.
Ikäraja: K+ tai T
Genre: valinnan mukaan yleinen, ystävyys ja/tai romantiikka
Varoitukset: vähän verta
Tiivistelmä:
Hoitaessaan ja parantaessaan muita Hanataro on taitava, levollinen ja varma. Kaikkina muina hetkinä ei niinkään. Ganju sekä ihailee että ihmettelee asiaa.
.
Kädet
.
"Minä pidän sinun käsistäsi."
"Huh?" Hanataro äännähti hämillään. Hän oli niin keskittynyt paikkaamaan tappeluun joutuneen ystävänsä ruhjeita, että oli unohtanut oikean maailman ympärillään. Sitä sattui yhtenään; hänen hajamielisyydestään oli tullut muille Goitei 13:n shinigameille loputon vitsien ja irvailun lähde. Odottaen kuulevansa jonkin letkautuksen aiheesta Hanataro liikautti päätään saadakseen suorat mustat hiuksensa putoamaan ja muodostamaan puolittain piilottavan verhon kasvojensa eteen, kunnes muisti, ettei tutkimushuoneessa ollut heidän lisäkseen muita. Vain Ganju ja hän.
"Sinun käsistäsi" Ganju toisti yrittäen ääntää sanansa selvemmin luullessaan, ettei Hanataro ollut ymmärtänyt. Huuli haljenneena ja turvoksissa se ei olisi ollut mikään ihme. "Minä pidän niistä."
"A-ai. Kiitoksia" Hanataro sanoi laskiessaan likaiseksi menneen vanutupon pitkävartisista pinseteistään kaarevareunaiselle maljalle muiden hiekan, hien ja veren tahrimien tuppojen sekaan. Hän nappasi pinseteillä kiinni uuden puhtaan vanupalleron, kastoi sen desinfioivaan liuokseen ja jatkoi työtään painellen varoen Ganjun vasenta silmäkulmaa. Toispuoleinen kulmakarva oli kadonnut kokonaan mustelmien alle.
Ganjun silmä siristyi kiinni ja hän puri hampaansa yhteen. Hanataron käyttämä aine kirveli aina pirusti ensimmäisellä kerralla, mutta alkoi vaikuttaa nopeaan. Hänen leukaansa oli särkenyt alkuun julmetusti, aivan kuin hänen lemmikkivillisikansa Bonnie olisi ravannut sen yli kolmesti pahimman riehumiskohtauksensa vallassa – Ganju oli ollut varma, että se oli murtunut, sijoiltaan, lopullisesti menetetty – eikä Hanataro ollut hänen mielestä tehnyt muuta kuin puhdistanut sen nimeämättömästä lasipullosta ottamallaan värittömällä litkulla ja nyt se tuntui ainoastaan painavalta ja hivenen puutuneelta.
"Kestä vielä hetki" Hanataro mumisi rauhallisena tiiraillen häntä lähempää. "Kohta on valmista. Avaa vielä molemmat silmät suuriksi ja katso ylöspäin niin että minä saan varmasti – juuri noin!" Hanataro kehui ja Ganju tunsi olonsa hivenen tyhmäksi sen vuoksi tuijottaessaan kattoon leuka ylhäällä ja niska takakenossa. Hän oli raavas mies joka pärjäsi tappelussa vaikka yksi neljää vastaan, ei häntä tarvinnut lohduttaa tai kehua kuin jotakin pienokaista joka roikkui vielä mammansa helmoissa!
Jokin kilahti. Ganju käänsi päätään ja vilkaisi alas. Hanataro oli laskenut pinsetit käsistään ja piteli niiden sijasta pientä ruskeaa rullaa. Huomattuaan hänen katsovan Hanataro esitteli esineen tarkemmin vetämällä siitä esiin pätkän kapeaa ruskeaa teippiä, jonka hän repi irti ja liimasi roskien keräyskippona toimivan kaarimaljan reunaan.
