulkinnalleen.
Harmittavaa kyllä, juuri kukaan ei vaikuttanut olevan halailutuulella tai lähtemässä toisaalle matkakumppaneistaan ja Ganjua alkoi epäilyttää, että hän oli sittenkin väärässä. Hän koetti kaivella muististaan, milloin sieluilla oli tapana halata, ja heikko muistuma isoäideistä ja syntymäpäivistä nousi hänen mieleensä.
Ganju vilkaisi porttia. Kehtaisiko kysyä portinvartija Jidanbolta? Ei, liian suuri riski, että Kukaku saisi kuulla asiasta. Sisko onnistuisi takuulla vääntämään siitä jotain, millä kiusata häntä. Eikä Kukakulta ainakaan voinut kysyä! Ganju ei ollut varma, oliko nähnyt siskonsa koskaan halaavan ketään. Ehkä kerran Yoruichia, mutta se taisi liittyä jotenkin siihen, että Yoruichi kulki talossa ilman vaatteita pistämättä sitä itse merkille.
Lähestyvä puheenhälinä sai Ganjun kääntämään katseensa takaisin eteenpäin. Hanataro oli tulossa kohti heidän sovittua tapaamispaikkaansa kolmen muun shinigamin kulkiessa hänen kanssaan samaa matkaa, kaikilla samanlainen vihreähihnainen parantajanlaukku olan yli roikkuen. Ganju kohotti kätensä tervehdykseen. Tummahiuksinen tyttö, jolla oli silmälasit, huomasi sen ensimmäisenä ja kääntyi sanomaan jotain Hanatarolle, joka kohotti päänsä heti ylös ja heilautti Ganjulle vastaukseksi.
Ryhmä pysähtyi sen verran kauas, että Ganju erotti vain yksittäisen heihein!, mutta vilkutuksista, naurahduksista ja muista eleistä oli helppo päätellä muiden shinigamien olevan hyvästelemässä ja päästämässä Hanataron lähtemään. Ganju ei voinut olla hymyilemättä hyväntuuliselle joukolle. Oli hyvä, että edes oman divisioonan jäsenet tuntuivat pitävän yhtä ja huolehtivan toisistaan, neljäs divisioona kun tuntui olevan varsinainen heittopussiyksikkö Goitei 13:n sisällä sen vuoksi, etteivät he keskittyneet taistelemiseen muiden yksiköiden tavoin, vaan hoivaan ja parantamiseen.
Äkkiä Ganjun hymy leveni. Jokainen neljäs divisioonalainen halasi Hanataroa keveästi ennen lähtöään. Hän oli saanut todisteensa.
Suoristautuen nojaamasta aukion ainoan puun pölyiseen runkoon Ganju odotti Hanataron tulevan tarpeeksi lähelle ja rutisti hänet ensitöikseen halaukseen, joka nosti Hanataron jalat irti maasta. Hanataro päästi vaimealta säikähtäneeltä iipiltä! tai muulta liiskahtaneelta vingahdukselta kuulostavan äänen, mikä meni Ganjulta tyystin ohi, mutta hän laski siitä huolimatta Hanataron nopeasti vapaaksi pelätessään, ettei ollut osannut arvioida voimiaan oikein.
Hanataro katseli häntä pöllämystyneenä, epäuskoisena, ja Ganju arveli mokanneensa. Ehkä ele oli pelkästään shinigamien välinen? Tai se liittyi vain hyvästelyyn? Hänen muistinsa loihti esiin haalean kuvan eteisestä isoäitien ja syntymäpäiväjuhlien taustaksi. Niin juuri, niin sen täytyi olla.
Pelastaakseen tilanteen miten parhaiten taisi, Ganju kysyi kiireesti, mitä Hanatarolle kuului ja oliko hänen päivänsä pulkassa. Hanataro, entistäkin hämillisemmän näköisenä (ja vilkaistuaan ympärilleen etsien lunta), vastasi tavanomaisen sävyisään tapaansa antaen tapahtuneen olla ja mennä kysymättä tai kommentoimatta sitä sanallakaan, mikä oli Ganjusta eri reilua. He voisivat helposti unohtaa koko jutun.
Paitsi ettei se onnistunut. Ganjun ajatukset pyörittivät ideaa lakkaamatta, suostumatta päästämään siitä irti. Hänen kasvonsa näyttivät ankarilta ja Hanataro vaikeni kesken kertomuksensa ymmärrettyään, ettei Shiban perheen nuorimmainen hänen vierellään ollut kunnolla läsnä.