"Minä laitan vähän teippiä. Se pitää haavaa kiinni ja suojaa jonkin verran lialta" Hanataro selitti, kohotti Ganjun päätä varovasti nähdäkseen paremmin ja repäisi teipistä uuden palan. Näppärästi ja niin nopeasti, että sitä tuskin ehti huomata, hän kiinnitti teipin paikalleen, repäisi rullasta toisen ja asetti sen yhtä vakaasti ja ammattitaitoisesti ensimmäisen tueksi. "Jos haava tuntuu myöhemmin kuumalta tai turvotus ei laske, sinun pitää tulla takaisin."
Ganju nyökkäsi. Hanataro kurkotti sammuttamaan kirkkaana ja lämmittävänä loistaneen suuren tutkimuslampun heidän päidensä yläpuolelta. Tavalliseksi palanneessa valaistuksessa himmeän vihertävä hohde erottui juuri ja juuri. Ganju ojensi molemmat suuret kouransa ja tarttui Hanataroa ranteista. Hanataro säpsähti ja sulki kämmenensä. Hohde katosi.
"Se olikin hokkuspokkusta!" Ganju ärjähti, riemuissaan oivalluksestaan, joskin Hanataron korviin se kuulosti yksinomaan vihaiselta. "Sinun – mitäseon – parannusenergiaa..."
"Kaido" Hanataro henkäisi alkaen selostaa nopeasti ja sekavana, "on yksi kidon monista eri muodoista ja sen käyttäminen parantamiseen on täysin hyväksyttyä, tavallista ja turvalliseksi todettua – jopa paljon yleisempää nykyään kuin luonnonyrttien ja lääkekasvien käyttö – sen etuja ovat muun muassa –"
Ganju nykäisi hänen käsiään. "Ihan niin, ihan niin, kyllä. En kaipaa luentoa aiheesta, Taro. Minä en vaan huomannut, että käytit sitä, siinä kaikki."
Hanataro ummisti silmänsä. "Lamppu" hän vastasi hiljaa, uupuneena.
Ganju vilkaisi ylös sammutettuun tutkimusvaloon ja katsoi sen jälkeen Hanataroa odottaen kuulevansa selityksen, jonka nuori shinigami lasketteli heti silmät edelleen suljettuina kuin tunnustuksen, joka voisi pelastaa hänen henkensä.
"Se peittää matalataajuisen kaidon alleen. Jotkut potilaat pelkäävät kaidon käyttämisen tarkoittavan, että he ovat loukkaantuneet vakavammin kuin ovat luulleet, vaikka se oikeasti vain nopeuttaa heidän paranemistaan. Minä käytän lamppua tehdäkseni parantamisesta sujuvaa, huomaamatonta ja mahdollisimman vähän stressaavaa. Kiltti, älä vaan kerro kapteenille tai Iemura-herralle tai kenellekään...!"
Ganju kurtisti kulmiaan – ja lopetti sen heti, koska se kirrasi ja sai kivun tuikahtamaan hänen kasvoillaan. Hänellä ei ollut aikomustakaan kertoa kapteeni Unohanalle saati sitten kenellekään muulle 4. divisioonalaiselle kapteenin arvon alapuolella Hanataron tekemisistä. Ei-shinigamina ja Seireitein ulkopuolisena asujana hän ei yksinkertaisesti ollut heille tilivelvollinen yhtään mistään ja ihmetteli, mitä kummaa Hanataron päässä pyöri.
Kuvitteliko hän tekevänsä jotain kiellettyä? Jotain, mistä muut vihastuisivat hänelle? Ganju ei uskonut sekuntiakaan, että niin kävisi. Hän tunsi kotipuolessaan miehen – suuri kaveri, kova kuin mikä, hiusjuuriaan myöten niin ehtaa miehisyyttä, että olisi syönyt aamiaiseksi rautalevyjä marmeladin kanssa, jos niin typerä ajatus olisi ikinä juolahtanut hänen päähänsä – – ja pelkäsi kuollakseen neuloja. Työskentely sellaisen potilaan kanssa sai varmasti kenen tahansa hoiva- ja parannusyksikön jäsenen hymyn hyytymään. Hitto vie, sehän oli todennäköisesti vaarallista!
Äkkiä Ganju olisi halunnut kertoa Hanataron kehittämästä parannustyylistä kaikille. Se oli puhtaasti nerokas! Miten monille siitä olisi hyötyä, miten paljon apua! Miksi Hanataro kuvitteli aina, ettei osannut mitään ja lakaisi itselleen niin uskotellessaan omat kykynsä maton alle? Hän katsoi parantajaa, joka tavallista kalpeammaksi muuttuneena liikutteli edelleen suutaan saamatta kuuluvaa ääntä itsestään ulos. Ganju päästi hänestä nopeasti irti.
"Sattuiko sinuun?"
Kädet liki kehoaan vedettyinä ja mustan shinigami-asunsa hihojen sisään piilotettuina Hanataro pudisti päätään kiivaasti. "Ei, ei minä... minä halusin... anteeksi... yritin... en tahtonut loukata..."
"Loukata ketä? Mitä?" Ganju kysyi käsittämättä selitystä, liian monta sanaa puuttui välistä.
"Sinua. Ylpeyttäsi."
"En tajua."
Hanataron toinen käsi ilmestyi hihasta ja kohosi vapisten osoittamaan tutkimuslamppua etusormella.
Ganju tuijotti ylös ja murahti turhautuneena. "Auta vielä vähän. Aivotärähdykseni tekee minusta tavallista tyhmemmän."
Hanataro napsahti välittömästi toimintaan. Ennen kuin Ganju ehti lausua hollow, hänen syliinsä oli ilmestynyt tyhjä oksennusvati ja Hanataro tiirasi hänen terveemmän silmänsä pupilliin pitäen silmäluomea pois edestä peukalollaan.
"Onko siskosi Kukaku kotona?" Heiveryys, joka vielä äsken oli kuulunut Hanataron äänestä, oli kadonnut kokonaan ja vaihtunut selkeyteen, miltei terävyyteen verrattuna hänen tavanomaiseen hiljaisen pehmeään ja helposti eri tavoin soperrukseksi sortuvaan äänimaailmaan.
"On kaiketi. On joo" Ganju mukelsi yllätettynä. Ei siksi, ettei olisi aiemmin nähnyt Hanataron varmempaa versiota, hän oli, mutta muutoksen herättämä ihmetys ei vaan haalistunut. Jos Hanataro olisi tuollainen joka päivä, jos edes ripaus tästä, miten pieni hyvänsä, onnistuisi säilymään... Ganju ei huijannut itseään. Hanataro oli Hanataro. Viimeistään astuessaan ulos tutkimushuoneesta hän kompastuisi jalkoihinsa ja törmäisi päistikkaa käytävän seinään. Mielikuva harmitti Ganjua etukäteen.
"Varmasti?" Hanataro tarkisti päästäen Ganjun luomen vapaaksi ja Ganju räpytteli refleksinä. "Koska jos sinulla on aivotärähdys, jonkun täytyy valvoa yöllä ja varmistaa, ettei se mene pahemmaksi. Voin kysyä vuodepaikkaa, jos haluat jäädä mieluummin tänne."
"Turhaa hössötystä" Ganju mutisi koettaen kääntää päänsä sivuun, mutta Hanataro ei sallinut sitä ja toinen käsi ilmestyi kevyenä hänen kasvojen vasemmalle puolelle. Lämmin tulvahdus seurasi himmeän vihreää valoa ja Ganju sulki silmänsä tuntiessaan oudon tunteen kulkevan lävitseen. Kuin olisi palannut loputtomiin kestäneen matkan jälkeen kotiin.
"On typerää kärsiä tarpeetonta kipua vain jotta vaikuttaisi kovalta" Hanataro mumisi. "Lamppu on ainoa keino saada 11. divisioonan uhmakkaimmat ja uppiniskaisimmat urhot pysymään aloillaan. He uskovat lamppuun. Eivät minuun."