"Ganju, onko jokin hätänä?" Hanataro kysyi lopulta vilkuillen varoen hänen levotonta, kärsimätöntä profiiliaan. He olivat kävelleet pois aukiolta, pois hälinästä ja väkijoukosta, ja seisoivat nyt luultavasti jonkin varastopihan edessä. Piha oli ympäröity niin korkealla lankkuseinämällä, ettei sen yli nähnyt, eivätkä karkeat, maalaamattomat laudat innostaneet kiipeämään ja kurkistamaan, mitä toisella puolella oli.
"Kyllä" Ganju vastasi, tajusi, ettei ollut kuullut kysymystä ja korjasi "Ei" siltä varalta, että oli tullut suostuneeksi johonkin tyhmään. Hanataro odotti. Tuima katse pyyhkäisi alhaalla hänessä ja kohosi takaisin tuijottamaan eteenpäin. "En kuunnellut" Ganju tunnusti.
"Näytät siltä kuin sinulla olisi jotain mielen päällä ja mietin vaan –"
Ganju pysähtyi ja kääntyi ympäri. "Kuvitellaan, että sinä olet lähdössä takaisin osastollesi ja minä kotiin. Sinä sanot ...?"
"...O-oli mukava nähdä? Hei sitten?" Hanataro vastasi epävarmasti Ganjun nyökättyä hänelle odottavasti. Sanat eivät olleet kuulostaneet koskaan yhtä vierailta, asiayhteydestään irronneilta ja oudoilta, mutta Ganju liikutti huuliaan toistaen ne äänettömästi.
"Ja sitten?"
"Eeen tiedä. Öh, heilautan kättäni, luulisin" Hanataro heilautti esimerkkiheilautuksen. "Ja sen jälkeen, kai minä sen jälkeen käännyn ja lähden."
"Ei" Ganju kiisti.
"Ei?" Hanataro toisti ymmällään.
"Sinä et nauranut" Ganju totesi vakavana.
"Enpä tainnut..."
He esittivät kohtauksen uudelleen naurun kanssa, jonka teennäisyys särki Hanataron korvia. Hän ei ollut tajunnut ennen miten vaikeaa oli nauraa käskystä.
Ganju näytti tyytymättömältä.
"Jokin ei toimi" hän mutisi kohottaen Hanataron käsivarren ylös pysähtyneeseen heilautukseen. "Hei sitten. Heilautus" Ganju liikutteli hänen kättään kuin testatakseen sen toimivuutta ja katsahti häneen yhtäkkiä oivalluksen saaneena. "Jospa nauru tulee viimeisenä?"
Hanataro oli kysyä, mikä tulee ennen mitä, muttei ehtinyt, koska Ganju kaappasi hänet täysin yllättäen vahvojen käsivarsiensa sisään ja painoi hänet lujasti kovaa ja leveää rintakehäänsä vasten suunnilleen seitsemäksi sekunniksi. Sitten käsivarret vapauttivat hänet ja Ganju astui taemmas.
"Menikö oikein?"
Hanataron päässä pyöri. "Tuota noin..." Hän ei osannut jatkaa lausetta enempää, mutta se ei riittänyt vastaukseksi.
"Minä pidin huolta, ettet noussut ilmaan" Ganju huomautti analysoiden itse omaa suoritustaan. "Olen melko varma, että se meni ainakin niin kuin piti."
"Aa?" Hanataron suu jäi auki. Mistä Ganju oikein puhui?
"Varmaan vaikea sanoa yhden kerran perusteella" Ganju tuumasi raapien leukaansa mietteliäänä, leväytti kätensä uudelleen auki ja rutisti Hanataroa kolmannen kerran, paljon pidempään kuin aiemmin antaakseen hänelle tarpeeksi aikaa arvion tekemiseen.
Hanataro painoi kätensä nyrkiksi ja iski heiveröisesti mihin ylettyi ja osui. "G-Ganju!"
"Hm?" Ganju äännähti, hellitti otettaan hieman ja katsahti alas häneen.
Hanataro haukkoi ilmaa häthätää. "En saa henkeä, jos kasvoni painautuvat noin lujaa paitaasi vasten".
Ganjun silmät suurenivat. "Totta! Helvetti! Anteeksi." Käsivarret kiertyivät varovaisemmin Hanataron ympäri. "Jotenkin näin, vai? Onko parempi?"
"...kyllä, mutta..."
Ganju vetäytyi uudelleen kauemmas ja katsoi häntä huolissaan. "Jos se meni väärin, niin sano vaan. Kyllä minä kestän sen."
Hanataro avasi suunsa – ja sulki sen sanomatta mitään. Hän mietti hetken. Valiten sanansa huolellisesti ja koettaen olla niin tahdikas kuin suinkin, hän lausui lopulta "Anteeksi, Ganju. Minä olen väsynyt työpäivän jäljiltä ja taidan käydä vähän hitaalla, mutta minä... en ole oikein varma, mitä sinä yritit tehdä."