Ganju nyökäytti niskaansa aavistuksen sanomatta mitään. Hänen päänsä tuntui pehmeältä. Sisäpuolelta. Kissanpentu oli varmaan käpertynyt nukkumaan hänen kalloonsa, kun hän ei ollut huomannut, Ganju kuuli miten se kehräsi, kehräsi, kehräsi hiljaa... Hanataro älähti. Vihreä loiste katosi.
"Voi ei. Ganju. Ganju!"
Ganju hymyili. Se ei sattunut yhtään, ei huuleen, ei mihinkään. Hän ojensi kätensä ja huolimatta hitusen hoipertavaksi käyneestä koordinaatiostaan onnistui nappaamaan Hanataron ranteet uudelleen otteeseensa. "Minä pidän sinun käsistäsi."
"N-niinhän, öh, niinhän sinä sanoit aiemmin" Hanataro solkkasi, ulalla siitä mitä parhaillaan tapahtui, katse varovaisena.
Ganju ainoastaan hymisi lyhyen painokkaan hyminän painaen suuria peukaloitaan Hanataron kämmenpohjia vasten estääkseen niitä painumasta nyrkkeihin.
Pienet kädet. Paljon pienemmät kuin hänen omansa. Taitavat, tarkat, työteliäät kädet, voimakkaat ja hoitavat. Ganju oli nähnyt niiden keräävän parantavia kasveja, ompelevan haavoja, kiristävän siteitä, lakaisevan luudalla, pudottavan astioita, pyyhkäisevän hiuksia sivuun silmiltään ja vain lepattavan lepattavan lepattavan sinne tänne epävarmuuden ja hermostuksen siivittäminä. Oliko kukaan koskaan sanonut niille kiitos? Kiitos kädet, kaikista lukemattomista hiljaisista askareista, kiitos lämmöstä, kiitos lohdutuksesta?
Sanoinkuvaamattoman pakahduksen vallassa Ganju painoi Hanataron kämmenet leveitä kasvojaan vasten ymmärtämättä varoa, tuntematta kipua, ja ynähti.
Hanataro myötäsi mukana ja hyssytti hiljaa. Odotettuaan ja arveltuaan voimakkaimman kuohun menneen ohi, hän kysyi pehmeästi "Ganju? Kuuletko minua?"
Ynähdys.
Hanataro huokaisi syvään helpottuneena. "Ganju, tutkimuspöytä on tuossa takana, aivan lähellä. Luuletko, että jaksat sinne? Lepäisit hetken. Mitä sanot?"
Ganju hankasi kasvojaan Hanataron kämmeniin ja vastusti mutisten heikosti "Ei..."
"Kiltti. Minä pyydän. Mennään yhdessä. Minä tulen sinun kanssasi. Valmis?" Hanataro astui pienen kokeilevan askeleen taaksepäin.
Ganju nousi ylös tuolilta. Kuului kauhea kolahdus. Tyhjä oksennusvati. Hanataro tyrkkäsi sitä sivummalle jalallaan ja astui toisen askeleen saaden Ganjun seuraamaan itseään. Seuraava askel – Hanataro onnistui vetämään käsivarsiaan koukkuun niin että piteli ennemmin Ganjua käsistä kuin tukehdutti häntä, mikä helpotti huomattavasti heidän kulkunsa ohjaamista, ja hitaasti, vilkuillen vähän väliä olkansa yli ettei vahingossakaan törmäisi mihinkään sisustuksellisesti paljaassa pikku huoneessa, Hanataro sai vietyä heidät tutkimuspöydän luo.
Onneksi huonetta viimeksi käyttänyt parantaja tai hoitaja oli jättänyt sen yhdelle matalimmista tasoistaan niin että hänen tarvitsi vain työntää Ganjua vähän sitä kohti ja Ganju istuutui alas. Hanataro ei ollut ollenkaan varma, että olisi saanut käsiään vapaaksi säätämään korkeutta, niin hellittämättömästi, liimattuna, Ganju piti hänestä kiinni.