"Noin huonosti siis" Ganju totesi lakonisesti raskaan huokauksen säestämänä näyttäen haavoittuneelta. Hanataron teki mieli pyytää anteeksi.
Ganju huokaisi toistamiseen ja hankasi kädellään päässään olevaa kirjavaa huivia. "Minä vaan ajattelin... tiedätkö?" hän kysyi vilkaisten Hanataroa, jonka kasvoilla luki selvästi, ettei hän tiennyt, mutta oli valmis odottamaan selvennystä meni siinä miten kauan hyvänsä. Ganju antoi kätensä valua niskaan ja siitä alas. Hän tunki molemmat kätensä taskuihin ja potkaisi maata harmissaan siitä, ettei potkun tiellä ollut kiviä tai hiekkaa.
Halaaminen ei ollut näyttänyt vaikealta. Eikä se luultavasti ollutkaan. Hän oli vain iso köntys. Siitä se johtui.
"Äh, unohda" Ganju tuhahti vähättelevästi, vältellen katsomasta shinigamiystäväänsä päin.
Hanataro räpäytti silmiään ja oli nyökäyttää päätään myöntävästi luvaten unohtaa, mutta ei tehnytkään niin, vaan kävi miettimään äskeisiä tapahtumia uudelleen. Ja tällä kertaa hän uskoi keksineensä, mistä oli kyse.
Neljännessä divisioonassa oli jo jonkin aikaa levinnyt tapa lisätä halaus päivän ensimmäiseen ja viimeiseen tervehdykseen kollegoiden kesken. Alkuun se oli vaikuttanut pelkältä opiskelijoiden kehittämältä ohimenevältä ilmiöltä, sellaiselta kuin jotkin muotisanat ja hokemat, mutta sitten osa neljännen divisioonan naisista, ylimpiä istuimia lukuun ottamatta, oli myös alkanut halata, ensin ystäviään ja sen jälkeen muitakin, perusteluinaan Elävien Maailmasta peräisin oleva tutkimus, jonka mukaan säännöllisellä halaamisella oli lukuisia myönteisiä terveysvaikutuksia. Hiljalleen ele oli onnistunut muuttumaan niin normaaliksi, ettei se enää herättänyt ihmetystä. Hanataro oletti ilman muuta, että niin oli täytynyt käydä Seireitein ulkopuolellakin.
Hän koetti muksauttaa Ganjun käsivartta yhtä reteesti kuin Ganjun miehet konsonaan. Päätellen kummastuneesta ilmeestä, jonka Ganju häneen loi, se ei sujunut kovin hyvin.
"Öh, minä, minun pitänee lähteä kohta. Oikeasti" Hanataro mumisi pahoillaan.
"Ymmärrän."
"Niin" Hanataro vastasi vaisusti, veti henkeä voittaakseen epäröintinsä ja jatkoi "Niinpä. Eli siis 'näkemiin!' ja vielä..."
Ganju jähmettyi paikalleen. Hanataro oli tullut lähemmäs yhdellä huomaamattoman kevyellä askeleella ja halasi häntä. Kokemus oli paljon mukavampi kuin Ganju oli kuvitellut tai tajunnut halatessaan itse. Harmi, ettei se kestänyt pidempään kuin kesti.
"Tarkoitus ei ole rusentaa, vaan pelkästään pidellä toista lyhyen aikaa" Hanataro selvitti vetäytyessään irti. "Ai, ja kädet tulee pitää selällä, mieluummin ylempänä kuin liian alhaalla, tai muuten toiselle voi tulla epämiellyttävä olo."
Ganju nyökkäsi. Kuulosti tärkeältä pointilta. Jostain syystä häntä hymyilytti niin paljon, että kasvojen pitäminen vakavana sattui. Siitä huolimatta hän yritti sitä, koska ei halunnut vaikuttaa hölmöltä. Ristien käsivarret rinnalleen hän tokaisi "Sinä et nauranut."
"Se ei ole pakollista" Hanataro vastasi tyynesti, hymyillen vähän, melko varmana siitä, että lausuttu syytös oli leikkimielinen ja varautui Ganjun seuraavaan liikkeeseen – pieneen, harkittuun töytäisyyn olkavarteen.
"Hei, tuohan oli melkein naseva vastaus. Eikä yhtään anteeksipyyntöä! Jatka samaan malliin! Seurasitko reittiä, kun kävelimme? Tiedätkö miten pääset takaisin?"
"Takaisin?"