"Kaikki hyvin?"
Hidas, hämillinen nyökkäys.
"Käy pitkäksesi" Hanataro neuvoi ja katsoi surkeana, miten nyökättyään toistamiseen hitaasti ja vapautettuaan toisen hänen käsistään Ganju kävi kyljelleen kevyesti pehmustetulle laverille onnistuen jotenkin näyttämään pieneltä. Syyllinen olo väänsi Hanataron sisintä solmuille. Hänen ystävänsä ei tarvitsisi maata tuossa ollenkaan, jos hän ei olisi mokannut kaidon taajuuden ja intensiteetin kanssa kuin mikäkin keltanokkaisin noviisi. Kuinka hänenlaisensa tohelo oli ikinä onnistunut läpäisemään parantajakoulutuksen?
Ote tiukentui Hanataron käden ympärillä. "On jotenkin outo olo..." Ganju mutisi.
Euforiaa seuraa laskuvaihe, Hanataron muisti luennoi, ja potilas käy uneliaaksi. Erilaiset irrationaaliset pelot voivat olla mahdollisia. Hän puristi Ganjun sormia lohduttavasti. "Tiedän. Se menee ohi pian. Anteeksi."
Tummat silmät etsivät häntä. "Ethän sinä mene pois?"
"En. Minä olen tässä koko ajan" Hanataro vakuutti.
"Hyvä" Ganju totesi. Hänen luomensa kävivät alhaalla, hitaina ja raskaina. Hanataro luuli jo, että hän nukahtaisi, mutta sitten Ganjun silmät avautuivat uudelleen ja hän kysyi "Voitko... silittää minun hiuksiani?"
Normaalisti Hanataro ei olisi ikinä uskaltanut tehdä niin. Se oli epäsopivaa, ele, joka oli varattu hyvin läheisiin väleihin. Siihen, että vanhempi lohdutti lasta tai rakastuneet osoittivat hellyyttään. Muissa tapauksissa se oli nynneryyttä, heikkoutta, eikä se käynyt, ei ainakaan Gotei 13:ssa, missä "vahva soturi ei vetistele" -ajattelu jylläsi ja jyräsi kaiken alleen. Hanataro ei halunnut tulla enää enempää höykytetyksi.
Mutta juuri nyt... paikalla ei ollut muita, se voisi estää painajaiset, pitää potilaan rauhallisena ja Hanataro tunsi olevansa Ganjulle velkaa.
Nyökäten epävarmasti ja vastaten "Hyvä on" hän ojensi kätensä ja laski sen Ganjun pään päälle, korvan yläpuolelle.
Se oli kummallinen hetki, molemmille heistä.
Hanataroa ihmetytti kuinka vähän Ganjun hiukset muistuttivat karkeita villisianharjaksia, jollaisiksi hän oli ne etukäteen kuvitellut (luultavasti Ganjun johtaman jengin ja Bonnien takia), ja miten rauhalliseksi hänen oma olonsa muuttui pyyhkäistessään sormensa toisen mustien suortuvien läpi. Ganju puolestaan – kuvitteli muuttuneensa oikeaksi, jättikokoiseksi kissaksi, mikä oli hyvin hämmentävää, mutta mitä useamman kerran Hanataron silitys tuntui, sitä selkeämmäksi ja vähemmän sekavaksi hänen mielensä kävi.
"J-jatkanko vielä?"
Arka kysymys havahdutti Ganjun kevyestä horteesta. Mikä oli mitä oli mitä?
Sively. "Ganju?"
Vailla aavistustakaan siitä, miten he olivat päätyneet näin, Ganju karisti kurkkuaan myöntävästi. Se oli vilpillistä, mutta hän halusi viipyä, edes hetken, tietäen ettei todennäköisesti koskaan myöhemmin voisi pyytää samaa. Tällainen pehmeä kosketus – mahdotonta. Vaikka hän olisi ollut parempi sanojen kanssa, hän ei pystyisi siihen.
Siitä huolimatta Shiba-klaanin talttumattoman itsepäisyyden henki sai hänen suunsa avautumaan ja Ganju kuuli sanovansa "Minä pidän sinun käsistäsi."
Hanataro hymyili. "Se taitaa olla totta sitten. Sinä olet sanonut niin jo kolmesti."
Hän oli? Kiusallista. Ganju kohosi terävästi ylös. "No siksi vain, että tiedät" hän murahti happamasti ja koetti tuijottaa Hanataroon tuimasti peittääkseen harmistuksensa omaan äkkipikaisuuteensa, mikä olisi luultavasti onnistunut, jos Hanataro olisi kääntänyt katseensa sivuun niin kuin yleensä. Mutta hän ei kääntänyt, vaan katsoi suoraan vastaan.
Nätin sinisillä silmillä.
Hitto.
Ganju heilautti jalkansa lattialle. "Lähden kotiin."
"Pärjäätkö sinä? Jos minä tulen saattamaan siltä varalta, että alat voida huonosti?"
Ja kävelisit yksin pimeässä takaisin? Ei ikinä. "Pärjään itsekseni."
Hanataro nyökkäsi näyttäen huolestuneelta, mikä oli surullisen ja kärsivän ohella ilme, jota Ganju ei olisi halunnut nähdä hänen kasvoillaan.
"Hei, leuka ylös. Minä olen kunnossa. Sinä paransit minut. Voin vaikka ryhtyä toiseen tappeluun kotimatkalla ja voittaisin tuosta vaan" Ganju vakuutti koukistaen jykeviä, vahvoja käsivarsiaan näyttääkseen voimakkuutensa.
"Älä."
"En tietenkään" Ganju vastasi lauhkeasti, huomaamatta hämmentyä yhden ainoan totisena lausutun sanan tehoa itseensä. "Mutta minun pitää silti mennä tai aamu ehtii tulla ennen kuin olen nukkunut silmällistäkään ja Kukaku huutaa minulle. Tiedätkö missä –?" Hanataro ojensi hänen huiviaan. Se oli likainen ja kankea kuivuneesta verestä. Huokaisten Ganju tunki sen taskuunsa.
Sammuttaen valot jäljessään laittaakseen tutkimushuoneen oven kiinni Hanataro saattoi Ganjun ovelle. Käännähtäessään ympäri kohti valkoista pitkää käytävää, hän horjahti, muttei kaatunut, koska Ganju nappasi ajoissa hänen shihakushonsa niskasta kiinni.
"Anteeksi, tarkoitan, kiitos –"
"Kiitos itsellesi" Ganju keskeytti laskien pienikokoisemman miehen varoen takaisin alas lattialle unohdettuaan jälleen kerran miten uskomattoman köykäinen tapaus toinen oli. Melkein kuin helvettiperhoset. Ihme, ettei hän lennähtänyt tuulen mukana. "Siitä että paransit haavani jälleen kerran."
"Se on minun työtäni."
"Ylimääräistä työtä. Minä en ole shinigami."
"Ei sillä ole väliä" Hanataro totesi pyyhkäisten hiuksiaan kasvoiltaan.
Ganju äännähti lyhyesti jääden tuijottamaan Hanataron kättä, heräten pysähdyksistään vasta Hanataron hyvän yön toivotukseen.
"Öitä. Ja menekin nukkumaan. Älä keksi mitään ylimääräistä työtä enää yömyöhään."
"En" Hanataro naurahti.
Se kuulosti mukavalta.
Selvittyään ulos viemäreistä, kestettyään Kukakun läksytyksen ja saatuaan viimein levitettyä futonin auki, Ganju muisteli naurahdusta hetken ennen kuin väsymys valui hänen ylleen hiljentäen hänen mielensä unta varten. Kääntyessään kyljelleen silmät suljettuina ja henkäisten syvään Ganju oli tuntevinaan silityksen hiuksissaan.