"Sinä olit lähdössä" Ganju muistutti.
"T-tosiaan" Hanataro myönsi muuttuen kummallisen vaikeaksi ilman näkyvää syytä.
Oliko hän eksynyt eikä kehdannut tunnustaa asiaa? Hanataro osasi kulkea paljon paremmin Seireitein sisällä kuin ulkopuolella (jos viemäreitä ei otettu lukuun) siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut aiemmin juuri poistunut Soul Societyn keskuksesta. Parantaja-shinigamit haluttiin yleensä pitää Seireitein sisällä, jotta heidät oli helpompi tavoittaa, eikä Hanataro ollut koskaan keksinyt syytä lähteä ulos. Hän oli niin omistautunut työlleen, että tuskin muisti pitää vapaapäiviään. Ganju joutui yleensä muistuttamaan häntä niistä.
"Minä voin kyllä kävellä seurana, jos haluat. Minulla ei ole kiire" Ganju tokaisi kuin ohimennen ja näki Hanataron säpsähtävän.
"Mitä? Voi, ei tarvitse, kiitos. Minä... hm, minä, tarkoitan, minun ei tarvitse lähteä välttämättä ihan vielä, minä –"
"Hetkinen" Ganju lausui hitaasti ja sitten totuus kolahti hänen tajuntaansa. "Sinä huijasit minua!"
"En! Tai kyllä, mutta en tarkoittanut... Anteeksi!"
"Uskomatonta, rääpäle! Odotas, kun –"
Hanataro veti hartiansa kasaan ja käsivarret lähemmäs kehoaan Ganjun koukatessa oman painavan käsivartensa hänen yläruumiinsa ympärille. Hän ei pelännyt Ganjun lyövän, Ganju ei koskaan lyönyt häntä. Sen sijaan Hanataro uskoi Ganjun hankaavan rystysillään hänen päänahkaansa. Se sopi yhteen Ganjun näytellyn vihastumisen kanssa ja olisi todennäköisesti oikein mitoitettu rangaistus hänen tekoonsa. Hanataro sulki silmänsä ja odotti.
Hetki venyi. Ja meni ohi.
"Jösses" Ganju puuskahti ja päästi hänet menemään ainoastaan pörrötettyään hänen hiuksensa keveästi sekaisin. "Näytät ihan villisian porsaalta, joka on jäänyt yksin vesisateeseen, näkee nälkää ja kerjää pääsyä sisälle lämmittelemään. Epäreilua, rääpäle. Hyvin epäreilua" Ganju mutisi ääni madaltuen ja madaltuen kuulumattomiin.
Hanataro äännähti ihmeissään.
"Onko sinun nälkä?" Ganju vaihtoi puheenaihetta ja he kävelivät etsimään ruokaa.
Halaamisesta muuttui tapa. Satunnaisesti Ganju halasi myös Taichia ja muita, vaikka jengin jätkät kokivat eleen hieman liian pehmoksi. Kokeilumielellä hän halasi kerran tai pari Kukakua, joka tuntui aina yllättyvän, muttei kuitenkaan suuttunut tai moittinut häntä, mutisi vain "Vauva", mutta ei-loukkaavaan, ei-kukakumaiseen sävyyn.
Hanataron halaaminen oli silti parasta, koska halauksen ajan hän saattoi huomioida Hanataron niin kokonaisvaltaisesti kuin oli aina aiemmin halunnut. Jos tervehdyksestä piti jokin varjopuoli keksiä, se oli se, että toisinaan Ganju ei olisi halunnut päästää Hanataroa lainkaan pois – niin mukavalta halaaminen tuntui!
Elettä ei kuitenkaan voinut pitkittää loputtomiin eikä Ganju toisaalta missään tapauksessa halunnut tukahduttaa Hanataroa, joten lopulta hän avasi aina käsivartensa ja vapautti pienen shinigamin syleilystään keskittyen kuulumisten vaihtoon ja ystävänsä seuraan; heidän yhdessä viettämänsä aika oli harvinaista ja rajallista eikä Ganju aikonut antaa sekunninkaan valua siitä hukkaan.
.
.
.
Kirjoittajan kommentti:
Headcanonini on, että Ganju on kasvanut enimmäkseen poikien ja miesten keskellä, pois lukien Kukaku (joka on, no, Kukaku), eikä siis ole koskaan päässyt erityisemmin perille tietyistä vivahteista elämässä.
Tämä ficci on myös ajatukseni siitä, miten Ganju ja Hanataro päätyivät toistensa kanssa sellaisiin väleihin, että halaaminen sujuu heiltä niin mahtavan luontevasti kuin siinä yhdessä neljännen kauden jaksossa...